torstai 23. marraskuuta 2017

Elämä ei ole taideteos




On reuna jolle annamme nimiä (merkityksiä)

maailmanraja  läpikulku  kaiken sammuminen

Miksi katarsis keksittiin?  Jotta olisi palkinto

sen kuvittelemisesta että on alku keskikohta loppu

Että merkitys määrittyy niin  Kuka todella tuntee tämän?

On vain lukematon määrä prosesseja ja reuna (jos sitä on)

pienet katarsikset ja pienet kuolemat (ehkä niin)

hyvän ja pahan mahdollisuus  muttei mitään

vääjäämätöntä siinä miten kaikki on  Metodit joilla häiritä mitä tahansa

järjestelmää järjestystä  Elämä ei ole taideteos

On vain houkutus ajatella niin

(kaamea toive että kaikki olisi välttämättömässä,

yhteydessä) 









8 kommenttia:

Marjatta Mentula kirjoitti...

Vesa, näin se on. Koen tämän runosi lohdullisena, ei mitään vääjäämätöntä.

Vesa Haapala kirjoitti...

Kiitos, Marjatta!

Se miten elämää usein yritetään tarinallistaa tai pistää johonkin malliin, taitaa lopulta olla itsepetosta. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö elämällä voisi olla merkitystä.

Mutta elämä ei ole Aristoteleen tragedian kaltainen sisäinen välttämättömyys eikä se ole sellainen taideteos, joksi Nietzsche sen esteettisessä mielessä ajatteli.

Minulle elämä on ennen kaikkea hetkiä, jotka pitäsi osata nähdä ja parhaassa tapauksessa käyttää oikein. Mitä se sitten on, onkin taas jo isompi kysymys!

Mutta mitään välttämättömyyttä ja yhtä polkua / kohtaloa ei ole. Jos on, olemme tehneet sen itse.

Anonyymi kirjoitti...

Itse ajattelen, että suuren osan valinnoistamme voimme muuttaa milloin tahansa, juuri näissä tässä- hetkissä voimme tarttua tai päästää irti, kääntyä, hylätä, palata takaisin, kaikki (melkein) on juuri niissä pienissä hetkissä ja niiden pienissä teoissa. Se voi olla kaaosta tai sattumanvaraisuutta ja samalla omaa valintaa, mutta ei vääjäämättömyyttä.
Mutta koen että tuon ohella SAMALLA on olemassa jokin imu, jokin magnetismi, ei kuitenkaan kohtalo, mutta jokin joka vetää jotakin kohti. Ehkä se on kätketty persoonaan sisälle tai se on persoonamme, se miten minuutemme aineellisena pakottuu toteutumaan. Minussa on aina kuitenkin jotakin, niin varmaan teissäkin, jota en voi valita pois, en kääntää pois päältä. Mitä se sitten on? Mitä vääjäämättömyyttä se on?
Kyllä se tuntuu kuin joltakin pyörteeltä (kielikuva on nyt huono)) joessa jossa uin, ja jonne minä kuitenkin hetkittäisistä pyörteen ohi ajelehtimisen tai omien liikkeitteni kokemuksista huolimatta päädyn.
Eli en taida uskoa täyteen valinnanvapauteen, koska valintani ovat sidottu aineeseen, joka olen minä ja jolla on omat lakinsa, ja ne lait voivat olla jopa yhtä kuin minä.

Ehkä oli sekavasti kerrottu.

Anonyymi kirjoitti...

Siis yllä olevan olin minä kirjoittanut, siis jope

Vesa Haapala kirjoitti...

jope, ei ollut sekavaa, totta kai asia on näinkin tai ainakin näin: kun teet tietyn määrän valintoja tiettyyn suuntaan, syntyy pyörre ja joki joka alkaa viedä.

ja totta on niinkin että meissä itsessämme (ohi valintojemme ja ennen niitä) on jotain luonteenomaista, joka etsii toteutumistaan. ehkä se tulee geenipankista, taustoista, joistakin peruskysymyksistä, joille meidät on altistettu ennen kuin olemme edes kunnolla osanneet kysellä.

ja toki pieneltä määrin on kyse myös omista valinnoistamme ja siitä, mihin tahdomme suostua.

on hyvä, jos voi suostua sellaiseen minkä osaa ikään kuin luonnostaan.

mutta elämä ei ole mikään tarina, ei ainakaan koherentti tarina.

