Muodikas filosofia

Tahtoisin sanoa, että Derrida on huono ajattelija, mutta taitava retoorikko. Hänen ideansa kielestä kestävät harvoin tarkempaa analyyttista tarkastelua.

Retoorikkona hän on huonompi kuin 1800-luvun suosikkini Kierkegaard ja Nietzsche. Tämä on tietenkin tunnustus Derridalle. No, näistä kahdesta Kierkegaard osaa huumorin, Nietzsche patetian. Derrida osaa muminan taidon.

On erikoista, että kristitty Kierkegaard svengaa paremmin kuin dionyysinen Nietzsche. Miten niin se on erikoista? No ei mitenkään. Ideologinen pohjavire ei tietenkään tee tekstiä.

Yksilön totuus on hänen tyylissään ja tavassaan eksistoida ja kommunikoida, väittää Kierkegaard. Subjektiivisuus on totuus.

Ei ole totuutta, sanoo Nietzsche, on vain tahto valtaan, ja totuus on mikä hyvänsä tulkinnallinen suhde, josta on hyötyä tulkitsijalleen.

Pidän enemmän Kierkegaardin tavasta määritellä totuus, se on myöntävämpi kuin Nietzschen, joka jaksaa messuta ja jupista (papillisesti sanoisin, jos olisin ilkeä) negatiivisesti itsestään selvää asiaa, johon ei liity mitään riskiä.

Minut pysäyttää siis tapa, jolla totuuden muoto svengaa. Myöntö.

Myönnöstä. Miksi me jotka kutsumme itseämme kristityiksi emme tunnustaisi, myöntäisi Jeesuksen nimeä? Kirjoittihan Nietzschekin tekstiensä alle Antikristus, olkoonkin, että se oli yksi hänen rooleistaan, johon hän tunnustautui. Eikä hänellä ollut mitään Jeesusta vastaan, kristinuskoa vain. Syy vaikenemiseemme: Jeesus ei ole nimenä poliittisesti korrekti, sitä on huudeltu vulgääristi vähän siellä ja täällä. Se on skandaalimainen nimi sivistyneen ja suvaitsevaisen ihmisen suussa. Kierkegaardilla oli tätä varten epäsuoran tiedottamisen strategia, ja silti hän myönsi Kristuksen siksi mikä hän on: paradoksi ja toivo.

Mutta takaisin filosofiseen pohdintaan, joka toki jatkaa ajatustani myöntävästä tunnustamisesta.

Pidän enemmän Kierkegaardin tavasta tunnustaa. Hän ei tunnusta väitelausein vaan tyylillään. Hän säilyttää paradoksin, joka koskee jokaista uskonnollista ihmistä eli ihmistä, jolle olemassaolo on arvoitus, lahja ja ongelma. Nähdäkseni Nietzsche yltää monessa samaan, mutta pääsee silti vain ongelmaan, arvoitukseen ja ristiriitaan. Lahja tekee eron.

Okei, totuus ja totuus. Nämä 1800-luvun filosofit ovat lopulta esseistejä, elämäntapakirjoittajia. Eivät he mitään analyyttisia filosofeja ole. Kuten ei ole Derridakaan. Nykyisin sitä kutsutaan "mannermaiseksi" ajatteluksi. Italiassa tarjotaan mannermaisia aamiaisia. Kahvia, marmeladia, makeita leivonnaisia, vaaleaa leipää.

Vielä sana Derridasta. Jos Derrida on viime vuosisadan suurimpia filosofeja, ladatkaapa vaikka tuubista hänen haastattelujaan ja päättäkää itse. Pääasiassa hän kiemurtelee eroon jokaisesta hänelle esitetystä aiheellisesta kysymyksestä. On vaikea sanoa, kuunteleeko syvällistä apinaa, joka imitoi itseään vai katkeilevaa ääninauhaa. Monessa mielessä koomista ja noloa, ei ainoastaan suurten symposiumien järjestäjien kannalta vaan myös itse keisarin! Ja kuunnelkaapa kriittisesti vastausten logiikkaa.

Mitä hän sanoo lajista, oikeudenmukaisuudesta tai uskonnosta? Yksikään vastauksista ei menisi läpi missään muualla kuin humanistisen tiedekunnan kesätentissä. No myönnettäköön, menisivät ne läpi valtsikassakin.

Cutup kirjaimista E ja X

Á“

Š Àœ“LôEúé‹Ò|®a• ß 7tŸ ó±=¥ IEND®B`‚

S 0PLTE„„„ÿÿÿÆÆÆÿ „ „„ ÿ „

CÑ6šnoþÿß ãFÅ[ ôÐEw¹ˆ\!þ’ãl :^(hŠ íþ *Á³ ŠcŒ¢w

‰PNG

IHDR (- S 0PLTE„„„ÿÿÿÆÆÆÿ „ „„ ÿ „

a Ë tRNSÿÿÿÿÿÿÿÿÿÿÿÿÿÿÿ à#] [IDATxÚ]ËÑ
€0

Paikoista ja ajoista

Kirjoitan mieluusti paikoista, joissa olen tuskin ollut ja joita tunnen vain vähän. Onhan näitä, Vantaa, Rooma. Paikka on mielikuvituksen sija. Sain vahvistuksen ajatuksilleni, kun kävin pari viikkoa sitten Villa Borghesen museoissa. De Chirico oli vallannut modernin taiteen kansallisen museon, Berninin Daavid ja Apollo ja Dafne olivat yhä paikoillaan Galleria Borghesessa. Eniten minua miellytti tapa, jolla taiteilijat, kuten Rafael, Correggio, Carraci, Caravaggio, Bassano ja Zucchi ja muut, olivat maalanneet paikkoja ja henkilöitä. Heitä kaikkia yhdisti anakronismi, oikeastaan se oli avain jokaisen tarinan ja myytin tulkintaan, oli kyse sitten Raamatun tai kreikkalaisen taruston aiheista, ja niitä he maalasivat muotokuvien lisäksi. Esimerkiksi Bassanon Viimeinen ehtoollinen tai mikä hyvänsä De Chiricon teos; hienostunut tai väkivaltainen tunkeutuminen toisen nahkoihin, itsensä piirtäminen mahdottomaan paikkaan niin että itse on joku muu, että syntyy mielikuvituksen tila, jonka reaalisen dekorumin vielä saattaa nähdä ja aavistaa. Vähän enemmän kuin pastissi siis.

Anakronismi eli vääristynyt ajallis-paikallisuus on oikeastaan ainoa kokemuksellisesti perusteltavissa oleva kronotooppi, josta lähtien voin ajatella kirjoittavani. Juuri se on lähimpänä elävää kokemusta. Ja juuri se sai edellä mainitsemani mestarit tuntumaan läheisiltä ja kiinnostavilta.

Heidän suuruutensa on kuitenkin aivan toinen asia. Se on siinä, että he osaavat veistää ja maalata.

Mielikuvitus

Coleridge käski meidän tarkkailla todellisuutta (luontoa), mutta luottaa enemmän mielikuvitukseen kuin muistiin. Tuomas Kempiläisen mukaan mielikuvitus taas ei voi käsittää Jumalaa. Kirjoittaessani olen näiden kahden alueen rajalla. Kirjoitan mielikuvituksen todellisuudesta, jota pidän todellisimpana, ja tuossa todellisuudessa on myös käsittämätön Jumala.

Vaikka mielikuvitus ei yllä Jumalaan (kuten ei myöhemmin kantilainen kuvittelukykykään), Kempiläinen painottaa sisäisiä asioita, Jumalan läsnäolon aistimista ja tuntemista. Mitenkään ulkonaisesti Jumalaa ei voi oppia.

Minun on vaikea hahmottaa sisäisen ja ulkoisen jakoa, mutta Kempiläisellä on mielenkiintoinen kuvaus runollisesta harhautumisesta, kiusauksesta, johon ihminen joutuu "mielensä huikentelevuuden tähden":

"Ensin tulee mieleen yksityinen ajatus (cogitatio), sitten se vahvistuu viehättäväksi kuvitelmaksi (imaginatio), sen jälkeen seuraa mieltymys (delectatio) ja himo (motus pravus) ja viimeksi suostumus (assensio)."

