perjantai 11. toukokuuta 2018

Appropriaatio yhdellä ajatussarjalla




Nykyihmisiä taitaa kiinnostaa enemmän omimisen perusteet kuin oppimisen perusteet. He eivät ole ehkä lukeneet, mitä Aristoteles kirjoitti: "Oppiminen on jäljittelemistä", ja muistutan, että myös taide on Aristoteleen mukaan jäljittelyä (mimesis). Emme pääse mitenkään eroon tästä tosiasiasta.

Mitä enemmän ajattelen kirjallisuuden ja taiteen syntyä, itse prosessia, sitä vankemmin minusta tuntuu, että Aristoteles on asian ytimessä. Nämä jälkikäteiset moraaliset arviot, kuten yritys appropriaation etiikkaan, ovat taiteen tekemisen kannalta ulkokehällä.

Jäljittelyn hurma ei mieti omimista, taide syntyy aina jo sanotun, lainatun, muunnellun ja varastetun päälle, osana moninkertaista kudosta.

Vain epäitsenäinen ja ulkokohtainen taiteilija voi riistää.

Hyvät taiteilijat omivat, loistavat varastavat intuitionsa mukaan ja tekevät vuosisatojen ja vuosituhanten taidetta, joka ei palaudu mihinkään.










34 kommenttia:

Marjatta Mentula kirjoitti...

Juuri näin. Hyvin sanottu, Vesa!

Chagall on sanonut, että hän sai vaikutteita kubisteilta ja muilta ajassa olevilta suuntauksilta, kuten myös synnyinkylänsä folkloresta, mutta hän lisäsi niihin liikkeen ja muuta, mikä tekee hänen taiteestaan juuri hänen omaansa.

Kun tarkemmin ajatellaan, niin kaikki on taiteessa, ja muussakin elämässä, sekä lainattua että omaa. Me emme edes tiedä, mistä mikin ajatus tulee. Joskus se on jopa lainausta omalta itseltä.

Vesa Haapala kirjoitti...

Marjatta,

Kiitos! Minusta taiteen ihme on siinä, miten uskomattoman hienoa jälkeä syntyy jäljittelemällä kun siihen osallistuu yksilöllinen kädenjälki. Mikään ei toistu samana. Väittäisin, että taiteilijaa ei edes kiinnosta joku omiminen. Taiteilija on avoin maailmalle eikä mieti omimisen moraalia. Taide ei synny siten.

Vesa Haapala kirjoitti...

Chagall on hyvä esimerkki. Eikä tulisi mieleenkään kirjoittaa esseetä Chagall ja appropriaatio, vaikka hänen taiteessaan näkyy maailma jossa hän eli ja maailmat, joista hän inspiroitui. Loistavat taiteilijat hylkivät ajatusta, jossa taide tai sen merkitys tai olemistapa palautuisivat missään olennaisessa suhteessa a:n kysymyksiin. App:n teoria on moralistinen jälkikäteinen näkökulma, joka ruotii valtaa. Siihen se kyllä sopii.

Vesa Haapala kirjoitti...

Toki voidaan myöntää, että jonkun loistavan kirjailijan näkemys toisesta kansasta on meidän mielestämme hölmö tai rasistinen eli lievemmin sanoen aikaansa ja sen uskomuksiin sidottu. Mutta mitä tästä sitten pitäisi seurata? Joidenkin mielestä ilmeisesti moraalisaarna. Minusta pitäisi seurata suhteellisuudentaju myös omien arvioittemme suhteen.

Anonyymi kirjoitti...

Lukijakin voi toimia tuon prosessin mukana. Itse olen tehnyt useimmat kestävimmät kirjalliset löytöni siten, että esim. mulle tärkeä kirjailija on puhunut julkisesti töitään innottaneesta tekijästä, olen aina uteliaana luonteena mennyt ja tutkinut, ja sieltähän on sitten usein löytynyt mullekin lisää mulle sopivaa luettavaa, tekijä jonka tuotannosta on mulle tullut tärkeä. Aina ei osu noin, mutta kovin usein. Useammin kuin lukemieni kritiikin tai kaverisuositusten perusteella.
Sama toimi nuorempana musan suhteen.

jope

Vesa Haapala kirjoitti...

jope,

noinkin se menee.

Taideteoksen kuin taideteoksen kohdalla voidaan aina tunnistaa jälkiä aikaisemmasta - se on vääjäämätöntä, koska teokset lukeutuvat aina jollakin tavalla tiettyyn genreen, perinteeseen jne. ja myös tietoisesti viittaavat ja lainaavat. Nämä ovat olleet taiteen (myös kirjallisuuden) perusmekanismeja yli 2000 vuotta, pidempäänkin.

Appropriaatio tulee minulle mieleen alueella, josta puhumme plagioimisena, varastamisena sanan kömpelössä merkityksessä.

Vaatii kuitenkin hyvin yksioikoista lukutapaa soveltaa appropriaation käsitettä itsenäisiin taideteoksiin, joissa jäljittely, lainaus on hyvin monimutkaisesti osa tekijän omaa konseptia ja ennen kaikkea kädenjälkeä tai tyyliä.

En saa oikein mitään tästä keskustelusta, vaikka varkaustapauksissa ja törkeässä rasismissa rajat ylittyvätkin siten, että on pakko keskustella.

Taide, kolonialismi ja appropritaatio eivät ole minulle tekijänä ja kirjallisuudentutkijana ominta alaa. Kriitikoiden ja filosofien hommaa pikemminkin.

Marjatta Mentula kirjoitti...

Appropriaation etsimisessä mennään pikkumaisuuksiin. Kun termi on nostettu esiin, niin yhtäkkiä sitä nähdään kaikessa ja kaikkialla. Tämä jahtimentaliteetti myös tarttuu. Olen huomannut, että pitää varoa, ettei mene mukaan.

Appropriaatiolle on varmaan tieteessä oma paikkansa, mutta vain siellä. Arkielämässä appropriaatioon keskittyminen tuottaa appropriaatiopoliiseja joukkoomme.
Blogimaailmassa tämä näkyy. Ihmetellään, miten joku kirjailija julkeaa kirjoittaa jostain aiheesta vaikka ei itse edusta kuvaamaansa ryhmää ja jopa pyydetään anteeksi lukijana omaa tajuamattomuutta, koska ei olla jossain mielessä kirjailijan tai hänen kuvaamiensa henkilöiden kaltaisia.

Jope, minulla on sama. Yhden kirjailijan, kuvataitelijan tai muusikon kautta kiinnostun usein myös häntä inspiroineista.
Hyvät kriitikot löytävätkin näitä esikuvia tai vertailukohtia.

Vesa Haapala kirjoitti...

Marjatta,

minä olen tottunut tuohon samaan kuin tekin jopen kanssa lukijana. Se on antoisa tapa lukea.

Omassa koulutuksessa on taas puhuttu kirjallisuuden lajeista, intertekstuaalisuudesta ja myös vanhanaikaisemmin "vaikutuksista". Näitäkin voi lähestyä monesta näkökulmasta: formalistisemmin tai yhteiskunnallisemmin, esimerkiksi feministisesti tai marxilaisesti painottaen. Appropriaation käsite ei ole ainakaan vielä tullut kovin voimakkaasti esiin. Enemmän tämän moraalisen uusheräämisen myötä.

Kirjailija, joka tekee tiedostavaa, korrektia ja "ihmisiksi olevaa" taidetta, kuulostaa aika tylsältä. En nyt tarkoita, etteikö nuo olisi hyviä arvoja, mutta en oikein ymmärrä, mitä tällä appropriaatiolla haetaan ja mitä sillä saadaan taiteesta irti - toki tiettyjä kysymyksenasetteluja, mutta entä sitten? Jotenkin tuntuu, että se sopii todella tendenssimäiseen taiteeseen tai sitten aletaan kaivella tikulla joitakin oletettuja kolonialisaation ituja ja juonteita teoksesta kuin teoksesta, joita kukaan muu kuin appropriaatiotutkija ei huomaa. No, tavallaan tämä o n ihan kiinnostava näkökulma, en minä sitä kiellä. Mutta jos nyt joku approprioristi alkaisi lukea Joycen Ulyssesta ja sitten sanoisi, että Joyce on ominut vanhan antiikin tarinan eli Odysseuksen seikkailut romaaninsa pohjarakenteeksi, niin mitä siitä sitten seuraisi? Sama havainto on tehty monet kerrat. Viittaussuhde antiikkiin on niin kompleksinen, että ei siitä nyt ainakaan mitenkään voi loukkantua. Ezra Pound omi imagismiinsa itämaisen lyriikan rakenteita, mutta onko joku ehtinyt sitä jo moralisoida tai esittää paheksuntaansa?

