Kuolemafoorumi

Kirjoitan siis kuolemasta, mitään erityistä ajattelematta, aivan perinteisimmillä metaforilla. Tahdon nähdä mitä siitä tulee.

Taustalla minulla on ainoastaan tämä ajatus: Niille, jotka perustavat elämänsä sosiaalisille konventioilla ja ajatukselle ihmisestä poliittisena eläimenä tämä raja ei ole ongelma. Korkeintaan se on poliksen raja. Se on sosiaalisen jälkipyykin, historiallisen henkilön tulkinnan ja muistonrakennuksen vyöhyke; myös kuolema koskee elävien sosiaalisia suhteita. On pelkkä biologinen trivialiteetti, että joku on pois, siis kun asiaa katsotaan sosiaalisuuden keskusten ulkopuolella.

Niille, joita ohjaa uskonto, toisin sanoen tiettyjen sääntöjen seuraaminen eli universumin kansoittaminen uskonnollisella symboliikalla, kuolema ei lopulta ole ongelma; hyvässä uskossa rajaa ei varsinaisesti edes huomata. Tosin uskonnollisella ihmisellä on huoli toisen kuolevasta sielusta ja omastaankin, ja sitä voin arvostaa. He näkevät kuolemassa jatkuvuutta, mutta rajana se on aliarvostettu.

Toki arvostan myös sosiaalis-poliittisen ihmisen olemista, hänen puhettaan ja laupeudentöitään. Mikään ei ole ilahduttavampaa kuin kuulla Erkka Westerlundin rauhallista ääntä, joka kertoo, että suomalaisella jääkiekkoilulla ovat edessään loistavat ajat, kunhan järjestöjen, valmennuksen ja yksilöiden parhaat voimat saadaan koordinoitua optimaalisesti. Myös Raimo Summasen äreä ja kiihoittunut ääni, joka suomii esiin rivistön parhaita, sopii hyvin tähän. Ja moni muu ääni.

Kuolemasta heillä ei sen sijaan ole juuri sanottavaa. Siksi siitä kannattaa runoilla, senkin uhalla, että alkaa muistuttaa Kailaan Uunoa.

Idea ja pakkomielle

Minulla ei ole ideoita, vain pakkomielteitä.
Kenellä hyvänsä voi olla ideoita.

E. M. Cioranin te varmasti jo tunnettekin. Ja minun pakkomielteeni, äh, näen sen itsekin nyt kun koivut, kun ruusupensaat. Auton tuulilasissa ja etusäleikössä on taas faunaa. No sano se. Se on ollut jo silloin... No loiste ja sen tausta. Niin se menee. Se toistuu, kuuntele jotain vähäpätöisempää radiokanavaa, jota ei ole kuristettu mainoksilla, ja ymmärrät.

Eräs ystäväni kirjoitti:

"Hän veti maalia katosta lattiaan, nitoi seinälevyjä, asensi keittiötasoja ja kaappeja, laattoja: surullista nähdä tahto näin. Minä halusin oppia myös muuta pilvien maalaamisesta. Se on täällä joka tiilen päässä, laudassa, se on ulkona. Katsokaa tätä nukkumalähiötä, näette tuhansia uuneja, kuolemanhautomoja, näin hän tahtoi huutaa. Mutta sitten hän upposi johonkin, kun hänellä oli vaimo ja lapsia, hän joi iltaisin teetä ikkunan edessä ja katseli pihan kirsikkapuuta. Joskus kun hän nussi vaimoaan, hän näki kuvansa seinälle ripustetusta peilistä ja jokin ihme kulki hänen lävitseen tärisyttäen häntä kuin pientä poikaa aurinkoisella pihalla. Hän ihmetteli, onko tuo minun, alhaalta ylös asti, aivan kokonaan."

Sanoin, että tässä on idea, vielä se on varastettua, vähän mautonta, mutta jos jatkat kyllin kauan, saat siitä oman pakkomielteesi. Silloin sinä et enää päätä.

Kuolema

Miten kuolema tulee, mitä ensin tapahtuu? Vieläkö ajattelen niin kuin kerran suuressa tenttisalissa, kun päätin vastaukseni modernista ihmisestä seuraavaan huipentumaan: "Minä on aina ollut enemmän kuin yksi, se on moninainen, se pystyy olemaan kaikki ne, jotka se kulloinkin tahtoo olla, ryhmä joka toimii yhdessä." Suora lainaus Hélène Cixous'lta, kun sitä odotettiin.

Mutta kuolema... Mikä sillä hetkellä olen, laskettelenko saman litanian, niin että teen kokeen todella itselleni: "Minä olen aina ollut enemmän kuin yksi, minä olen moninainen, minä pystyn olemaan kaikki ne, jotka minä kulloinkin tahdon olla, ryhmä joka toimii yhdessä."

Silloin minä puhun näin ensimmäistä kertaa ja epäilen. Kuolema tuskin hyväksyy sanojani matkalipuksi, edes päiväyksestä pureskelluksi. Käsi joka ojensi modernisuuteni nähtäväksi on pois, ei ole ryhmää, kulkuneuvoja, on aika puhua välttämättömyyksistä.

Robinsonadi

Tänne oli tarkoitus tulla. Heinänkorsia, vikkelästi erittäviä kuoriaisia, niin vikkelästi, että kivikin on lähellä. Ja lapsuus, joka istuttiin auton takapenkillä paukkumuovia poksutellen, vieressä huopa, värikynät ja termoskannu, ikkunaan teipattu aurinko. Liukasta hopeaa jäkälällä, lenkkarin alla. Nousen kivelle ja kutsun näitä mantuja Perjantaiksi, oi niin almanakkakin väittää, niin sanoo mustelma ja povaa: vielä tunteja tätä hiidenkiveä, vasta kun yöbussi kurnahtaa pysäkille, nielee syöpynyt männikkö tämänkin kaatopaikan ja olemme valmiit katoamaan. Vasta silloin on talojen aika, asumisen aika, vuosikymmenten, jotka kalvavat. Juuri siellä sain päähäni: luonto - joku jalo villi, joku runonlaulaja on oltava, ja niin olin eväineni tässä, kaukana surumielistä, lähiöistä, joissa ajatellaan vain sanontoja siitä, miten täällä käy. Ja unohdetaan, enimmäkseen niin. Siitä melankolia,

tunteista filosofisin. Jos Hegel istahtaisi tähän, keskelle vaellusreittiä, hän tuntisi säärillään orjien kitiinin, taipuneitten mustat mehut. Neppailisi tunkeilijat lohkareelta, kiristäisi poninhäntäänsä ja siteeraisi kahdesti nuorempaa itseään. Hän avaisi maiseman suhteita: Tuolle nyppylälle giljotiini, tuolle raskas tykki! Sitten hän kävisi asiaan: Nämä onnen hetket ovat tyhjiä, näillä tienoilla piilevä villeys vaatii uhreja, samoin sivistyksemme.

Ei idylliä! Ja ennen pitkää hän ottaisi puheeksi Linkolan. Tuostakin lätäköstä nousisi kuhaa – perkeitä teloitusta odottaville, rasti tähän ruutuun, ettemme luovuta elimiä, sitä mieltä kuitenkin olet! Tämä maa on Suomen leijonan, nämä kuoriaiset ja etanat, jotka silmittömästi kiiveten, voimansa sokaisemana huutavat äänettömillä anturoillaan: te kerrostalojen ämmät, te odotitte täältä hiljaisuutta! Sitä löydätte vain pikku unisaariltanne, kiipeäminen on ensimmäinen vallankumouksemme merkki.

Anagrammein: kevään ensi versoja

oja ero eros osa reva jos

Soar jaos Vesa rosa ajos jo

jaro aro ase Vares orja

sorja rose av Vera sora esa

ora oras (er re rsa so os)

Vers ja ars!

He

He tuskin aavistavat mitään tästä kaltaisuudesta. Siksi he tyrmistyvät nähdessään kaduilla kasvoja: perheenäidit poskipäät viilleltyinä, nekin jotka olivat heidän naapureitaan, hoippuvat ohi tuntematta, jalan liikkeissä puumuurein suojattuja kyliä, juoksuhautoja, maorivarjoja. Vielä talojen revetessä kuin suurten akvaarioiden laidat he etsivät samaa läsnäoloa. He tunsivat sen sunnuntairetkillään maanalaisissa tunneleissa: Ohilipuvan hain kylki, kun sen pyrstö kaartui potkuun, iski yhä syvemmälle vihreään veteen.

Se (nyt se kehuu taas itseään)

h i s
B O A S T S
a b o u t
h i s
B
O
A
T
S

V
A
U
m i t k ä
V E N E E T E E M R E V
ä k t i m
U
A
V

Te

Te olette hyviä, te olette kolmekymmentä, te olette viljelysmaa, te olette iskujoukko, te olette huono yleisö, te olette kaksikymmentä vuotta myöhässä, te olette kolme rumaa kaunotarta, te olette kauniita noin. Tää menee teille naiset, teille kaikille, teille kaikille tytsyt, misut, katit, kisut, pikku tiput ja paksut pimut, te olette vahvoja noin.

Te olette ansainneet, te olette saaneet, te olette hankkineet, te, rakkaat sisareni, te olette valmiit, keitä te ootte? te ootte kuumia, te ootte lauteilla, te ootte rasvassa, te ootte pikku pikku puumia.

Te ette pelkää, te olette päässeet lähelle, te olette äideistä jotka ovat alle 18, te olette minun amatsonielokuvani, te olette plyymifemakkoja, te olette pahempia, te olette pahempia kuin fasistit, pahimpia jumalattaria te olette...

Te olette pukeneet, te olette shopanneet, te olette nähneet näkyjä, te olette puhuneet perättömiä, te olette valinneet peränne, te olette sanoneet, te olette ihania hylkiöitä, täkyjä, te olette erotettuja, te olette erämaan tyttöjä, tepä sen sanoitte.

Te kohtaatte tämän "kala"vedon, te kohtaatte mukavan käden, vielä te olette saava kaiken anteeksi, te olette namuja, te olette minussa, te olette kutsuneet, te olette... suhteellisen... amm... miten sen nyt sanoisi...

Te olette antaneet ensimmäisestä hetkestä lähtien ymmärtää, te olette hölmöä sakkia, te olette täällä, te olette oksat, te olette suola, te olette valkeus, te olette kuolleet, te olette häätöäänestyksessä, te olette vaniljaa, te olette jatkaneet anafylaktisen shokin jälkeen, te olette yhtä kykeneviä kuin minä, te olette pitkiä huutoja, te olette timantteja, ihanasti te resonoitte...

Me

"Monet, jotka ovat kulkeneet samaa tietä ennen meitä, ovat muovanneet meille vaivalloiset polut, joita meidän on kuljettava, moninkertaistaen näin Aadamin poikien työn ja tuskan." (Augustinus, Tunnustuksia, I, 9)

Me kuljemme yhä, Aadamin pojat, ja tiet haarautuvat, sotkeutuvat, niin kuin Pyhän Augustinuksen Tunnustuksissa, me olemme samaa joukkoa, osa sulamassa epigrammeiksi, osa suuliksi, myrskyjen selaamiksi pingviineiksi. Tässä kaikki mitä osaan sanoa ensiluokkaisuudesta ja kirjoituksesta, joka jännitti meidät matkaan. Me sovellumme kuluttamaan vain parhaimpia materiaaleja, koskemattomampia ruumiita, lisäämään hienostuneimpia tuskia, kylmäpäisintä tuhoa. Me viemme mukanamme niin sanat kuin delfiinit.

Pidätellen, kiihdyttäen, hidastuen, kera tuskan eteenpäin rynnäten. Katso noita muovilauttoja valtameressä, aurinko nousee yhä kirkkaammin, vesi on upota!

Ja sitten me, mekin jotka rakastimme kaloja, kun delfiinit ovat menneet, turskan kera, koljat kainaloissa kaivaudumme rinteisiin ja itkemme.

Sinä

"Olettakaamme, että minulla olisi niin hyvä muisti, että voisin muistaa kaikki aistivaikutelmani. Silloin ei olisi mitään estettä sille, että kuvaisin ne. Tämä olisi elämänkuvaus. Miksi en voisi jättää kaikkea hypoteettista pois tästä kuvauksesta", myös näin hän sanoo (Filosofisia huomautuksia, VII, 204).

Entä jos jätän lukemisen tähän ja yritän sitä juuri nyt?

Siinä samassa tiedän, että olen alueella, jolla hänen tarkoittamallaan kuvausvoimalla ei ole mieltä. Joudun sanomaan myös "sinä", ja niin olen välittömästi hypoteettisten aistivaikutelmien ja sosiaalisten suhteiden parissa.

Se peli, jota hän pelaa, on aivan toinen. 239: "Jos kolmessa putkessa virtaa milloin mustaa, milloin punaista ja keltaista nestettä, jotka yhdistyvät jossakin kohdassa ruskeaksi, tällä tuloksena olevalla nesteellä on nyt myös oma virtaustilansa. Pyrin kuitenkin sanomaan vain, että kullakin yksivärisellä nesteellä on myös oma virtaustilansa, ja haluan tutkia sitä silloin, kun nesteet eivät vielä olleet sulautuneet yhteen."

Jos en voi kieltää järjestelmän perussääntöjä, on minun hypättävä pois. Silti jatkan mieluummin eteenpäin, pykälään 240 saakka. Koko tämä jakso on hauskanpitoa: Wittgenstein tarkastelee havainnon ja sen kommunikoinnin ehtoja, mutta samalla hän näyttää mitä merkitsee leikki kielellä ja filosofisilla premisseillä.

226: "Jos silmäni olisi vapaana jonkin oksan kärjessä, sen sijainti voitaisiin itse asiassa selvittää hyvin siten, että jotakin rengasta tuotaisiin lähemmäs, kunnes lopulta näkisin kaiken sen läpi. Itse asiassa myös silmäni vanha ympäristö: poskikaari, nenä jne. voitaisiin tuoda lähemmäs, ja tietäisin, mihin kaikki kuuluu."

Tämä siis sen jälkeen, kun on ensin (222) oletettu, että "kaikki ruumiini osat voitaisiin poistaa, kunnes jäljellä olisi vain toinen silmämuna".

Minä ja hän

Yksi kielemme kaikkein harhaanjohtavimmista esitystavoista on sanan "minä" käyttö, erityisesti yhteyksissä, joissa kieli esittää sen avulla välitöntä kokemusta, sanoi jo Wittgenstein ja viisaasti sanoikin. Lisäisin, että samankaltainen harha on sanan "hän" käyttö, joskin yhdessä "minä" ja "hän" luovat ne likeisyyden ja etäisyyden harhat, joista kaikkein voimakkaimmin nautimme ja joissa tunnemme olevamme elossa.

Emmekö siis voi luottaa tapaamme käyttää pronomineja? Mitä sitten on tämä elossaolon tunne, jonka ne osaltaan luovat?

Elämä tarvitsee retoriikkaa näyttäytyäkseen kokijan ja sen kohteen leikkinä, vilkaisuina, sivuille ja sisään aukeamisina, myös laukeamisina vitseihin ja ilkeyteen kieliopin varjolla: "Hän..." Miten muuten voisimme järjestäytyä?

Jos kirjallisuuden on oltava virhe, olkoon se iloisesti tämä virhe ja petos kaikkine vastuullisuuksineen.

- - - - - -

Tarkkailkaapa muuten tapaa, jolla Antti Hyryn kerronta liikkuu "minän" ja "hänen" välillä kuvatessaan havainnon ja sisäisen suhdetta (koko lailla nopea ja väärä käsitteistys) esimerkiksi romaaneissa Kurssi ja Aitta. Kirjoitan siitä vielä joskus. Aluksi se ärsytti minua, sitten se oli loisteliasta.

Analogian mukaan

Vaikka miten jäsentäisin äärettömän lauseen ideaa, ei se loppuisi koskaan: Niin hullut on saatava sivistymään mielettömien pariin. Jos tämä analogia johtaa mielestänne harhaan, voi se johtua yksinomaan siitä, että käsitteet "hullu" ja "mieletön" samoin kuin muodon tautologia pätevät minulle tavalla, jota sosiaalinen erottelukykynne ei kohtaa.

Idiotia

Kuin nuorten punerrekäärmeiden vanneohjelma, jonka rytmiikkaa emme malta himoiltamme seurata ja kysymme, ovatko nämäkin, miten nopeasti ne ovat käytettävissä esityksen jälkeen, hien tuskin tarvitsee kuivua pyyhkeisiin, mieluummin ei; samaa vihreää, kuperaa lasia sanat, joiden lävitse hullu keisari katseli romahtavia kaupunginosia ja pyyhki kananrasvaa viittaansa, samaa silmän lasia, jonka prismassa nämä hahmot nojaavat kohti reisistään levinneen kuningattarensa rintoja, eikä hän voi kuin kääntää kasvonsa savuun ja liimautua tankoon etanan valejalan kaltaisena...

Etsikkoaika

Ei kai kukaan voi väittää, että hänen elämänsä olisi ollut onnellista, mutta entä hänen kuolemansa? Mitä värejä hän näki? Hänet löydettiin keinutuolista, alkoholia veressään, joskaan se ei ollut kuolinsyy, poikkeus olisi tehnyt tapauksen oudoksi. Jotkut meistä syntyvät ruutanoiksi.

Hän ryyppäsi pari perhettä, ennen kaikkea poikansa, siinä hän toisti isänsä tarinan, jonka onnettomaksi jatkoksi päätyi. Niin tai näin: tarinat jatkuvat, ja sukumme on viinanhimossaan vittumaista porukkaa, sikäli kuin läträämistä ilmenee, onneksi ei juuri.

Sanotaan, että Jumala suo jokaiselle etsikkoajan, kerran tai kahdesti elämässä, ennemmin tai myöhemmin. Kyse ei ole ajan pituudesta, vaan siitä että ihmiselle puhutaan, hänet pysäytetään. Tästä on kyse: Jumala vierailee, puhuttelee. Tuossa puhuttelussa ihminen huomaa oman kurjuutensa ja kenties vastaa puhutteluun eli kääntyy korkeampien voimien puoleen. Sanotaa, että Jumala voi puhua myös hyvyydellä.

Ehtikö hän huomata hetkensä, mikä ajatus juoksi hänen ajettuneille kasvoilleen, jotka kurkottivat laidoiltaan halkeilleen kupin reunoilta?

Kun pohdin häntä, muistan papin, joka tahtoi lähteä tästä elämästä nuppi turvoksissa, vatsa täynnä, parasta viskiä ja pihviä nauttineena. Kännissä taivaan iloihin! En kadehdi häntä. Hän pelkäsi jotakin ja tahtoi huumata itsensä. Hän halveksi itseään ikään kuin kuolemaa ei olisi. Tuo pappi oli tuskin kohdannut ajatusta vihollisesta nimeltä kuolema, vaikka epäilemättä hän oli puhunut sadoissa hautajaisissa ja ristiäisissä. Tai ehkä hän oli rohkaissut itseään niin pitkään, että oli päättänyt olla uskomatta kuoleman todellisuuteen.

Mutta mies, josta nyt puhun, oli ryypännyt koko ikänsä. Se oli maksanut hänelle kaiken, hän ei voinut suunnitella sitä kuolinhuvikseen. Juhlat oli juhlittu, ja pari loiventavaa ennen sydämen pysähtymistä olivat elinikäistä rutiinia. Ne olisi otettu vaikka kioskille lähdettäessä.

Mihin hänen elämänsä oli valmentanut häntä? Mikä oli ollut sen johtoajatus? Häntä tuskin oli haastateltu aiheesta lehteen, kuten julkkispappia joka esitti sympaattisia ajatuksia siitä, ettei helvettiä ole. Uskoiko hän viimeiseen hetkeen, jossa sitten luovuttaisi itsensä Jumalan käsiin? Odottiko hän, että juuri sillä hetkellä Jumala vielä kerran puhuisi? Mistä tiedämme, ettei niin ollut tapahtunut joka päivä? On liian helppoa mitata tätä sillä mikä näkyy ja sanoa, että jo yksin sosiaalihuollon olisi pitänyt olla häntä kohtaan hieman vastuuttomampi, jotta hän olisi saanut elämässään aikaan jonkinlaisen näkyvän merkin omakohtaisesta päätöksestä ja vastuusta.

Jumala ja kuolema; näiden asioiden suhteen en pärjää retoriikalla. Oikeastaan tahdoin sanoa vain, että enoni oli ihminen, josta aisti jatkuvasti lähtijän hädän. Jo lapsena tunsin sen. Tuo hätä näkyi hänen naurussaankin. Hänessä oli outo sekoitus kauhua ja sivistystä ja sanomatonta.

En osaa kuvitella enoni kuolemaa. Ehkä hän niin kuin Aadam nukkui pois, tästä elämästä kylliksi saaneena, ja silti on aivan varmaa, että vain hänen ruumiinsa sai siitä kylliksi. Nukkui pois? Mielenkiintoinen on Lutherin spekulaatio paratiisitilan ja kuoleman suhteesta: uni siirtää Aadamin kuoleman yli, paratiisissa oleville ei ole radikaalia eroa elämän, kuoleman ja ikuisuuden suhteen. Tämä unenomainen siirto on kuitenkin vain teologinen metafora, ja siitä ei ollut kyse jyväskyläläisessä vuokra-asunnossa; kaapeissa muutamia astioita, vaatteita, kirjoja, poltettuja levyjä, melankoliaa.

Hautajaisissa luin kukkia laskiessani ainoat maahanpanosäkeet, jotka siihen hätään muistin: "En tee enää työtä tai leikkaa, / ja taivaan Herra näyttää minulle senkin, / mihin minun pitää mennä." Ehkä tajusin siinä itsekin jotakin, sillä itkin. Luulen, etten osaa muistaa toisia tuon paremmin.

Kore helvetissä

Kun Kore on helvetissä, me vaikenemme.
Kun väärä kampaaja, kun kevätmekko.
Kun bussilippu on kadonnut, kun jumppakortti.
Kun Linda, Mira ja Janina.
Kun verhoissa on tuo väri. (Ollut jo 3 vuotta!
Mikä riitasointu seinän suhteen!)
Kun kynsien pituus. Kun säärien. Aiheetta.
Kun esimies (+50 nainen) ja työkaverit.
Kun anopinkieli. Kun isä.
Kun hän ei saa kuuteen kertaan.
Kun muistaa. Kun käytökseni ei olisi voinut olla moukkamaisempaa.
Kun pölyt ja jääkaappi ja lavuaari.
Kun osoitteenmuutos ei vieläkään ole maistraatissa.
Kun ristiselkä. Kun menkat.
Kun vasemmalta puolelta. Kun suodatin on vaihtamatta.
Kun iltamenot estävät yrittämästä kunnolla.
Kun alennusmyynnistä ei löydy mitään
vaikka kaikki rahat menivät.
Kun menkat tulevat jälleen ja niiden piti jäädä pois.
Kun tutkimussuunnitelma, äly hoi, joku roti!
Kun postissa, kaupassa, kylmäaltaalla.
Kun jatkuva makeanhimo.
Kun kyttäysbudjetti. Kun jätin hänet aivan yksin.
Kun niin halpa hotelli kuin suinkin.
Kun paras tyttökaverikin, mikä lehmä!

Se, joka hengittää WiseMossin höyryä, näkee
asioita ja tuntee kipuja, jollaisia kukaan
ei voi edes kuvitella.

Kun Kore on helvetissä, on häpeällistä
aukoa päätään näistä,
edes ajatella.

Sanomat

Mitä he luulevat tekevänsä? Itiöt ovat lentäneet maailmankaikkeudessa miljoonia vuosia. Tuossa on suu, tuossa käsi. Joku kumartuu luolan perälle ja huutaa. Joku antaa miekan pudota. Kääpiö. He kokoontuvat teollisuushallin sienipalkkien alle. He vaativat palstatilaa ja kulttuuripuhetta! Avatkaa kaasu. Kirjoitan tätä ja selaan Wikipediaa ymmärtääkseni kiinnekohdat. Me olemme täällä miellyttämässä asiakkaita, emme karkottamassa heitä. Olemme luomassa tulevaisuutta, sukupolvet rakentavat havainnoillemme: PMMP:n kolmas jäsen, Hanoi Rocks. Don't fuck yourself now. Muistutan itseäni tästä jatkuvasti. Mainos tähän, tähän kuva, ingressiin tai otsikkoon yhteiskuntakeskustelua, mutta kevyesti! se täytyy muistaa. Runoilijat, pakatkaa atulanne, tilatkaa Filatelisti. Näillä palstoilla kirjallisuus on postimerkkeilyä.

