keskiviikko 25. maaliskuuta 2009

Päivän sitaatit 25.3.

Aitaa kaatuu
kun hevoset nussivat.

Aivan sama tunne
kuin koskettava tuuli.

Hän rakastaa sinua,
siksi hän on hiljaa.

maanantai 23. maaliskuuta 2009

Aika

Aika oli myös lintu, se oli käenpoika. Aukoi suutaan ja nielaisi jokaisen lihassoiron, jonka sille reidestäni syötin. Hampaat irvessä kerroin sille vanhan vitsin:

Miten käki ja satiainen eroavat toisistaan? Käki munii toisten pesiin, satiainen pesii toisten muniin.

Se jaksoi nauraa arvoitukselle, jonka ratkaisun oli nähnyt tuhannesti. Ehkä siinä itsessään oli sen verran satiaista, tai se nauroi jotakin aivan muuta.

Minun nimeni on Vesa Haapala

Minun pitäisi kotiutua tähän itseeni kuin olisin kanto, joka on ulottanut vain nimensä näkyviin.

Ajattelen nimeäni: pelkkä anagrammi.

Nimi ei koskaan ole näin orgaaninen muoto, sopimus on asetettu sitä vasten kuin kirves tai moottorisaha ja sen kylkeen on isketty pilkka.

lauantai 21. maaliskuuta 2009

Tunne itsesi

Tunne itsesi, neuvovat vanhat. En tiedä tahdonko tuntea itseäni tai onko se edes mahdollista. Riippuu siitä, mitä asialla tarkoitetaan. Tietoisuus omasta itsestä on jotenkin mahdollista, en muuten esittäisi tällaisia ongelmia. Sen sijaan mahdollisimman suuri itsensä tiedostaminen ja muut narsistiset elämänhallintaprojektit tuntuvat ahdistavilta.

Kysymys: Voiko olla etiikkaa ilman itsetuntemuksen vaatimusta? Etiikka lähtee kohti toista, ylipäänsä se syntyy halussa olla toisten kanssa, olla osa toisten aluetta olematta toiset. Tunne itsesi toisissa, toisten kautta, toisten efekteinä? Miltä nämä kuulostaisivat?

Tarkoitan, että ainoa itsetuntemus, jota voisin ajatella, olisi väistämättä askelen pois määritellystä itsestä, rajatusta itsestä. Eettinen itsetuntemus olisi näin ollen olemisen suhde, jossa minä suhtautuu itseensä jonakin suhteessa toisiin, mutta ei alista toisia tietyiksi jo tunnetuiksi olennoiksi, aivan kuten ei suhteessa itseensä alista itsetuntemusta elämänhallintaprojektiksi.

Merkintä merkinnältä palaan älylliseen teinielämään. Alan muistuttaa ylioppilasainettani. Kohta kaivan esiin vanhat päiväkirjat ja nauran kunnolla ennen kuin menen koneen ääreen.

perjantai 20. maaliskuuta 2009

Mustat saappaat

Tulevat, sanovat: tylsä iäisyys, siinä täytyy olla jotain väärää, niin pitkään mikään ei voi kestää, kaikki arvot hukassa. Sanovat, eivätkä saa kasaan kahden tunnin leffaa, jalka toisessa haudassa.

Juuri sinä päivänä minusta tuli kuolevainen, ajoin autoa, ei tapahtunut mitään, en ajanut kolaria, autoa vain, Tammiston marketit valuivat ohi yksi kerrallaan. Teboilin jälkeen käänsin vilkun vasemmalle. Siinä tajusin minkä pienimmätkin agnostikot: mitään ei voi selittää, tajuta näillä sanoilla. Jos Jumala on häkki, hän yltää tämän maiseman läpi. Jos Jumala on raketti, hän lennättää meidät virvoittavien vesien äärelle, kai sitä on vielä avaruudessa kivikansien alle sitoutuneena, puhdasta vettä, tai radioaktiivista. Ateistit jäävät nuolemaan näppejään, se on niille ihan oikein eli oikeus ja kohtuus, jota tyhmimmät heistä nyt kovaan ääneen vaativat.

En ajattele, että kuolevaisuus olisi voitettavissa. Se on mahdotonta tekniikalle, uskonnolle, sitä ei voi kiistää. Kuolema tulee, myös kristitylle, myös sille joka nyt tahtoo syväjäädyttää itsensä, vaihtaa sitten samalla rasvat, imeä kasvot.