Anonyymi kirjoitti...

Juuri tuota tarkoitin.
Ja tuo ajatus elämän tarinattomuudesta vaikuttaa oikealta. On vain tuhansia pieniä tarinoita. Irrallisia alkuja mulla ainakin paljon. Joskus hyvin harvoin ayntyy kaari alusta loppuun, mutta pääsääntö näyttää olevan ettei pääsääntöä narratiivissa ole, paljon palasia on ja täytyy vain suostua siihen, että tämän hajomisen keskellä olemme.
Syntiinlankeemuksen jälkeistä palapeliä on mahdotonta koota enää itse. Hei, ehkä kaiken loppu on se (entropia, postmoderni jne.) on se ettei loppua, katharsista ole.
Beckettiä kun lukee niin siellähän se on juuri noin.
Mutta silti henkilökohtaisesti surkeanakin kristittynä lähden siitä, että tarinattomuutemme takana on Toisen kertoma tarina. Mutta se onkin sananmukaisesti toinen tarina emmekä tunne sitä kuin kaukaisina meille tuntemattomina välähdyksinä. Tätä tarinattomuuden tarinaa kerrotaan täällä. Se pitää sunkin kertoa.

jope

Vesa Haapala kirjoitti...

jope, Raamatun tarina maailman alusta sen loppuun on tietenkin yksi iso kertomus, johon elämäntarinamme väistämättä suhteutuvat: Raamatussahan elämä näyttäytyy jatkuvina käänteinä ja jännitteinä: välillä olemme oikealla tiellä, välillä käännämme selkämme sille.

Mitä on armon kokeminen tällaisessa maailmassa, jossa elämme? Mitä merkitsee, että on Jumala, joka kirjoittaa meidän tarinaamme ilman että oikeastaan tiedämme mitä meistä on tulossa? Näihin kysymyksiin en osaa vastata maailman mittakaavassa, mutta toki niihin saa aina silloin tällöin kontaktin omassa elämässä ja niistä on tärkeä puhua, koska ne antavat toivoa.

Runossa on vaikea olla jatkuvasti jonkin asian tai uskon puhemiehenä, tältä minusta tuntuu. Sellaisesta tulee huonoa runoutta (vrt. runouden näivettyminen Suomessa 70-luvulla ideologisiksi julistuksiksi).

Silloin kun epäilyttää, epäilys täyttää runon. Silloin kun on aihetta iloon, runo on täynnä iloa. Silloin kun sana Jumala tuntuu luotettavalta, sitä on käytettävä. Runous tarttuu kiinni kulloiseenkin hetkeen, sitä ei ole ohjelmoitu olemaan jotain tiettyä. Runous on avointa ja kysyvää, siis minulle on. Se ei ole esimerkiksi todistusta omasta syvästä vakaumuksesta, ei ainakaan suoraan. Pikemminkin se on juuri noita välähdyksiä matkalta, joita hyvin kuvasit, jotain siitä, kun tavoittaa tai yrittää tavoittaa jotain merkityksekästä. Mutta totta kai se on myös uskoa, silloin kun on. En tahdo ollenkaan kiertää tätä asiaa. Koen, että runon pitää voida pitää esillä kaikkea hyvää, mutta ilmaista myös kauhua, epätoivoa ja kokemusta siitä, miten eksyksissä ihminen joskus on. Nämä minun blogissani olevat runot ovat ennen kaikkea nopeita luonnoksia, joista sitten tulee joskus kenties jotain.

Anonyymi kirjoitti...

Kirjoitin: "Tätä tarinattomuuden tarinaa kerrotaan täällä. Se pitää sunkin kertoa."
Noin todella on, taiteessa ei pitäisi sitoutua mihinkään muuhun kuin siihen mikä "pala tätä" juuri sillä hetkellä silmissä on. Runoudessa ehkä vielä sitäkin enemmän niin. jope