torstai 15. helmikuuta 2018

Me retweeted






Käsitykseni mukaan minulla on oikeus ajatella näin. Käsitykseni mukaan tästä asiasta ei vallitse yhtenäistä, perusteltua näkemystä. Käsitykseni mukaan eri osapuolten läheneminen on haaste, jota liennyttävä ratkaisu voi parhaimmillaankin hahmottua kaukaisessa tulevaisuudessa. Käsitykseni mukaan konsensuksen synty ei vielä tarkoita toimenpiteitä. Käsitykseni mukaan jokaisen on tällä välin vahvistettava näkemystään ja kuunneltava tarkasti muita. Käsitykseni mukaan jotkut tekevät niin joka tapauksessa, keinoja kaihtamatta. Käsitykseni mukaan tässä sopassa on liikaa keittäjiä eikä laisinkaan suolaa ja ei hyvä. Käsitykseni mukaan ratkaisu olisi laskettava muutamien osaavien harteille ja kaikki nykyiset näkemykset tulisi kitkeä väärinä. Käsitykseni mukaan tämä on aivan kuin puhuisi muovipussi päässä. Käsitykseni mukaan koko kaarti olisi vaihdettava ja laadittava uudet säädökset, jotka astuvat voimaan välittömästi. Käsitykseni mukaan turpa kiinni, saatte vielä maksaa. Käsitykseni mukaan paljastukseni osoittaa tekojenne paskuuden, joten haistakaa vittu, ei tähän mitään käsityksiä tarvita.



7 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kuulehan Vesa, mitä jos vain kirjoittaisit itsestäsi ja omasta katumuksestasi elämän edessä. Oletan, että nykyhavahtumiseesi kuuluu myös oman välittömän konkreettisen elämän tarkastelu.

Kun olen ortodoksikristitty niin kristillisyys ei minulle oikeastaan ole muuta kuin katumusta ja häpeää katumuksessa.

Edelleen tsemppaan sinulle ASKEETTISTA RUNOKOKOELMAA, joka koostuisi ikään kuin vaikealla tavalla kallioon piirtämistä. Muutamista sanoista, joiden raskas paino käännettäisiin yli planeetan.

Nykytilanne ohittaa suulauden vaikka laittaisikin sen perään onmerkin.

Olen käsittänyt, että olet perheessäsi jonkinlainen kotileipuri mikä on hyvin kaunis kuva mielessäni. Ajattelen, että Vesa sentään ei ole pelkkä yliopistodosentti.

Yksi jakso askeettista pelkistelmää - runokokoelmaasi - voisi olla otsikoitu nimellä Kun leivoin pullaa perheelleni.

Jari Ranta.

Vesa Haapala kirjoitti...

Jari, omakohtaisen kautta yritän kirjoittaa - ilman muuta, että ei mene paasaamiseksi! Säästän lukijat siltä, vaikka täällä avoimesti mietinkin asioita. Viikonloppuna taas leivotaan!

Anonyymi kirjoitti...

Toivottavasti tuo käsityssikermä ei ole eräänlainen (jo nyt) saamasi palautteen parodia.

Mitä leivontaan tulee niin tässä biisien biisi leipomisen ja leivän suhteen. Kuunnelkaa loppuun ja täysillä (!) niin pääsette kohoavaan tunnelmaan:

https://www.youtube.com/watch?v=s-A1Fg3YfdA

...ja kotiin.

Tämä siis kaiken tämän pitkän aiheemme rinnalla kulkee. En oikein tiedä mikä on mitä enää.

jope

Anonyymi kirjoitti...

Kyseisen biisin sanoittaja, Hilja Aaltonen, on muuten juuri Suomen Juliana Norwichilainen, sama

Vesa Haapala kirjoitti...

jope,

olen kuullut joitakin sävellyksiä näihin Hilja Aaltosen runoihin, vaikuttavimpia olivat muistaakseni sellaiset traagiset ja tunteelliset romaniversiot, muistaakseni Kyösti Roth tai joku muu romanimuusikko oli niitä tehnyt.

tuo viimeinen postaukseni oli vaan joku räiskäys, jonka löysin jostain digikätköistä - ei liity suoranaisesti tähän aiheeseen, tulipa kaivettua esiin.

leivän tai leipomusten vieminen naapurille on hieno ele. muistelen, että meilläkin kotona sitä silloin tällöin harrastettiin. äiti oli ja on vieläkin kova leipomaan. sen muistan, että ainakin naapurin lapset tulivat meille usein syömään tuoretta pullaa.

Tämä kysymys: Mitä on Jumalan historia, miten se näkyy siinä mitä me näemme? Missä on hengen ulottuvuus, merkitysulottuvuus? Onko se vain meidän päässämme vai tapahtuuko se historiassa ja miten?

Anonyymi kirjoitti...

Kysymystäsi tulee mietityksi paljon, myös sitä näkyykö se oikeastaan omassakaan elämässä, sen historiassa. Omasta elämästä niin kuin historiasta löydän kyllä asioita, joista saa vaikutelman että ulkopuolinen on ollut vaikuttamassa asioihin. Eräänlaisia epätödennäköisyyksiä yleensä. Tönäisyjä toiseen suuntaan jne. Mutta epätodennäköisyydetkin tapahtuvat normaalein keinoin. Vastausta emme taida siis tietää.
Tosin itse, henkilökohtaisesti, pidän suurimpana merkkinä/epätodennäköisyytenä sitä, että käännyin ja käännyn edelleen ylipäätään Jumalan, Kristuksen suuntaan. Se on minun kohdallani aina vain yhtä outoa, koska en ole ollut enkä ole vieläkään uskonnollinen ihminen lainkaan, en henkinen enkä hengellinenkään. Silti otan kristinuskon vanhat totuutuudet vastaan niin kokonaan voin, omia versioita tekemättä. Kristinusko tuntuu minusta aivan itsesäänselvältä "paketilta" vaikka onkin uskon asia samalla sata prosenttisesti.
Mulle maailman perusyksikkö on aine. Materia. Rakastan suorastaan klassisen kristinuskon suhdetta aineeseen. Se sopii siihen että koen maailman sekä itseni nimenomaan hyvin ruumiillisesti.

Historiasa sitten? Ehkä ne tapahtumat, että pienet kansat ja pienet kulttuurit ovat selvinneet mahdottomissa tilanteissa. Niissä olen, tai kuvittelen, jotain näkeväni. Ikään kuin juuri Lutherin teologian mukaan, että maailmassa valta on saatanalla, mutta se valta on kahlittua valtaa, saatanalla on valtaa vain siihen rajaan asti, mihin se sitä, toistaiseksi, saa käyttää.
Mutta kuten sanoin epätodennäköisyyksiäkin tapahtuu.

Juuri tuosta pienet kansat...-jutusta kai nousee se minun vaistonvarainen ja siksi usein heikosti perusteltukin antipatia isoja valtarakanteita vastaan, mikä näkyy esim. suhteessani nykyiseen liittovaltiokehitykseen EU:ssa ja ylipätään kaikkiin yhden maailman utopioihin. (Tosin kirjoitin just Kiinasta kuitenkin väestöasiassa positiivisesti Niitsessä).

Jarille: minun katumukseni ilmenee, jos nyt sitten tästä aiheesta kirjoitetaan, eniten juuri sen suhteen että em. uskosta kirjoittamastani huolimatta, koen ja tiedän uskoni heppoisimmista heppoisimmaksi. Jonkinlaiseksi valekristityksi, kristinuskon suhteen trolliksi vakavien uskojien keskuudessa. Tuonkin kirjoitettuani koen että tuokin "nöyryys" oli jokin nokkela keino luikerrella Jumalan suosioon tunnustamalla tuollaista. (Meneepä nyt henkilökohtaiseksi, mutta ehkä tästä on hyötyä jollekin, tervetuloa uskomaan, hah ha..., näin "helppoa" se on.)

Mutta nyt ulos alas ja kävelylenkille. Vaikka olemme kylddyyri-ihmisiä, niin muistakaa katsella olympialaisia. Siellä on tapahtunut jo paljon hienoja asioita.

jope

Vesa Haapala kirjoitti...


jope, henkilökohtaisella merkitystasolla suhde Jumalaan voi olla toisinaan hyvinkin elävä, koettavissa jne. toisinaan se ei ole erityisen vahva. luulen, että jokaisen Jumalaan uskovan ihmisen - mikäli hän on rehellinen eikä ole aivopessyt itseään täysin - suhde Jumalaan on lopulta hyvin epäsymmetrinen ja täynnä aukkoja ja mysteereitä. Jumala ei ole niin kuin toinen ihminen, hän ei ole automaatti, jos hän puhuu, ihminen ei ihan tarkasti ymmärrä mitä se on, paitsi tietenkin nyt yleisen moraalilain tasolla. toisaalta voi kysyä: tarvitaanko muuta kuin tämä laki? tarvitaanko erityisiä uskonnollisia kokemuksia tms? tietenkin monilla on tämä kokemus johdatuksesta, siitä että elämää on ohjannut joku muu kuin itse, että on jokin hyvyys, vaikka itsessä sitä ei olisi ja olisi tehnyt asioita päin persettä ja silti yhä on pinnalla.

minun on vaikea ajatella, että esimerkiksi sodassa Jumala olisi kenenkään puolella, mutta voihan näin ollakin - kuka tietää, mutta ei siten kuin ihmiset ajattelevat.

tämä yksilöllinen ja usein yhteisöllinenkin merkitysulottuvuus - uskonto - ja historian faktuaalinen kulku, miten ne synkkaavat, se on kiinoisa kysymys. esimerkiksi Raamattu esittää maailmanhistorian kertomuksena, jolla on alku keskikohta ja loppu. yritykset esimerkiksi tämän lopun yhteydessä tulkita, mitä tapahtuu, ovat kuitenkin kerta toisensa perään epäonnistuneet jotenkin. se ei silti tarkoita sitä, etteikö merkitysulottuuvuudessa - yksityisessä tai yhteisöllisessä - oltaisi saatu paljonkin merkitsevää puhetta aikaan.

mutta ehkä uskomisessa on perimmiltään kyse hypystä, alistumisesta ja antautumisesta toisen todeksi koetun valtaan. ei esimerkiksi hallinnan tunteen saavuttamisesta tai toisten tuomitsemisesta tai oikeassa olemisesta. se miten kristinusko opettaa ihmisen syyllisyydestä luulisi olevan nykyihmisen terveen järjen saavutettavissa. ei tarvitse kuin katsoa lapsiaan ja miettiä, missä kunnossa olevan maailman heille luovutamme. ainoa tunteet jotka minulle tässä aidosti heräävät ovat syyllisyys ja katumus. olemme tehneet jotain todella pahasti ja väärin.