Yksi kielemme kaikkein harhaanjohtavimmista esitystavoista on sanan "minä" käyttö, erityisesti yhteyksissä, joissa kieli esittää sen avulla välitöntä kokemusta, sanoi jo Wittgenstein ja viisaasti sanoikin. Lisäisin, että samankaltainen harha on sanan "hän" käyttö, joskin yhdessä "minä" ja "hän" luovat ne likeisyyden ja etäisyyden harhat, joista kaikkein voimakkaimmin nautimme ja joissa tunnemme olevamme elossa.
Emmekö siis voi luottaa tapaamme käyttää pronomineja? Mitä sitten on tämä elossaolon tunne, jonka ne osaltaan luovat?
Elämä tarvitsee retoriikkaa näyttäytyäkseen kokijan ja sen kohteen leikkinä, vilkaisuina, sivuille ja sisään aukeamisina, myös laukeamisina vitseihin ja ilkeyteen kieliopin varjolla: "Hän..." Miten muuten voisimme järjestäytyä?
Jos kirjallisuuden on oltava virhe, olkoon se iloisesti tämä virhe ja petos kaikkine vastuullisuuksineen.
- - - - - -
Tarkkailkaapa muuten tapaa, jolla Antti Hyryn kerronta liikkuu "minän" ja "hänen" välillä kuvatessaan havainnon ja sisäisen suhdetta (koko lailla nopea ja väärä käsitteistys) esimerkiksi romaaneissa Kurssi ja Aitta. Kirjoitan siitä vielä joskus. Aluksi se ärsytti minua, sitten se oli loisteliasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti