Jos tuuli ei laske hiuksiani, minulla on tästäkin ajatus. Olin nauranut, että tuhkani saisi heittää biojätteisiin. Olin ajatellut, ettei näitä vartaloita voisi unohtaa eikä näitä henkiä. Äkkiä näin kuvan itsestäni tuulessa, puolet päätä, vaaleita suortuvia ja paljon muuta, ajoin autoa ohi Tampereen, käteni nytkähtivät ratilla ja ramppi (Helsinki, Turku) jolle minun piti nousta luisui ohi. Kiisin kohti taloja, jotka olin tahtonut jättää. Päällekkäisiä kuvia 100 km/h.
Enemmän kuin milloinkaan totta: uni ja Aristoteles. Tässä sielun osassa ei ole toiminnassa yksikään asia ennen kuin se on ajateltu. Väsyneenä ajaminen näyttää, kuinka kerrostunut minä on: moottoritie Vaasa-Tampere, sylinterit hakkaavat, nähdä unia, puoliunia, havainnonreunoja ja - kas kummaa - se on juuri Aristoteles, joka kiskaisee viime hetkellä olkapäästä, ennen tien kaltevaa reunaa, ja näyttää pelastavat huoltoasemat. Tonnien painoinen rekka painuu maiseman vasenta laitaa, keskellä vielä riekaleita jostakin mitä en saa kiinni, ja siinä on myös erinäisiä kirjojen kuvituksia ja paineaaltoja, ja tietoisuuden aaltoilua.
ABC:n pihalla on hyvä nukkua. Bensan ja kumin ja vahan hajua, kiiltäviä autoja riveissä. Mustavalkotunnelma. Kaiuttimista banaali mantra. Tuudittaa hetkeksi yhtenäiseen virtaan, joka lupaa että olen vielä elossa: ... rakkauden aakkoset sydämeeni kirjoitin / Aa Bee Cee / lauseet kauneimmat, niin kauan niitä odotin...
Tätä se on: maailma tulee hakemaan sinua, aina se ei saavuta, ja niin se katoaa; mutta se tulee uudestaan, muuntuneena, maailmalla on kuoleman valepuku ja usein se suvaitsee vetää ylleen mainostunnarinkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti