Miksi olen tässä paikassa enkä jossakin muualla? Miksi kirjoitan tätä tekstiä enkä sitä oppikirjaa, jota minun pitäisi kaiken järjen nimessä kirjoittaa? Kohtuullisia kysymyksiä. Tiedän, että aika jonka varastan kostautuu minulle kiireenä. Valehtelen itselleni, että saan tässä kaupassa kylkiäisinä tehot.
Mieluusti varastan hiukan, kaupanteko erikseen. Mieluusti olen siinä missä minun kuuluu olla. Se ei ole velvollisuuden paikka. Jos varastan aikaa ajatellakseni, se on olemista näin. Annan ympäristöperusteen: tämä on ainoaa järkevää tekemistä Vantaalla, joka on kaavoituksellinen painajainen ja tilankäytöllinen sotku. Ajelkaapa nukkumalähiöissä, kokeilkaa muutamaa kehä kolmosen ramppia tai menkää bussilla Tuusulanväylää. Hyvä jos löydätte kaksi tai kolme aluetta, joissa ihmisellä ja ympäristöllä on jokin arvo!
Vaikka näen vuosikymmenittäin hikisiä selkiä pykäämässä taloja sikin sokin pitkin mäkiä, ojanreunoja ja peltoja kunnanisien hyräillessä jotakin toisarvoista rallia korttipelin lomassa, en saa pakotettua mielestäni ajatusta hedelmistä ja siitä, että eri puulajit tunnetaan niistä. Mutta on myös kauniita vanhoja oliivipuita. On tammia ja talvisia poppeleita. On lepoaikoja. Edes kesäisin jokaisen puun tehtävä ei ole kasvaa lehteä. On Tasson tammi, jonka tuli tuhosi. On halkopino ja lautatapuli, joista haistaa männyn ja kuusen kirpeät tervaiset mahlat. On ojien partaalle katkottuja pajuja, joiden parkki leijuu kauas lumisille pimeille pelloille . Haistan ne seuratessani ilveksen jälkiä.
Kirves on jo pantu puun juurelle, sanoo kello. Silti näiden sanojen ja asioiden miettiminen on tuhat kertaa tärkeämpää kuin paperit, jotka keräävät ja lähettävät kokouksen. Ymmärrän toki, että kokoontumisia on oltava ja että niihin sattuu tärkeitä puheenvuoroja yhteisistä asioista. Niillä meidät pidetään kurssissa, niillä meitä ajetaan nopeammin olemattomuuden helvettiin. Joku voi elää niinkin. Kun katson ihmisiä, se on hyvin ilmeistä.
Uskaltaako kukaan enää ajatella, että vain yksi on tarpeen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti