maanantai 8. tammikuuta 2018

Kadonnut manner



Anne Puumala arvioi 9. joulukuuta Pohjalaisessa julkaistussa jutussa neljä runoteosta, joihin viime vuoden kirjasadosta kannattaa tutustua.

Ensimmäinen teoksista oli kokoelmani Valekuolleet (Otava). Muut olivat Pauli Tapion Varpuset ja aika (Poesia), Silja Kejosen Vihkilumen talo (Otava) ja Sinikka Vuolan toimittama eroottisen runouden antologia Olet täyttänyt ruumiini tulella (WSOY). Sama juttu on ilmestynyt Ilkassa.

Tässä Puumalan arvio "Kadonnut manner" tiiseriksi niille, jotka eivät ole vielä kirjaani ehtineet tutustua. Netistä arvostelua ei ole löytynyt, mutta tässä se kuitenkin on:


"Pieni ja kurinalaisen tiukka muoto, mutta suuri ja avara sisältö. Jos Vesa Haapalan teos Valekuolleet pitäisi paketoida yhteen lauseeseen, se menisi suunnilleen noin.

Haapalan runomaailman ylimmät voimat ovat ajan kuluminen ja maiseman muutos. Runojen tähtäin on hitaissa, vuosituhantisissa kaarissa: mannerlaatat liikahtelevat, vedet laskevat ja paisuvat, mantereet syntyvät ja katoavat. Kokoelman alkupuolen runojen temaattinen kiintopiste on Doggerland. Se oli Pohjanmerellä jääkaudella sijainnut manner, joka peittyi veden alle tuhansia vuosia ennen ajanlaskun alkua.

Tämänkaltaisissa lyyrisissä, vuosituhansia halkovissa maisemissa ihminen on vain maisemaan ilmestyvä ja sieltä katoava elementti:

Ajattele: meidät pyhitettiin
niiden tapahtumien joukkoon, joihin tieto luhistuu,

mustat aukot, takaiset, ääni hajoaa kumisten.

Kokoelman loppua kohti mentäessä ote hakeutuu runojen puhujaa ympäröivään maailmaan. Sävy muuttuu henkilökohtaiseksi ja arkiseksi. Isoista kaarista leikataan käsillä olevaan, konkreettiseen hetkeen. Silti runojen puhuja pysyy koko ajan näkijänä ja mystikkona.

Tässä metsässä, ja tämä varjo, jos se olen minä, ei minua koskaan ollut. / Juuri tämän näyn edessä herään.

Valekuolleet on yhtaikaa ilmava ja jykevä kokoelma. Se tarjoilee vuoden pysäyttävimmät säkeet. Ne puhuvat tietoisuuden painosta, kuinka kaikki on yhtä aikaa läsnä: tämä käsillä oleva ja aistittava olemisen hetki sekä tieto menneestä ja kaiken katoavuudesta.

Näissä leikkauspisteissä ovat kokoelman valaistumispisteet. Olen kulkenut läpi kaiken ja kuljen yhä, seinien takana melu / ja ihmisjoukot sekoittuneina palaviin oksiin."




2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Niinpä, ketkä ne sanoivatkaan, että meidän elämä on liitto menneiden sukupolvien ja tulevien sukupolvien välillä? Siis... liitto. Liittohan pidetään, jos suinkin mahdollista. Luonto, maa, meri, eläinkunta eivät tunne (kulttuuri)vallankumouksia. Pitäisikö meidänkään olla niistä niin innoissamme? Askeleet takana. Joskus luulee ja kuulee että ne on omat jäljet, joskus että siellä on joku toinen, vaikkei ole - eli vaikka on. (Ei kirjoitusvirhettä). Niin voi käydä vaikka metsässä, kun on siellä yksin.
jope

Vesa Haapala kirjoitti...

jope,

mitään kulttuurivallankumouksia ei tarvittaisi, jos... niin, jos voisimme nähdä elämän liittona, nimenomaan. minua inhottaa kaikenlainen kampanjointi sen ja sen puolesta ja sitä ja sitä vastaan. kaikessa on aina sellainen astian maku, olkoon asia kuinka "hyvä" tahansa. sen sijaan toiminta hyvän ja arvokkaan puolesta, jatkuva toiminta ja elämä, se on oikein, siihen pitää pyrkiä. mutta poliittinen kampanjointi - toki ymmärrän sen kulttuurisena toimintatapana ja jopa muutosvoimana, mutta omalla kohdalla, kiitos ei.

nytkin on ollut kaikenlaisia kampanjoita, ja jossakin kulttuuriohjelmassa kysyttiin mitä merkitystä tällä kampanjalla on kirjallisuudelle. minä olisin vastannut, että tällaisilla hetken ilmiöillä ei ole paskankaan vertaa merkitystä kirjallisuudelle, korkeintaan jollekin aikalaiskuvaukselle.