Yhä vahvempi on paradoksi: vihollisista viimeisenä voitetaan kuolema.

Ja kukistettava tulee, osaan pelätä sitä vähän enemmän, pidän tästä ruumiista ja siitä että se näkee: tuolla jossakin jylisee jo.

Jos on ikuisuus, kuolevaisuus on ainutlaatuisinta tässä universumissa. Että tajuamme sen tapahtuvan meille. Kuka kurottaa sitä kohden, on nähnyt luomistyön ja pienen virheen, joka joskus tapahtui. Oliko sekin suunniteltu osaksi myyttiä, jotta näkisimme? Emme tarvitse älykkään suunnittelun ideaa - kuka takaa, että Jumala on puhdasta älyä, järjestystä. Ehkä maailmaa pitää yhtä lailla kasassa olemisen väljyys kuin sääntö.

Jos saisin päättää, olisi Jumala Mustang, joka ajaa Nickyn hautajaisten jälkeen pennsylvanialaiskylän raittia Ciminon Kauriinmetsästäjässä ja kääntyy baarin pihaan. Hän on puhtaat, nurinkäännetyt lasit baaritiskillä ja munakaskulho, joka jää pöydälle, ja meidät pelastetaan näyteltyyn suruun, siihen joka ohjattiin 1978 tai aikaisemmin, ei väliä ajoista.

Se mikä valossa on pimeää, en taio sitä pois.
Se kasvaa kyynärpäissä, jotk' baarin pöytään nojaa,
ja katso: saappain mustin se harppoo pitkin ojaa.

perjantai 6. maaliskuuta 2009

Miksi?

Miksi olen tässä paikassa enkä jossakin muualla? Miksi kirjoitan tätä tekstiä enkä sitä oppikirjaa, jota minun pitäisi kaiken järjen nimessä kirjoittaa? Kohtuullisia kysymyksiä. Tiedän, että aika jonka varastan kostautuu minulle kiireenä. Valehtelen itselleni, että saan tässä kaupassa kylkiäisinä tehot.

Mieluusti varastan hiukan, kaupanteko erikseen. Mieluusti olen siinä missä minun kuuluu olla. Se ei ole velvollisuuden paikka. Jos varastan aikaa ajatellakseni, se on olemista näin. Annan ympäristöperusteen: tämä on ainoaa järkevää tekemistä Vantaalla, joka on kaavoituksellinen painajainen ja tilankäytöllinen sotku. Ajelkaapa nukkumalähiöissä, kokeilkaa muutamaa kehä kolmosen ramppia tai menkää bussilla Tuusulanväylää. Hyvä jos löydätte kaksi tai kolme aluetta, joissa ihmisellä ja ympäristöllä on jokin arvo!

Vaikka näen vuosikymmenittäin hikisiä selkiä pykäämässä taloja sikin sokin pitkin mäkiä, ojanreunoja ja peltoja kunnanisien hyräillessä jotakin toisarvoista rallia korttipelin lomassa, en saa pakotettua mielestäni ajatusta hedelmistä ja siitä, että eri puulajit tunnetaan niistä. Mutta on myös kauniita vanhoja oliivipuita. On tammia ja talvisia poppeleita. On lepoaikoja. Edes kesäisin jokaisen puun tehtävä ei ole kasvaa lehteä. On Tasson tammi, jonka tuli tuhosi. On halkopino ja lautatapuli, joista haistaa männyn ja kuusen kirpeät tervaiset mahlat. On ojien partaalle katkottuja pajuja, joiden parkki leijuu kauas lumisille pimeille pelloille . Haistan ne seuratessani ilveksen jälkiä.

Kirves on jo pantu puun juurelle, sanoo kello. Silti näiden sanojen ja asioiden miettiminen on tuhat kertaa tärkeämpää kuin paperit, jotka keräävät ja lähettävät kokouksen. Ymmärrän toki, että kokoontumisia on oltava ja että niihin sattuu tärkeitä puheenvuoroja yhteisistä asioista. Niillä meidät pidetään kurssissa, niillä meitä ajetaan nopeammin olemattomuuden helvettiin. Joku voi elää niinkin. Kun katson ihmisiä, se on hyvin ilmeistä.

Uskaltaako kukaan enää ajatella, että vain yksi on tarpeen?