Juuri tätä on suostuminen runoon. Onko se myös suostumista kiusaukseen? Ehkä, jos runous on sekoittuneiden todellisuuksien aluetta.

Jokin nostalgia

Kafka kirjoitti, että kirjallisuuden tulisi vaikuttaa meihin kuin kirveen isku tai jonkin läheisen kuolema. Tarkoittiko hän tällä kirjoittamisen vaikutusta kirjailijaan itseensä vai lukijaan? En muista enää, mutta nämä sanat nousivat kenkieni jäljistä tielle, jonka tiheä sade sitten peitti. Kävely tuiskussa virkisti, näin myös jänisten jälkiä. Kierrellessäni peltojen reunoja kotiin nousin monen nostalgian kanssa sinne, mitä kutsutaan nuoruudeksi. Kafkasta muistin itseni kirjoituskoneen ääressä 19-vuotiaana. Rullasin koneeseen arkin enkä taaskaan tiennyt, mitä jälkiä saisin aikaan. Minulla ei ollut pienintäkään suunnitelmaa, oli vain hyvä mieli siitä, että kirjoitan taas. Minkäänlaista taitoa ei ollut.

Jatkoin kävelyä, ja muistin mustan, muutamanöisen jään, jonka alta yritimme iskeä mateita ja haukia kirveellä. Mitä olisimme noilla kaloilla tehneet, siitä minulla ei ole aavistustakaan. Olisiko niiden kellahtaminen vatsalleen humuksen värittämään veteen riittänyt Kafkalle, vai olisiko meidän pitänyt vielä hakata jää rikki? En tiedä, onko Kafkaan viittaaminen lainkaan tarpeellista tässä. Hän on samoissa mapeissa, joissa sadat silloin kirjoittamani liuskat, ehkä jossakin varaston puolella, en muista. Ehkä hän on vain jokin konventionaalinen merkki, joka rytmittää kirjoituksen, siitäkin huolimatta, että voin intuitiivisesti yhtyä hänen vaatimukseensa kirjallisuuden intensiteetistä.

Vaikka on jo tammikuu, elän yhä edellistä vuotta, takautuvaa adventtia. Sen huomaa siitä, että saatan ajatella virren säettä, niin kuin taas tänään. "Oi jospa minäkin huoneesi olla voisin!" Huone ihmisen metaforana on äärimmäisen kulunut, ja silti virren pyyntö on mielestäni aito. Ehkä sävel, joka sen tuo, saa vaikutelman aikaan. Miten voisin olla huone? Sanat on suunnattu selvästi Jumalalle, jonka tulemista odotetaan. Virsi puhuu valmistautumisesta. Miten minä voisin olla adventtihuone, pyhäkkö? On vaikea ajatella, miten Jumala tulee ihmiseksi. Miten se tapahtuu? Yhtä vaikea on ajatella, miten ihmisestä tulee adventtihuone. Minun kuvani ihmisestä on pohjimmiltaan nukkavieru, kulunut. Se, että Jumala tulee ihmiseksi, on paradoksi. Se, että ihminen pyhittyy, on paradoksi. Kehityn kirjoittajana päivä päivältä, ihmisenä tulen sen sijaan kehnommaksi, like a wornout metaphor. "Niin kiitokseni soisin..." Soisiko tuo huone? Tarkoitan, että itse huoneesta tulisi musiikkia, ei ainoastaan kiitoksen suomista, vaan myös sen soimista. Viimeistään tämä lupaus osoittaa pyynnön kiihkeyden, halun olla paikka, johon Jumala itse tulee, olla yksi niistä huoneista.

Huomaan tehneeni virheen. Katson kirjasta, ja todellisuudessa virren säe kuuluu: "Niin kiitokseni toisin." Minä toisin sen soimalla, toisin.

Ehkä adventti on hyvä aloittaa jo tammikuussa, kun sen odotus on juuri päättynyt, ja sanat vielä kaikuvat, ovat jääneet kiusaamaan, ovat kosketuksen päässä. Kun niihin ei vielä kunnolla yletä. Se on paradoksien tehtävä. Niitä pitää ajatella, ja ne pitää tuntea.

