sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Valtameri




Tranströmerin jälkeen luen Göran Sonnevia, Valtamerta (Oceanen). Meillä täytyy olla tällaisia standardeja, jos aiomme saada jotain aikaan. En tarkoita, että nämä jättiläiset olisivat pelkkiä pisteitä, joihin tekstimme viittaavat. Ei, ne ovat maamerkkejä, ja meidän on keksittävä itse jotain vastaavaa omassa ajassamme, jotain tälle tasolle yltävää. Muuten kirjoittaminen on turhaa, jo osatun toistoa. Luulen, että tällaisella runoudella on tavallistakin vähemmän lukijoita. Se ei välttämättä miellytä olemalla helppoa. Silti sellaista täytyy kirjoittaa, yrittää ainakin.




9 kommenttia:

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

Jaan käsityksesi maamerkeistä ja Valtamerestä sellaisena, jonka ohi on kuljettava kenties useita kertoja eri suuntiin. Minulle se tosin on ollut välitön, helppo ja nautinnollinen lukea. Kipeä ja haastava tietysti myös. Valtameri itse nojaa moneen - Marx, Eckhart, Gödel... Mitä runous on? tulee kysyttyä.

Vesa Haapala kirjoitti...

Jonimatti, joo, ei Valtameri itsessään ole mitenkään "vaikea" lukemisen tai yksittäisten runojaksojen tasolla, vaikka kokoaakin itseensä todella monia perinteitä. Kokonaisuus on kompleksinen, mutta siihen pääsee sisään monta reittiä. Ja ehkä se ei ole totaliteettina myöskään erityisen rakenteistettu, ainakaan siinä mielessä, että lukijan tarvitsisi hahmottaa erityisesti jokin rakenneperiaate. Lukea voi melko intuitiivisestikin.

Itse asiassa Valtamerta voi helposti suositella lukijalle. Siinä on niin paljon ainesta, että varmasti jostakin löytyy oma tuttu kohta, ja kun tekstiä on paljon, se tulee kuitenkin jossakin vaiheessa lukemista vähitellen tutuksi.

Valtameri tuntuu sukulaiskirjalta Saarikosken Hämärän tansseille, mutta on ymmärrettävämpi monin kohdin. Jos Hämärän tanssi jää noin 30 sivullaan osin kryptiseksi ja niukaksi (taustaksi pitäisi oikeastaan lukea Saarikosken 60-80-lukujen kokoelmat Mitä tapahtuu todella -kokoelmasta alkaen) ja ajallisesti 80-luvulle, Valtameri tarjoaa väylää myös nykyhetkeen yli kymmenkertaisella tekstimassallaan. Monet sen ajatuksellisista ja poliittista tilannetta kuvaavista jaksoista olisi voitu kirjoittaa vaikka tänä vuonna.

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

Valtameri on tosiaan harvoja muistutuksia (mulle, pitänee tarkentaa) Saarikosken painoarvosta. Hämärän tanssit voisi uudelleen lukeakin. Juuri tämmöisenä päivänä.

Vesa Haapala kirjoitti...

Jonimatti,

pidän kovasti kummastakin kirjasta, mutta juuri nyt Valtameri (jonka luin edellisen kerran varmasti 2008-2009) tuntuu ajankohtaisemmalta ja hengittävämmältä. Toki teoksia on vaikea vertailla keskenään absoluuttisesti. Saarikosken maailmankuva on vain toisenlainen, lukitumpi. Muistaakseni Sonnevin ekat runot tässä teoksessa ovat 1980-luvulta (vai olivatko jo 70-luvulta) ja viimeiset päivätty vuodelle 2005. Jo tämä ajallinen läheisyys tuo Sonnevin lähemmäs nykylukijaa, ja itse asiassa sama poliittinen tilanne hiukan kehittyneenä on yhä päällä. Saarikosken teoksen yhteiskunnallinen reflektio viittaa pikemminkin taaksepäin, häneltä loppuu historia kesken, hänen puhujansa elää arjen ja myyttien kudoksessa, näkymää tulevaan (tai omaan aikaamme) ei juuri ole.

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

Niin, Saarikoski näyttää hautaavan "runouden" ja "itsensä" hahmossa jotain lupauksensa lunastamatta jättänyttä. Aikakautta kai.

Koen että Manner on samaan tapaan kuvannut jotain loppuunkulunutta kuvaa maailmasta ja ihmisestä "Kromaattisissa tasoissa"

Sonnevi kysyy tuntemattoman tulevan perään. Ja aloittaa tosiaan ainakin 70luvulta. Irakin sodan esiin nostama ongelmakenttä Valtameressä vastaa tosiaan monin tavoin yhä nykyistäkin maailman tilaa.

Vesa Haapala kirjoitti...

Juuri näitä asioita tarkoitin.

Se mitä Sonnevi kirjoittaa esimerkiksi syyskuun 2001 tapahtumista ja niiden aiheuttamista reaktioista julkisessa liikennevälineessä voisi ihan hyvin olla nykypäivästä esimerkiksi jonkin terrori-iskun jälkimainingeista - toki iso kuva runossa on laajempi kuin jonkin iskun herättelemä tilannekuva. Mutta just näin: Saarikoski hautaa itsensä omaan yksityisyyteensä, reflektoi antiikin ja Raamatun aikakausien isoja hahmoja ja kysymyksiä ja kieltäytyy lunastamasta maailmaa millään tavalla tai oikeastaan jättää asiat sikseen ja tyytyy - sinänsä viisaasti - siihen, mitä on runoudessaan kohdannut. Nykyaika ei ole hänen aikaansa. Hän keskustelee kuolleiden, tärkeiden hahmojen kanssa ja totta kai myös tuo heidät elämään omissa runoissaan, mutta siihen se jääkin, yksityiseen, melankoliseen tilaan, jossa olennaista on jokin häviävä hetki ja ehkä pitkälle jo hävinnytkin historia.

Vesa Haapala kirjoitti...

Saarikoski on vähän kuin Saarnaaja: eksistentiaalisesti ja poliittisesti kaiken nähnyt, pettynyt ja turhautunut. Jos hänellä on jokin poliittinen utopia, niin hän selvästi tiedostaa, että se toteutuu vain hänen omassa päässään ja sielläkin vaillinaisena ja keskenjäävänä. Resignaatio ja kaikista maailman pyrkimyksistä luopuminen sekä melankolia ovat avainsanoja. Minusta Saarikoski on tässä hyvin vähän mikään postmodernistinen runoilija. Hän on vain yksilö, joka tuntee itsensä väsyneeksi ja pettyneeksi ja ennen kaikkea vieraaksi ajassa, jossa on.

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

Mietin Hämärän tansseja lukiessa mikä määrä kuvista ja hahmotuksista siinä on sisäisen maailman pikemmin kuin ulkoisen. Esim tämä tyttö joka unistakin tulee Saarikosken runoihin olisi helppo lukea jungilaisittain sielun naisellisen osan animan edustukseksi. Ja siitä kysymys: miten keskeneräinen suhde animaan on samaa kokonaisuutta (vaillinaisuutta) kuin keskeneräinen suhde poliittiseen tai yhteisöön?

Toinen asia mikä kiinnitti huomioni on samastuminen Odiniin ja shamanistisen kaltaiset käärme- yms kuvat. Miten näitä tulisi lukea että niiden täysi voima tulee esiin? Vai ovatko ne vain resignoitumisen tuottamaa romanttista haaveilua salaisesta, tai toisaalta jotain narsistista hybristä runoilijan roolista -- mutta haluaisin lukea myötäkarvaan.

Kolmanneksi löytyi hieno väestönhallinnan ja tietotekniikan yhteyden tunnistus. Hammaslääkäri kirjaa tietokantaan potilaan hampaat. 80-luvulla moista runossa kai voi pitää hiljaisen signaalin kuulemisena. Postmodernia runoa se ei ole vaan modernin runon epäilevä katse postmodernin yhteiskunnan kynnyksellä, lukisin.

Muutakin oli mutta nämä vahvemmin mielessä päiviä lukemisen jälkeen.

Vesa Haapala kirjoitti...

Jonimatti,

kiitos näistä hyvistä huomioista - vietin pari viikkoa irrallaan netistä. Voin hyvin nähdä mitä tarkoitat noilla kysymyksilläsi - ne ovat hyvin luontevia ja olennaisia.

Väestönhallinnallinen / koneellinen tms. aines on läsnä jo Saarikosken Tiarnian aiemmissa osissa, esimerkiksi Tanssiinkutsun runossa XXX:

tyrannit on rationalisoitu pois
koneet jotka
eivät väsy
eivät juo itseään humalaan
eivät tanssi ripaskaa
tekevät työn
ne puhuvat kuin piikkilankaa vedettäisiin
ja sinä saat kuulla
mikä olet
sinä olet ykkönen kakkonen kolmonen
tai nelonen vitonen kutonen seiska
tai nolla
nämä koneet eivät olisi mahdollisia
jos ei niitä olisi keksitty

toki tämä on vasta hiljaista signalointia meidän nollien ja ykkösten maailmalle.