keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Armon meri






Kalmiston männyt  niiden rauha on ylimaallinen

taivas loiskii latvuksiin kuin lahti kallioihin   kävelen

harjattua käytävää kumarrun katsomaan nimeäni

se on siirretty nyt toiseen kiveen  massiivinen kiiltävä graniitti

nimi toisten joukossa  en minä vaan toinen

ja juuri minun nimeni          Pilarinvahvuisten mäntyjen alla

vuorenkilvet ahmivat hautaa


hyvin ruokittu nurmi

tasainen moreenimaa köyhien lahkolaisten

ennen syrjään sysätyt paikat

ovat keskellä kaikkea

otan taskusta sakset ja nostelen lehtiä

harvennan istutusta niin että fasadi näkyy


Setäni toi vanhan jäkälöityneen laatan vanhempieni pihamaalle

myös siitä saatoin lukea nimeni  Kuka minä olen


Haen haravan huoltopisteeltä ja siistin hiekalta neulaset

oksanpätkät ja kaarnanpalat  Sukunimet vaihtuivat

asuinpaikan ja tilan mukaan mutta etunimet

kahdeksan vanhana syöpään kuolleen setäni nimi

se säilyi sillä jokainen yritys on uusi alku

ja jokainen erehdys on uusi myös   sanat taipuvat

vain siihen mistä ei enää ole sanottavaa


Kun sitten synnyin puun taimi oli istutettu uudelleen

haapa on hyvää laudepuuta  kevyttä arkkupuuta

olen sen pystyverso  vesa  äkkiä muistan vanhan laulun


Armon meri se on  veri Jeesuksen on     makaaberi kuva

keskellä kauniita mäntyjä aaltoilevan meren mainingit

nuolevat tahmeina puiden kylkiä  maksoittuneet haudat ja ruoho

kiviaidat viisaita vanhoja puita  ei kristallikirkkaan virran rantaa


Olen jo portilla

kun pysähdyn     milloin setäni kuolikaan  isoisäni köyhä maanviljelijä

vei hänet Tukholmaan saakka spesialistille  mutta mitään ei ollut tehtävissä

sen on täytynyt olla 30-lukua ennen sotia


He palaavat Moorialtaan

isoisäni nojaa laivan partaaseen keskellä merta

ja näkee paiseen poikansa kasvoissa  huokaa  Mikään ei auta

minä annan hänet sinun käsiisi   Unohdin muun näin

vain nimen nimeni  miten he palasivat matkaltaan

ei enkeliä  Takaa vyöryvä tyhjyyden aalto laulaa

miten ihminen väistääkään ajatusta kuolemastaan


2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Helou again! - Vesa olet siinä mielessä sietämätön, että olet sekä runouden loistava imitaattori että sinulla on kuitenkin oma äänesi. - Sinulta sujuu kaikki. Mutta olen kuitenkin sen oman äänen puolella. Nousen oman äänesi vuoksi barrikadille.

Kuulun tietysti runouden rahvaaseen jo hidaslukuisuuteni vuoksi.

Olen kertonut sinulle, että runous on askeettista jylhyyttä. - Jos minulla olisi opiskelijoita ja he kysyisivät mitä runous on niin sanoisin: se on askeettista jylhyyttä.

Psykoosissa Jumalan käskemänä kannoin mustissa säkeissä roskikseen parhaintani hyllystä, mutta on siellä kuitenkin edelleen esimerkiksi Gösta Ågrenin Tääl.

Kas, jotain sellaista voisi olla tärkeimmän ihmistsunamirunoilijamme Vesa Haapalan teos muodoltaan. Juuri tuollaista näpeissä ilmenevää, sisältö tietysti näkijänsä näköinen.

Jari Ranta.

Vesa Haapala kirjoitti...

Jari,

helou ögen, welcam bäk!

Gösta Ågren on mahtava runoilija, ankara myös! Pidän hänen jännitteisistä, riisutuista säkeestään. Niissä on kohtalonkaltaista armottomuutta.

Hautausmaarunooni kerrostuu vähän suvun historiaa. Siinä mielessä se ei ole eikä ehkä voikaan olla aivan jylhä ja niukka, mutta varaa on niukempaankin ilmaisuun. Tässä on tämän runon ääniharjoitus tällä hetkellä, se jatkuu...

Kävin lukemassa kirjoituksiasi taas. Minusta on hyvä, että kirjoitat, olkoonkin että se herättää sinussa levottomuutta ja ristiriitoja. Tekstejäsi on aina hyvä lukea!