Uusi kuningas

Minä uskon oikean ja väärän ehdottomuuteen, mutta minulla ei ole Salomon viisautta. Siksi tuomioitteni jäljiltä löydetään silvottuja korvia, puolikkaita lapsia. Kovaluontoisimmat valamiehet, kunnioitettavimmat ministerit ja halvimmat huorat hakevat minulta oikeutta, niin kuin kaikki muutkin. Vankilat täyttyvät seuraajistani, elinkauppiaat keinottelevat päätöksilläni. Jokainen kutsuu minua kuninkaakseen. Minulta kysytään usein, mitä saan tästä kaikesta. Toisin kuin profeetat ja komissaarit, olen koskematon. Minulla on tuhat vaimoa ja viisisataa näkymätöntä jalkatytärtä. Niin mieluusti kuiskaan vastauksen: olen viaton näiden kysymysten edessä, nimeni on Asellan.

Hämähäkin vuosi

Hämähäkin vuosi, juuri siitä hän unelmoi. Hän on varautunut valvomaan öitä päästäkseen selvyyteen. Minulla on asioihin vain kirjatietoni enkä voi ylpeillä sillä, hän ajattelee. Toisaalta elämäni käsittää pääosin kirjat. Seitin reunat, ei vaadita kummoisia lahjoja tajuta, että niiden keskeinen tehtävä on rohkaista meitä kokeilemaan niissä esitettyjä asioita. Noinko? Miten pitkä on vuosi, mitä asiat, jos ne kuitenkin ovat jo päässäni? Voisi väittää: verkko tutisee. Tunnetteko tekin sen? Kuten ymmärrätte, suhtaudun tähän edellä esitetyn valossa, teen arveluni kirjaviisauteeni vedoten, olosuhteisiin soveltaminen on hankalaa. Kuvassa neljä runoilijaa, tunnistan heidät kaikki. Miten asiat ovat? Joku hiipii kohti vihollista ja toinen myös, osa kokemusta on jaettu säkeisiin. Miten rivin lopussa hypätään, pyrinkö pois? Onko tämä kuva sodasta vai rakkaudesta? Kaikki on kuitenkin jo päässäni.

Matkasaarnaajan muotokuva

Hänet on kutsuttu matkasaarnaajaksi Ruotsiin. Mukana hänellä on ainoastaan pistoolinsa, sodasta tuotu, kahvaan kaiverrettu K-selkä 27.2.40. Hän ei osaa kieltä. Ampua hän osaa. Muistakaa tämä. Hän itse muistaa vain mustalaisvitsejä. Mitä mustalainen sanoi, kun myi hevosta ruotsalaiselle? Hän aloittaa kangerrellen, se on aivan hänen kielensä päällä, hän hermostuu silmin nähden, juuri nämä kliseet oikeuttavat hänen tilansa kuvaamisen. Mutta sanat katoavat. Ja silloin hän katsoo tiukasti silmiin ja sanoo: Te tulette vielä näkemään ne, jotka minä pelastan, muutoin ammun teidät tohjoksi jok'ikisen.

Kasvot

Hän ei kajoa ruumiiseensa, sillä se on hyvä. Hän punehtuu, kun ajattelee, miten kallisarvoiseksi se on tullut ja kuinka etuoikeutetussa asemassa hän on. Hän punehtuisi, jos tietäisi mitä se on. Näin he kaikki ovat täällä.

Hän kampaa häpykarvansa. Ensin hän on rasvannut jokaisen lihaksensa, kiillottanut rinnan, kyljet, vatsan ja pakarat. Tarkastettuaan peniksensä kiillon, hän suihkuttaa päälle öljyn, joko erektionhoidon tai puudutteen, tilanteen mukaan. Herkimmät kohdat hän suojaa saksalaisella satularasvalla. Sen mehiläisvahapohja antaa luotettavan tunteen jatkuvuudesta.

Toimistoon saavuttuaan hän ottaa rohkeisevasti kouraansa sihteerinsä paljaiksi ajellut pallit ja puristaa hienotunteisesti. Hän näykkii sormillaan tämän rintoja. Miten harvinaislaatuinen sihteeri! Liikeneuvotteluissa ja muissa virallisissa tilanteissa on tapana työntää nivel tai pari kumppanin anukseen, sukupuolesta ja asemasta riippuen, vulvaan myös, mutta jos ei olla aivan tuttuja ja tarkkoja protokollasta, riittää polvistuminen ja nuolaisu herkimmistä paikoista. Lähimpiä ystäviään hän halaa.

Joskus, vahingossa, kun hän on kyllästynyt leikkimään varttaan korostavalla koristusleikkauksella, hän vie kätensä kasvoilleen, jotka on hunnutettu. Hän muistuttaa itselleen, että he ovat keskittyneet kaupankäyntiin, että onnistuneen vuosineljänneksen päätteeksi he ottavat klitorisrenkaan tai penislävistyksen ja että tatuoinneista on luovuttu liiallisen katsomisen välttämiseksi. Mutta nyt hän on yksin. On koettelemuksen hetki. Hän vihaa ajatustensa mekaanisuutta, sitä miten ne kulkevat tässä yritysvideossa.

Yksityistä kosketusta ei ole varsinaisesti kielletty, sillä heitä jokaista kaitseva muovisiirrännäinen vähentää kasvojen aistimuksia. Ja hän on turta, sillä hän on juuri palannut kotiinsa tilikauden huipentaneesta imutusriehasta, jota varten johto on tilannut mitä mielikuvituksellisimpia välineitä pitkin vuotta.

Hän tahtoisi olla yksin ja muistaa jotakin, mistä ei puhuta. Juuri siitä on päästävä pois. Hän ei tarkoita huhupuheita vaatetetuista barbaareista, jotka kulkevat kasvot vapaina, yhä muinaistapojensa orjina. Päin vastoin. Nuo tännekin kiertävät väitteet silmiin katsomisesta ja hymyistä vain lisäävät hänen arvokkuuttaan. Aina on ollut ihmisiä, jotka halunsa täyttääkseen katkaisevat häveliäisyydeltä kaulan. Mutta hänellä, heillä, ei ole kuin tämä ansaitsematon arvokkuus ja he tahtovat säilyttää sen. Päästyään tähän hän ei ajattele muuta, hän tietää olevansa turvassa.

Eräänlainen raskaus

Kuinka monta ihmistä minun sisälläni on, hän kysyy. Toisinaan hän itkee ja änkyttää kärsittämättömästi. Tämä on hänen päivittäinen raskaudentilansa, josta emme pääse selvyyteen. Ja sitten hän vääntelehtii kuin tuntisi lähestyvät supistukset ja nimittää meitä syntymättömiksi lapsikseen. Hän sanoo, että kadut ovat aamuisin haavoilla ja että puistossa asuu palava mies. Tänään hän puhuu putoamiskiihtyvyydestä. Vaikka emme ymmärrä siitä kaikkea, vetää maa meitä puoleensa, hän jatkaa, se on kaikkien massallisten kappaleiden kohtalo. Montako kappaletta minussa on, mitkä voimat? Taas hän nyyhkyttää. He sanovat, että olen tahtonut myös toiselle puolen, teidän puolellenne, mutta tahto ei riitä, he sanovat painavansa yhä minua enemmän, enkä ole koskaan kyllin kaukana, kyllin kevyt, sitä lakia ei muuta mikään, se on tämän raskauden luonne.

Kajal

Asioilla on nimensä, nimillä tapansa järjestyä, ja me tiedämme miten petollinen tuo sopimus on. Istun keinun ääressä rajatuin silmin ja sanon että tyttöni on 14-vuotias, omaksi kierrokseen irronnut, mitä enää tästä puuhevosesta, ei hän palaa keinumaan, näin asiat ilmestyvät ja katoavat... Silti ei ole keinua, on vain muutama kehno veto kajalia. Ei ole kajalia, ovat pitkään valvoneet silmät. Jos katsot tarkemmin, huomaat mistä puhun. Niin luonnollista kaikki. Huoneeseen on piirretty viivoja, eikä huonetta ole, on vain tämä sanojen lumous, joka tulee nimien takaa, sinä tihkut sen itse, vaikket suostu hetkeksikään ja huudat: Astu esiin, sinun on viimeinkin tultava! Annoin sinulle kerran nimen, muistat sen kyllä!

Kaksi lumeen kaltaista impressiota kevään tulosta

Heti aamusta lauletaan unilauluja. Heidän äänensä päivä päivältä kirkkaammat. Kukaan ei nuku silmäystäkään, vihreä seitti luo nahkansa myös heidän kohdalleen. On sanottu, että tämä kaikki on säilötty absoluuttiseen viinaan. Siksi emme näe aivan tarkasti, emme todella tunne mitä he.


Haen sinullekin varjon, hän sanoo, juuri nyt en pysty muuhun. Miksi uskoisin häntä? On sateinen aamu, eikä kenelläkään ole varjoa, vain muutama kruununkeltainen huoli - niitä hän aikoo näpistää aikansa kuluksi. Sinun vuoksesi valvoin koko yön ikkunan ääressä, hän sanoo. Niin helppo kerskua. Miksi uskoisin häntä? Viikkoihin ei täällä ole ollut lattiaa, hän on tahtonut leikkiä Orfeusta ja minä olen ollut manala.

Siam

Sinä olet nyt tuo, hän sanoo ja työntää kyntensä kalvon alle ja repäisee. Piikkimatto räjähtää pitkin hänen kylkeään.

En sietänyt koskaan hajua, jonka saimme yhdessä aikaan, hän kähisee ja menettää tajuntansa.

Et tee tätä minulle yhtään helpommaksi hukkaamalla toistuvasti saksia, hän sanoo ja raastaa ihoa hien ja veren liukastaessa sormet. Katkenneet kynnet, minun on käytettävä hampaita.