Kirjalliset lajit olisivat mahdottomia ilman appropriaatiota. On eri asia, jos minä menen jonnekin joikaamaan saamelaispuvussa. Mutta se olisi kyllä jo tosi huonoa taidetta. Lähinnä kai huomionkalastelua. Tällaista taidetta toki voi arvioida kriittisesti ja esittää moraalista paheksuntaa ja pyytää olemaan ihmisiksi, mutta tuntuu jotenkin todella marginaaliselta. Puhun nyt tekijän ja tutkijan näkökulmasta, mutta ymmärrän niitäkin jotka näistä asioista kiihottuvat. Itse en.



juha saari kirjoitti...

"Toki voidaan myöntää, että jonkun loistavan kirjailijan näkemys toisesta kansasta on meidän mielestämme hölmö tai rasistinen eli lievemmin sanoen aikaansa ja sen uskomuksiin sidottu. Mutta mitä tästä sitten pitäisi seurata? Joidenkin mielestä ilmeisesti moraalisaarna. Minusta pitäisi seurata suhteellisuudentaju myös omien arvioittemme suhteen."

just. tää kysymys (jota vatkaan postauksessaniki) on kuin kanin ja ankan kaksoiskuva. se vaikuttaa taide-elämykseen heti sen jälkeen kun siitä on puhuttu ja sitten on itse päätettävä, MITEN vaikuttaa.

Vesa Haapala kirjoitti...

Kyllä. Jos luen esimerkiksi Robinson Crusoen tulee mieleen, että Robinson on sympaattinen hahmo mutta samalla tulee näillä meidän asetuksilla mieleen: onhan R. myös suhteessa Perjantaihin häpeilemätön kolonialisti, joka toteuttaa läntisiä arvoja täysin kyseenalaistamatta vaikka miesten suhde kehittyykin.

Minä en osaa tuomita ikään kuin historian ulkopuolelta Defoen romaania. RR edustaa omaa aikaansa. Tällä tavalla ei voi kirjoittaa enää, se on selvä. Mutta kuitenkin paras opetus tässä on minulle se, että kaikki tekeminen on varsinkin ideologisesti aikaansa sidottua, ihmisen ajattelu on rajallista (ja kantaa alistavia ja rajoittavia rakenteita) silloinkin kun tahtoo hyvää.

Perjantai eli Tournierin romaani on hyvä vastaus RR:een. Se toisin-toistaa Defoen asetelman.

Anonyymi kirjoitti...

Ymmärrän oikein hyvin kolonisaation ja appropriaation, mutta lukijana ja kansalaisena niiden merkitys mun (taide)mieltymyksille ja muulle ajattelulle on aika lähellä puhdasta nollaa. Taiteessa ja kulttuurissakin on käsittääkseni sananvapaus. Ja kolonisaation suhteen kannattaa muistaa että on menossa vuosi 2018. Vastuu on siirtynyt jo kauan sitten eteenpäin.

Kolonisaatiosta voisin sanoa paljon muutakin ei-tavanomaista, osa siitä on pelkkää myyttiä, tietyn poliittis-filosofisen uskomusjärjestelmän dogmaa, osa tietenkin surullisen totta, mutta kannattaa muistaa, että kolonisaatio ei ole vain länsimainen juttu, ei lainkaan. Jos alamme kolonisaatiota oikeasti avaamaan niin aluksi pitäisi heittää pöytään, että ....no, jätä nyt heittämättä. Helsinkiläinen ahdistunut opiskelija, tämä on nyt vain kuva, joka hirttää itseään historiallisiin pölytteneisiin teoriarakenteisiin, joita ei enää ole, tai jotka ovat jo kääntyneet jopa ympäri, on aika pihalla omasta ajastaan,

Moraalisesti, eettisesti puhdas, kaikessa korrekti taide, kirjallisuus, mitä muuta se voisi olla kuin valtahegemonian vahvistaja.
Ja sitä kautta kulttuuri-imperialistinen (hah)? Tämäm päivän imperialismia on liberaali globalismi, se on selvä.
Taide tai kirjallisuus joka vahvistaa tuota voi toki olla tekstillisesti ja taiteellisesti hyvää ja rohkeaakin ja yksilö- ja ajankuvatasolla kiinnostavaa (mulle riittää tuo useimmissa tapauksissa oikein hyvin!), mutta ei siinä millään terävällä terällä tanssita. Jos joku tanssii, niin kyllä mä ainakin olen hemmetin kiinnostunut, koska sitä tapahtuu niin harvoin.

jope

Vesa Haapala kirjoitti...

jope, liberaali globalismi on tämän päivän yksi kolonialismin muoto ja sillä pistetään länsi ja koko maailma Kiina ehkä poislukien murusiksi ennen isompia rytinöitä - tosin Kiinakin osallistuu omalla panoksellaan samaan tai samansuuntaiseen prosessiin. Se, että nyt itkemme suomalaisina omaa kolonialismin me voi olla jossain määrin tarpeen, jollekin porukalle se on helpoin tapa elää. Saapa nähdä mitä jälkipolvet kirjoittavat tästä ajasta, ehkä jotain tällaista: he tuhosivat kaiken minkä ehtivät ja avasivat ovet kansainvaelluksille, koska eivät muuta keksineet. Ihmiskunta on kuin joukko bakteereja petrimaljassa, kasvaa ja täyttää koko astian, kunnes ravinto loppuu ja kanta romahtaa.

Vesa Haapala kirjoitti...

Näpyttelin kännykällä, tuli noita virheitä mukaan.

juha saari kirjoitti...

Menen sunnuntaina katsomaan (inhoamani) wes andesonin koirien saarta. Amerikkalainen animaatio, joka hyödyntää japanilaista kulttuuria. Jotkut siitäkin ovat loukkaantuneet. Tosin japanilaiset itse lainaavat surutta ja luovasti. Kurosava ihaili john fordia, eastwood ja leone kurosawaa jne. Ehkä anderson omii ja tekee japanilaisista huvittavia... (samasta voi syyttää sofia coppolan upeaa lost in translationia). Mutta käyn katsomassa. Tää loukkaantuminen menee kyllä ihan huvittavuuksiin.

Vesa Haapala kirjoitti...

Juha,

kyllä minä siinä vaiheessa pysähdyn aina toden teolla, kun joku, esimerkiksi vähemmistökulttuurin edustaja sanoo, että jokin loukkaa hänen kulttuuriaan. Mutta sitten se, että joku ulkopuolinen hyvä ihminen loukkaantuu ties mistä. Onkohan esimerkiksi Tarantino jo grillattu täysin, sillä mitä olisivat monet hänen leffansa ilman kulttuurista omimista?

Jossain määrin ymmärrän mistä tuossa ajattelussa on kyse, mutta sitten siinä on vain yksinkertaisesti todella paljon huonoa ajattelua, jos pohditaan mikä taiteessa on merkityksekästä.

Taiteelle ja taidepuheelle olisi tässä maailmassa niin helvetin paljon sellaista juttua mistä olla huolissaan ja sitten on tällaiset appropriaatiot. No, aika harva tuntuu olevan huolissaan esimerkiksi Euroopasta - maanosa on kuitenkin pitkälti synnyttänyt sen tradition, jossa elämme. Tämä näkökulma, että Eurooppa on yhä heikkenevä manner, jää peittoon, jos on oikein innokkaasti ruotii vuosisatoja tai vähintään vuosikymmeniä vanhoja kolonialismin muotoja.

Anonyymi kirjoitti...

Se menee huvittavuuksiin vain jos sille suo huomiota. Omimis-pointeista tulee mieleen jonkinlainen näsäviisastelava pikkuvanhuus, tyyppi joka huomaa että hei, tuossa on pilkkuvirhe. Tai jotain yhtä itsestäänselvää. Omimis-keskustelun (tai siis sen tyhmän ja tarpeettoman huomauttelun) takana on mielestäni halu päästä politisoimaan noilla kuvitelluilla pilkkuvirheillä jokin juttu. Juontanee juurensa jonnekin etnoromantiikkaan, joka taisi olla kova sana 90-luvulla. Maailmanmusiiki jne.

Nyt kun kaikki on etnoa ja kaikki on kaupan, niin tämä on nyt seuraava vaihe: opetetaan ettet sä oikeesti voikaan digata tai käyttää tuota noin. Se on niiden omaa. Tämä on yksi sivujuonne länsimaiden alasajossa ja purkamisessa kielitasolla. Halutaan säilyttää kuva etnisyyksistä (siis jos ne on muita kuin eurooppalaisia etnisyyksiä!!) "puhtaana" jotta oma poliittinen motiivi tulee edelleen perustelluksi. Vaikka eihän se enää tule. Kts. mun edeltävä kommenti. Kolonisaation juna meni jo ajat sitten siinä mielessä kun se vielä virheellisesti halutaan käsittää. Vastuu on jo niillä "toisilla" itsestään, ihan kokonaan.

Ja huomionarvoisaa että juuri eurooppalaiset etnisyydet eivät ole mitään muiden maanosien etnisyyksiin verrattuna. Ne ovat päinvastoin tuhoisia, nationalistisia. Elleivät ole vähemmistöjä, kuten saamelaiset.

Pakko sanoa nyt: asia on ystävät juuri noin kun nyt kuvasin. Jyväkin löytää joskus kanan.


jope

Anonyymi kirjoitti...

"kyllä minä siinä vaiheessa pysähdyn aina toden teolla, kun joku, esimerkiksi vähemmistökulttuurin edustaja sanoo, että jokin loukkaa hänen kulttuuriaan."

Juuri noin, niin pitääkin, pienet ensin, mutta entä kun suomalais-etninen, tai venäläis-etninen, tai ruotsalais-etninen .... sanoo, että tämä ja tämä loukkaa minun omaa kulttuuria ja sen traditioita?
Nytpä se ei enää toimikaan. Pysähdytään kyllä - mutta viheltämään, nauramaan, pilkkaamaan, alaspeukuttamaan, "irtisanoutumaan."

Kyllä tää maailma on hassu paikka kun tuolla älykkäänä pitävät puhuvat, itsekseen, itselleen, itsestään.

jope

Vesa Haapala kirjoitti...

jope,

tuo juuri mitä sanot tästä valikoivasta etnisyyksien ihannoinnista on hyvä pointti - Eurooppa ja sen etnisyydet unohdetaan niiden historiallisen pahuuden nimissä tms. - ehkä oikeastaan mikä hyvänsä syy kelpaa eikä mietitä, että eurooppalaisten puolta ei pidä kukaan ellemme me itse - itse asiassa Eurooppa on melko heikko todellisia maailmanmahteja vastaan, vaikka onkin vielä voimissaan.

tämä kaikki mistä olemme puhuneet (valikoivine appropriaatioineen) nyt on vaan niin kehnoa ajattelua, että pitäisi antaa joku kunniamitali mahdollisimman huonosta ajattelusta.

ei tuollaiseen voi sanoa enää edes mitään, mikä vastaisi mitenkään sitä parodiaa, joka syntyy kun nämä hahmot syleilevät koko maailmaa ja turvaavat kansoja, jotka ovat väkimääriltään ja asuinalueiltaan moninkertaisia suomalaisiin ja heidän alueisiinsa verrattuna (muuten, "suomalaisuuden" käsite on tietenkin ensin kyseenalaistettu ja dekonstruoitu, mutta ei noita muita). monet näiden tulijoiden maista ovat paskana aivan muun kuin länsimaisen aggression vuoksi, se kannattaisi panna merkille. mutta ei sen väliä, kunhan altruismi kukoistaa ja joku maksaa. sisäpoliittisesti on tärkeintä nolata ja hiljentää "rasistiset nationalistit", jotka puhuvat "omasta puolestaan" ja "muita vastaan".

saa nähdä, milloin tästä surkeudesta päästään eteenpäin.

minullakin on unelma tasa-arvoisemmasta ja paremmasta maailmasta, mutta ei se kyllä nykymeiningillä toteudu, ei lähellekään.

Anonyymi kirjoitti...

(Tuota juuri tarkoitin, tarkasti.
Asoita on mukava ajatella noiden hahmojen mielestä, mutta ei mielellään loppuun asti, tai edes hieman pidemmälle. En sano tätä ylimielisenä, monet tuolla tavalla ajattelevat "fiksut" ovat varmasti älykkäämpiä kuin minä ja tietorikkaita, mutta kovin monella on päässä sellainen suodatin tai palomuuri, mikä estää asioiden laajemman tarkastelun tai uuuden realistisemman ja päivittyneen tiedon omaksumisen. Sitten sitä jää vaan tutkimaan maailmaan jostakin VAIN postmodernista tai jostakin vanhentuneesta tai nykyoloissa täysin riittämättömästä teoreettisesta viitekehyksestä, frankfurt, marxilaisuus, kolonisaatio... käsin. jope)

Anonyymi kirjoitti...

Yritän etsiä nyt tätä joogista elämäntapaa. Laitoin oikein huoneeni seinällekin taulun, jossa on joogaan liittyen 30 liikettä. - Näen että jooga ei ole voimistelusarja, jos notkeimmille annetaan aplodit.

Uskon, että joogan liikkeisiin liittyy syvää viisautta, joka ei nouse suomalaisesta kulttuurista. Mutta tahdon nöyryydellä etsiä kaikkea sitä mikä liittyy joogaan.

Minullahan jooga kytkeytyy traumatutkimukseen ja kehomuistiin. - Sanon tänään itselleni, että älä kiirehdi liikaa.

Mitä taiteeseen tulee niin katson, että ihmistsunamin, saastumisen ja ilmastonmuutoksen totuudet ovat jo ylittäneet taiteen. Siis taide on pelkkä prosessin seuraaja ja siitä puhuja mutta se ei ole prosessin pysäyttäjä eikä pysäyttämisen harhaa voida enää romanttisesti kytkeä taiteen olemukseen.

Pää on mahdollista upottaa lukupensaaseen - niille joille se on mahdollista. - Kirjailijan roolista on mahdollista innostua ja ylläpitää sitä - kenelle se on mahdollista.

Nuoret naiset ja miehet omivat kirjailijan roolia tietysti maailmaltakin ja samalla he eivät ole päivitettyjä ihmisiä.

Intiaanipäähine soman tytön päässä koristeena on ok. - Mutta olisi syvennyttävä intiaanitietoon ja oppiin ihmisestä luonnossa ja luonnon ehdoilla ja joka tämän syventymisen kiistää ja nostaa mustan käden sille on tietenkin väärässä.

Jari Ranta.

Marjatta Mentula kirjoitti...

Omimisessa minusta on tärkeintä se, että ei luulla omimista olevan siellä missä sitä ei ole ja loukkaannuta toisten puolesta, jotka eivät ehkä itse ole moksiskaan, vaan kokevat jopa aivan päinvastaisia tunteita, ylpeyttä että heidän kultturinsa tuote nostetaan esiin.

Valinta on siis asianosaisilla, ei ulkopuolisilla tuhahtelijoilla.

Tästä on hyvä esimerkki jokin aika sitten, kun USA:ssa eräs nuori tyttö oli pukeutunut koulun päättäjäistanssiaisiin kiinalaisten naisten juhla-asua muistuttavaan iltapukuun. Hän laittoi kuvia Instaan ja johan nousi paheksumisen myrsky. Kiinasta sen sijaan satoi ihailua ja kannustusta. "How beautiful!"
Paljon melua tyhjästä. Itsellänikin on juhlamekko, jonka etuosa on kirjottu itämaisittain.

Jari, jooga on kyllä hieno asia, Itse koen sen eniten hengittämisessä, jonka opin jo pilateksessa ennen joogaa. Liike voi olla aivan pieni, esim. vain pientä vatsan liikettä, tärkeintä on hengityksen yhdistäminen hitaaseen liikkeeseen.
Meillä olisi maanantai-iltaisin joogaa ulkona, muta näyttää siltä, että olen muualla, joten ne jäävät.
Joogan pitäisi siirtyä vähitellen ihan arkeen sitä harrastavalla, ei erillisiin tunteihin.
Olet juuri oikealla tiellä, kiire ja suorittaminen ei sovi joogaan. Jokainen tekee sitä tavalla, joka sopii hänelle.

Anonyymi kirjoitti...

Niin, Marjatta, sanotaan että alussa oli sana.

Väitän vastaan: alussa ei ollut sanaa.

Sana hipsi mukaan vähitellen. Se tahtoi kimppaantua sanattomuuden kanssa.

Marjatta, luen mielelläni hengittämisen kokemuksistasi oman blogisi sivuilla.

Hengittäkäämme!

Hengittäkäämme...

Jari Ranta.

Vesa Haapala kirjoitti...

Moi kaikki, lähdin mökille ja putosin tässä jo vähän keskustelun kärryiltä. Olen tismalleen samaa mieltä kuin Marjatta - minullekin tuli mieleen tuo kiinalainen puku! Oikein loukkaantuminen, kun kiinalaiset ihastelivat...

Täällä on siis jo pari joogaajaa - pitänee tässä itsekin alkaa tehdä hengitys- ja rentoutusharjoituksia.

Palaan asiaan huomenna illalla, kun pääsen kotiin. Hauskaa iltaa kaikille!

Anonyymi kirjoitti...

Oikea valinta. Luonto, oma rauha, metsä, vesi - vai keskustelu keskustelusta?
Tässä on alkanut miettiä juttuja jotka ovat itsellekin vain varjojen varjoja.

Valehtelisin jos nyt sanoisin, että keskityn vain "omaan" elämääni, en osaa enkä edes halua erottaa kokonaan omaa pienenpientä elämääni sitä maailmalla tapahtuu (nyt ja tulevaisuudessa) toisistaan, mutta olen jotenkin siten perillä itsestäni ja suhteestani maailmaani etten usko enää arvojeni kovinkaan paljon ja kovin yllättävästi muuttuvan. Suhteeni niihin on realistinen nyt.
Ainakin realistisempi kuin se koskaan aiemmin on ollut.

Tosiasiat ratkaisevat, se mitä tapahtuu ratkaisee, se mitä ihmiset tekevät ja jättävät tekemättä on totta, ei arvopuhe, se mikä on todennäköisintä on yhtä kuin se mikä on todennäköisintä, ei se mikä on ihanteen mukaista katsomista.

Onhan siellä arvotkin mulla mukana: paikallisuus, eli halu uskoa luonnon ja ihmisen ekologiaan, elinpaikkoihin, historiallisuuteen, jatkuvuuksiin, osittain siksi myös traditioon. Jos sellainen on konservativismia, olkoon. Eipä ole ainakaan tungokseen asti samanmielisiä. Mökkirauha siis ajatuksissa ikään kuin vaikka mökkiä ei olekaan.

Joskus luulin että ensin tulevat arvot ja ihanteet, mutta on ollut vapauttavaa myöntää, että ensin tulee mahdollinen maailma, sitten vasta toivotaan-toivotaan -osasto.
Koska tämä suhde on nyt aika selvä on asioiden kommentointi, ikään kuin loputon henkilökohtainen todistelu ja oman aseman alleviivaaminen käymässä turhaksi.

Uteliaana ja aivoimena karjalaisluonteena mun ei kannata tehdä mitään lupauksia, jotenkin hyljin nollatoleransseja, mutta toivottavasti kesään kuuluu mullakin enemmän peippoja ja aurinkoja kuin somea ja kommentteja.

jope

Anonyymi kirjoitti...

aivoin (kts. yllä) luonne = mies jonka pää (sananmukaisesti) on (usein) auki. Liian usein pelkkä suu, joskus käsissä on jopa päästä keriytyvä hauras langanpää miehen aivoista, jonka voi hetkeksi yhdistää johonkin toiseen ihmiseen. Silloin tapahtuu kommunikaatiota. Yleensähän se johtaa pelkkkiin väärinkäsityksiin, mutta kuten pitkään jatkunut keskustelu esim. täällä on todistanut, ei lainkaan niin välttämättä kuten yleensä semanttinen kohina oletetaan.

jope

Vesa Haapala kirjoitti...

jope, minä ainakin vetäydyn kohtapuoliin blogitauolle, koska kedä, kukkaset, vedet ja linnut ja aurinko.

maailmasta tulee toisaalta asiaa sellaisella tuutilla, ettei tosikaan. no, ne jotka haluavat nähdä näkevät ja ne jotka eivät pistävät silmät kiinni vaikka tikulla osoittaisi.

relataan kesällä, niin on paras.

Anonyymi kirjoitti...

JUURI noin ON tehtävä. Maailmassa tuskin mitään uutta ilmenee (kaiken todetun lisäksi) auringon alla kesällä. Mutta se lisäksi aurinko nousee ja laskee jokapäivä. Sitä ei kannata missata. jope

Vesa Haapala kirjoitti...

jope, auringonnousut ja -laskut luonnon keskellä - siinä niitä olennaisia asioita ihmiselämässä ja kesässä. heilukoot muut miten lystäävät, ei paljoa paina - luulen, että maailmassa riittää puhuttavaa taas syksymmällä.

Vesa Haapala kirjoitti...

eilen aamulla kömmin mökistä pihalle (vasta) joskus kuuden jälkeen. linnuilla oli täysi meininki päällä.

pikkulinnut lauloivat, käki kukkui, kuikat huutelivat ihan lähellä rannassa, tai siis uroskuikka päästeli lajityypillistä ääntään, kauempaa kuului joutsenten ääniä, oli aivan tyyntä. tuli siinä mieleen kalojen mykkyys vesien alla vs. lintujen äänekkyys vapaassa ilmassa. koko pinnanylinen maailma oli täynnä ääntä - eikä edes mitenkään harmonisesti vaan kaikki huutivat, lauloivat ja muuten vain ääntelivät tavallaan. silti siinä kakofoniassa oli melkoista rauhaa.

olisikohan jostakin tällaisesta valtavasta ilmaisullisesta erosta lähtenyt liikkeelle Hellaakosken Hauen laulu - siinähän hauki nousee puuhun laulumaan.

Anonyymi kirjoitti...

Hauki on kala puussa.


- Voit muuten hyvinkin olla jäljillä. Pinnanalisen äänettömyys, hämärä, salaisuudet ja sitten nupit kaakkoon puussa avoimella paikalla, hauen koko leuka auki.

Lintu vai/on kala -teema ihan selvä.
Kirjoita tuosta kesällä runoelma.
Vesi - ilma, vedenalainen kasvusto - puut, kalat -linnut, evät-siivet, kidukset -keuhkot, järven pohja- taivaankansi .....ja kalathan on myös kovin reviiritietoisia, kuten tietty linnutkin....ja nyt solahtaakin Lintu järven sisään ja pinnan alle laulamaan, hauet ja muut kalat kuuntelevat, sehän pentele rikkoi Rajan(pinnan)...jne.

jope

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

Omimisen ongelma on että siihen keskittymällä tyypillisesti unohdetaan ne paljon vakavammat ja ratkaisemattomat rakenteelliset sorrot ja kulttuuriset ja fyysiset kansanmurhat, joita vaikkapa nyt alkuperäiskansoihin (saamelaiset, amerikan intiaanit etcetera) joskus kohdistui ja yhä kohdistuu. Omimiskeskustelun pikkumaisuus tai sen kritisoiminen ovat pintaraaputtelua aiheessa, joka on paljon keskeisempi ja paljon suurempia vastuita ja mahdollisuuksia sisällään pitävä kuin se, että "kuka" "saa" käyttää jotain symbolia, elettä tai asustetta. Entä, saavatko ihmiset ja yhteisöt valita säilyttää elämäntapansa, jos heillä jokin sellainen on? Missä oloissa ja millä valtuudella? Vai tuhotaanko tai marginalisoidaanko heidät, maa-alueensa tai elämäntapansa, koska eivät vastaa yhden tai toisen valtakulttuurin muotoa ja aikeita? Ja mitä tuo valtakulttuuri saa tai voi tehdä? Ja mitä siitä seuraa?

Vesa Haapala kirjoitti...

Jonimatti, nuo ovat oikeita kysymyksiä ja sellaisten kysymysten ratkomiseksi pitäisi syntyä joukkoliikkeitä, niin kuin tietenkin on syntynytkin. Olet ihan oikeassa tuossa mitä sanot. Maailman ongelmat ovat valtavia ja me hyväosaiset näpertelemme symbolisella tasolla ja aivan ulkokehällä lyödäksemme omia yhtä pinnallisia vastustajiamme. Tämäkin on yhdenlainen alennustila.

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

Juu, vaikeahan tää maailma on. En mä osaa tähän sanoa kyllä nyt mitään! On helppo havaita että jokin on rikki, mutta kun sitä alkaa korjata, jos ei osaa, saattaa tulla lisää vahinkoa, ja työn määrä moninkertaistuu luullusta. Lopulta, joskus, hyvin pieni säätö olisi ollut riittävä. Tai joskus mitään korjausta ei ole mahdollista tehdä. Ja kaikenlaista siltä väliltä.

Tai, jos rikkinäisen korjaa, se johtaa ongelmiin jossain muualla. Mistä aasinsilta tähän: http://truecenterpublishing.com/zenstory/maybe.html

"There is a Taoist story of an old farmer who had worked his crops for many years. One day his horse ran away. Upon hearing the news, his neighbors came to visit. "Such bad luck," they said sympathetically. "May be," the farmer replied.

The next morning the horse returned, bringing with it three other wild horses. "How wonderful," the neighbors exclaimed. "May be," replied the old man.

The following day, his son tried to ride one of the untamed horses, was thrown, and broke his leg. The neighbors again came to offer their sympathy on his misfortune. "May be," answered the farmer.

The day after, military officials came to the village to draft young men into the army. Seeing that the son's leg was broken, they passed him by. The neighbors congratulated the farmer on how well things had turned out. "May be," said the farmer."

Vesa Haapala kirjoitti...

Jonimatti, tämä tarina on kyllä hyvä ja lohduttava; ihminen ei vain tiedä ja hallitse kaikkea. Silti pitäisi ennakoida ja varautua, jos on vastuuta ja sitähän ihmisellä on. Mutta pelkkien uhkakuvien kanssa on raskas elää. Suunnitelmat ovat välttämättömiä, mutta niihin ei pidä hirttäytyä.