Puhu äänellä jonka kuulen

(kuten)


‰PNG

IHDR (- S 0PLTE„„„ÿÿÿÆÆÆÿ „

„„ ÿ „ a Ë

tRNSÿÿÿÿÿÿÿÿÿÿÿÿÿÿÿ à#] [IDATxÚ]ËÑ

€0CÑ6šnoþÿß ãFÅ[ ôÐEw¹ˆ\!þ�’ãl :^(hŠ íþ *Á³ ŠcŒ¢w Á“

Š Àœ“LôEúé‹Ò|�®a•

��ß 7tŸ ó±=¥ IEND®B`‚

Hiljalleen

Hiljalleen leijaa lumi. Olo on kuin Saarikoskella runossa "kuin ikkuna", jota en ole lukenut aikoihin ja jossa en usko Saarikosken koskaan olleen. Syön pizzaa, miehet pystyttävät tien viereen roskakatosta, entinen poltettiin vuodenvaihteessa, nyt meetwurstin makuun sekoittuu savun haju, viileitä molemmat, pellon laitaan piirtyy kolme autiotaloa, joista on viety kaikki mahdollinen ovenkahvoja vaille.

Kahteen suuntaan putoava lumi on ehtinyt peittää noetun maiseman. Pystyssä kolmasosa rankaa, kuusi nelosnelosta, nurkkanojat, vaakalautoja, nyt sarja vasaraniskuja, toinen mies hytisee haalareissaan, näkee, että lapsen tekemä ukko on kaatunut, pakkanen on jättänyt sen, katuharja seisoo keskellä pihaa.

Näistä asioista ei synny enää runoja, ne ovat 60-luvun lumia, imetty niin monin valoin pois. Silloin oli vielä havaintoja, sanot, mutta en osaa ikävöidä niitä, en ollut edes syntynyt silloin.

Puitteet ovat jo pystyssä.

Aamuisin

Aamuisin voi löytää itsensä keittiön pöydän äärestä ja huomata, että päivä on painanut leimansa hartioihin, vaikka suu ja kädet vasta aukeavat ottamaan taakkaa vastaan. Olen uneksinut kolmen viikon ajan kaupunkien profiileista. Eilen kun olin kääntymässä risteyksestä, rysäytti joku manageri kauppakassillaan perääni. Ajoimme sivuun, tarkastimme vauriot ja paperit, niitä oli vähän. Ovatko kaupunkien kivet koskaan iskeneet minua niin lujaa liikkuessani niiden keskellä? Monenko askelen, monenko kädenheilautuksen voima niskaani kohdistui? Pääni eksyi hetkeksi, puhuin ikään kuin saksaa, eikä se johtunut siitä, että olisin miettinyt ajan ja nopeuden olemusta. Isku, ja nyt niskani ovat jumissa, eivät kuitenkaan niin, etten huomaisi, miten lauseeni täyttyvät aikaan viittaavista ilmaisuista. Ehkä tämä on sitä etsikkoaikaa, joka sanoo, että tammikuu on loppumassa, vielä ehdit mukaan, ota kiinni, hanget putoavat maiden läpi, kohta valoa on liikaa ja sekin rysähtää, nyt, vielä nyt ehdit kätkeytyä tähän matkaan.

Jättömaa

Blogini on jäänyt perustamisen asteelle, ei ole yksinkertaisesti riittänyt aikaa jatkaa. Voisinko oleskella täällä, jättömaalla, joutomaalla, rakentaakseni jotakin, niin kuin lapsuudessa majan? Ne leikit jatkuivat aina liian pitkään. Lopulta koko olohuone oli rakennettu täyteen.

Mutta jos jätän sen näin, kesken, ehkä tähän voisi tulla havaintopaikka. Voisi olla, että joku löytäisi tänne kun olen pois niin kuin hiiret juoksevat pelloilla nyt, kun jähmetymme koivujen viereen ja todistamme niiden säntäilyä jäätyneiden heinien seassa.

Saa nähdä, jääkö tämä jättömaaksi. Ehkä annan tammikuulle mahdollisuuden työntää versoja betonin rajaan.