Hän näkee veljensä kauhistuneen ilmeen ja sylkee inhosta. Tahdotko, että ruhjon kasvosikin, hän sanoo. Me olemme nyt tässä, sinun on autettava minua...

Pöydälle asetellut vuokot, sushilajitelmat, kiviastiat. Hänen veljensä tyytyväiset huokaukset pitkin hänen ruumistaan. Joko aloitamme, kuuluu ääni, kiusallisen läheltä kuten aina, ja hän vastaa: Hetki vain, siistin hieman käsiäni, aivan pian.

Kolme huonoa aforismia

Elämälle, kuten runollekaan, ei ole symbolisanakirjaa. Se mitä kutsumme tulkinnaksi, ei päde tässä;

idioottimaiset päähänpistot, niiden parissa vietämme päivämme ja kutsumme sitä ajatteluksi. Samaan aikaan jokainen lihas vaatii pakkomiellettä, jolle uhrautua, jonka kuiluun heittäytyä;

pimeys kertautuu, niin kuin alhaalla;

"Ei valintaa, vaan vapautta." Sitä kutsumme neljänneksi tekijäksi,
se täydellistää onnettomuuden.

Henki ja kirjain

Martin Buber ajattelee, että kielellinen puhe tulee ensin sanoiksi ihmisen aivoissa ja muovautuu sitten hänen kurkustaan purkautuviksi ääniksi – eikä tässä mitään, näin ajattelee moni muukin. Buber kuitenkin jatkaa, että molemmat ovat toden tapahtuman esiin murtautumisia. Tämä kehys antaa kielelle (kommunikaatiolle ja autokommunikaatiolla) painavamman sfäärin.

Evankelista Johannes kirjoittaa: ”Tuuli puhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee; niin on jokaisen, joka on Hengestä syntynyt” (Joh. 3: 8).

Mitä olisi inspiraatio toden tapahtuman esiin murtautumisena?

Inspiroitunut kirjoittaminen voisi olla tätä, ainakin tänään se on: yrittäessäni artikuloida kurkullani tai kirjallisella kädelläni aivoissani tai muualla ruumiissani tapahtuvaa, tulee jokin ja puhaltaa minua voimalla suuhun, niin etten saa henkeä enkä äännä sitä mitä tarkoitin. Minä kakistelen; tulee jokin joka sotkee sormieni liikkeen.

Inspiraatio: Tuo ystävä, sattuma, mikä hyvänsä ilkeä puhelinsoitto, joka auttaa minut iloisesti tasapainosta, enkä enää tiedä mistä tulen ja minne menen, en siedä sitä mitä olin tekemässä. Niin jokin yllättävä odottaa seuraavaa nytkähdystä. Siinä myös olentoa ilmaiseva mykkyys. Siinä koko olemisen toiminnan täytyy lähestyä passiivisuutta, repaleista kuvaa, jota en olisi itse voinut mitenkään saada aikaan.

Ratissa

Jos tuuli ei laske hiuksiani, minulla on tästäkin ajatus. Olin nauranut, että tuhkani saisi heittää biojätteisiin. Olin ajatellut, ettei näitä vartaloita voisi unohtaa eikä näitä henkiä. Äkkiä näin kuvan itsestäni tuulessa, puolet päätä, vaaleita suortuvia ja paljon muuta, ajoin autoa ohi Tampereen, käteni nytkähtivät ratilla ja ramppi (Helsinki, Turku) jolle minun piti nousta luisui ohi. Kiisin kohti taloja, jotka olin tahtonut jättää. Päällekkäisiä kuvia 100 km/h.

Enemmän kuin milloinkaan totta: uni ja Aristoteles. Tässä sielun osassa ei ole toiminnassa yksikään asia ennen kuin se on ajateltu. Väsyneenä ajaminen näyttää, kuinka kerrostunut minä on: moottoritie Vaasa-Tampere, sylinterit hakkaavat, nähdä unia, puoliunia, havainnonreunoja ja - kas kummaa - se on juuri Aristoteles, joka kiskaisee viime hetkellä olkapäästä, ennen tien kaltevaa reunaa, ja näyttää pelastavat huoltoasemat. Tonnien painoinen rekka painuu maiseman vasenta laitaa, keskellä vielä riekaleita jostakin mitä en saa kiinni, ja siinä on myös erinäisiä kirjojen kuvituksia ja paineaaltoja, ja tietoisuuden aaltoilua.

ABC:n pihalla on hyvä nukkua. Bensan ja kumin ja vahan hajua, kiiltäviä autoja riveissä. Mustavalkotunnelma. Kaiuttimista banaali mantra. Tuudittaa hetkeksi yhtenäiseen virtaan, joka lupaa että olen vielä elossa: ... rakkauden aakkoset sydämeeni kirjoitin / Aa Bee Cee / lauseet kauneimmat, niin kauan niitä odotin...

Tätä se on: maailma tulee hakemaan sinua, aina se ei saavuta, ja niin se katoaa; mutta se tulee uudestaan, muuntuneena, maailmalla on kuoleman valepuku ja usein se suvaitsee vetää ylleen mainostunnarinkin.