sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Odottaako maa hiljaa




Joskus maa näyttää odottavan hiljaa, lumi on sulanut, purojen vedet kirkastuneet, mutta mäet ja laaksot eivät viheriöi, metsät ovat täynnä kuolleita lehtiä ja niityt laonnutta takkuista ruohoa, paljaita oksia. Odottaako maa vai vaikeneeko kauhuissaan, repiikö multa sisuksiaan, onko se synnytyskivuissa vai levossa, levoton vai tyytyväinen omassa hiljaisuudessaan, jonka tietää pian päättyvän, kun se kaikkialla puhkeaa kantamaan kevättä; onko se hautaansa kääntyvä vanhus vai pukuaan hiljalleen suoriva nuori olento, jolla ei vielä ole nimeä.

Ja tuossa maisemassa kulkee ihminen, täynnä ristiriitoja, riitaa ja haavoja, katsoo ympärilleen ja näkee talven hävityksestä ja ihmisen hävityksestä ja hajoavista koiranpaskaläjistä ja muoviroskista huolimatta, että maa on vailla tietoisuutta, yhtenäinen, riittävä itsessään.

Mikä minussa kasvaa, hän kysyy, onko yhä toivoa vai viekö totuus pois nekin kuvat, joihin takerrun, onko totuus pelkkää lohduttomuutta ja epätoivoa, senkö päälle kaikki on kasvanut, nämä kädet ja jalat ja kieli ja mieli ja henkien elämä, tätäkö valheellista elämää, tätä kuoleman ruumista, minun on kannettava loppuun saakka?



Ei kommentteja: