maanantai 15. toukokuuta 2017

Virtoja







Rauhanliikenteen kaukainen jyly.

Käsi piirtää pöytään:

hajoa horisontin reunalla,

silmän valkohehkuinen aukko

Magalhãesin pilvessä.




Saisiosta





Kun olen lukenut Saision trilogian ja kuunnellut monia 1970-luvun loppuvuosina ideologisen vapautumisen kokeneita ihmisiä, alan ymmärtää, että juuri Saisio oli yksi niistä, joilla on historiallista perspektiiviä ja jonka oli pakko sanoa, että olisi vihdoinkin aika katsoa, mitä todella tapahtuu -- ja ennen kaikkea aika keskustella asioista eikä vain leiriytyä ja jupista liturgioita oman nuotion ääreltä.

Ymmärrän toki, että yhteisen (ja joissakin tapauksissa johtavan) mielipiteen vaaliminen on tärkeää ryhmäkoheesion (ja joissakin tapauksissa oman edun) vuoksi, mutta sillä ei välttämättä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Tämä logiikka toimii niin itsekritiikittömissä poliittisissa kuin uskonnollisissa ja aatteellisissa yhteisöissä. Mikään yhteisö ei ole sille immuuni.

Olen jo pitkään katsellut lamautuneena maamme infantiilia laumaelämää, ryhmävaistoisesti hetkessä olemista, oman leirin vahvistamista, elämää jossa ei tunnuta näkevän hetkeäkään ulommas tai pidemmälle. Näitä totuuden jälkeisiä leirejä on ollut joka suunnassa.

Erilaiset uskonnolliset yhteisöt vielä ymmärrän, koska niillä on vuosisataiset tai jopa -tuhansiset traditionsa. Erilaisissa ortodoksioissa koko jutun juju on pitäytyä siinä, mikä oli (tulkinnan mukaan) alussa. Mutta mikä kummallisinta, myös oma relativistinen aikamme pystyy tuottamaan mustavalkoisia ihmisiä, jotka luopuvat näkökyvystään ja valitsevat kriittisyyden vain asioissa, jotka kuuluvat heidän vastustamiinsa asioihin ja tulevat perustelluiksi heidän omien premissiensä ulkopuolelta.

On inttäviä ja yhä kapeammin havaitsevia ihmisiä, jotka repivät kuiluja yhteiseen todellisuuteen (useimmiten suhteessa "vastustajiinsa" mutta myös "autettaviinsa" tai muihin sidoksiin), ihmisiä, jotka unohtavat, että jokaisella asialla on monta puolta ja että jokainen ihminen on (intersektionaalinen!) yksilö. On kummallista, että totuuden jälkeinen aika on useimmiten kritiikittömyyden ja totalisoinnin aikaa, jolla ei näytä olevan mitään muuta suuntaa kuin omaksi koetun ryhmän koheesion vaaliminen.

Mitkä sitten itselleni ovat tärkeimpiä asioita elämässä? Tätä mietin luettuani Saision miltei itsestäänselviä ajatuksia, jotka kuitenkin ovat joidenkin mielestä lankeamista siitä hyvästä, johon olisi parasta uskoa. Minulle niitä ovat keskustelu, pyrkimys rakastaa toisia ja sen ymmärtäminen, että me kaikki olemme kesken. Ettei oikeastaan ole olemassakaan täysin meitä eikä täysin toisia, ei täysin hyviä eikä täysin pahoja -- sitä paitsi historia osoittaa meistä jokaisen tavalla tai toisella rajoittuneeksi ja itseään vastaan todistavaksi.

Siinä, miten todellisuutta ylipäänsä voidaan skaalata ja miten siihen voidaan osallistua, on tärkeää tosiasioiden tunnustaminen eli pyrkimys rehellisyyteen. Tällöin ensi askeleisiin kuuluu myös oman ideologisen aseman läpivalaisu ja pyrkimys lukea itseään ulkopuolelta.

Tällaisen reflektion ei tarvitse halvaannuttaa toimintaa tai tekoja yhteisen hyvän eteen. Vähemmän puheita toisia vastaan, enemmän tekoja kaikkien puolesta.