sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Hetki





päivän loputon haamu tulee

kello kaksitoista istun yhä sinivalossa ja uskottelen: jossain on aamun reuna


mutta aika ei ole uusi yritys vaan syvyys joka kääntyy ja kummittelee

jäätikön viimeinen lintu kastaa sulkansa mereen  






3 kommenttia:

Vesa Haapala kirjoitti...

Tämä on esimerkki runosta, joka ei millään lähde. Pitää kirjoittaa ainakin viisi kuusi versiota vähintään ja hakea tilannetta. No, tällaisia syntyy kun päättää, että kirjoitan tänäänkin, vaikka ei ole oikeastaan mitään asiaa, vain muutama minuutti jossa jotain tahtoo saada näkyviin. Tällaistakin harjoitusta on pakko tehdä, jos aikoo pitää kieltä vireessä, olipa lopputulos juuri tällä kertaa kuinka surkea tahansa.

Liisu kirjoitti...

Mutta se lähti! Ja tuli hyvä runo. Päivän haamu, hetkellä, jolloin alkaa sen hahmottaa, vaikka ei sitä vielä kokonaan edes tiedä. Jo sen alku on hämärän peitossa. mitään radikaalia ei ole tapahtunut aamun erotessa päivästä.

Kaikki tuntuu sujuvan niin automaattisesti ettei sitä edes tajua. Aika voisi olla kerros joka liukuu kerran vuorokaudessa itsensä yli. Mutta se ei ole ohut, eikä se jatku samanlaisena. Sen syvyydessä tapahtuu aina jotain traagista.

Mutta mistä se tuli tuo viimeinen rivi, joka ylittää kaiken: "jäätikön viimeinen lintu kastaa sulkansa mereen"! Se kruunaa tämän runon. Tekee siitä aatelisen. Tuollaiseen loppuun ei kukaan tuhertelija pääse.

Vesa Haapala kirjoitti...

Kiitos, Liisu! Loppukuvaa voi miettiä vaikkapa käänteenä joka vie ajankulun runoa ekokriittiseen suuntaan. Tai sitten jotain muuta, yksityisempää.