Impressio tarinasta

Hän muutti nopeasti kotoa opiskelujen vuoksi. Veli jäi samaan huoneeseen. Hänellä oli tuo paikka mihin mennä. Kaikki oli lainarahaa tai niukasti käteistä. Kysy itseltäsi, millaista sellaisessa on, ruokaan kyllä riittää, joskus on mentävä hammaslääkäriin. Rintamamiestalon opiskelija-asunto oli kaukana, ylioppilaskylästä saattoi kävellä. Kaikkialla oli poikia ja roskia ja vanhoja puutaloja. Syksyllä oli lumimarjoja, ruskea joki. Hän ei koskaan perustanut parisuhdetta. He pelasivat korttia. Saariston läheisyys oli käsinkosketeltavaa. Tarkoitan ettei hän koskaan seurustellut sillä tavoin. Hän tunnusteli luomea, joka kasvoi taaempana kiveksissä ja välilihassa, läikkiä oli myös kyljessä. Yhä kauniimpia paikkoja ja piipun tuoksua kujilla. Keskustassa itsensä tyylikkäämmäksi tuntevia ihmisiä. Hän käveli ja katseli kasvojaan pysäköityjen autojen ikkunoista. Funkkistalojen rappaus, mäki, jokiveneiden leikki vernissan värisessä vedessä, edes koko joukko taidekirjoja ei pystynyt siihen. Silti häntä kiristi toisinaan, se kävi yhä ylivoimaisemmaksi. Hänen veljensä tuli myös. He katsoivat Bram Stokerin Draculaa ja ylioppilaskellarinäytelmää. Yhdellä kavereista oli auto ja piano, siellä he viihtyivät. Ihana veli, kuin Keanu Reeves, ajatteli veli matkustaessaan bussilla takaisin varuskuntaan ja tuli seuraavan kerran tyttöystävänsä kanssa. He hakivat viiniä ja unohtivat melkein puhua. Äiti kävi kerran kylässä. Miksi kaiken pitää olla niin väärän varassa, äiti itki salaa, aivan kuin tämä tapahtuisi hänelle näyttelytiloissa ja julkisissa vessoissa. Hän näki unta pojastaan, joka sai enemmän rahaa ja oksensi verta. Aamuisin kuvassa oli raitoja. Molempien raskausaikojen pahoinvointi oli helpottanut aikanaan, he olivat olleet kaksoset. Hänestä tuntui, että kurkussa oli jatkuvasti kynä. Se saattoi olla alavatsakin. Hänet oli raiskattu viereisessä kaupungissa, alle 100 kilometrin päässä pojan opiskelupaikasta. Hän toisti itselleen, ettei niin ollut. Se ei voinut pitää paikkaansa. Siellä hänet oli vihitty. Hänen poikansa eli yhä tuossa samassa asunnossa, vaikka oli valmistunut edelliskeväänä ja suunnitteli muuttoa. Miten muuttoa suunnitellaan? Hänellä oli omituisia aavistuksia seinistä, jotka vaihtavat paikkaa. Ikävä kyllä hän tunsi myös sen kipuna.

Voitteko?

Voitteko kuvitella ihmisen, joka hakkaa päivät halkoja hylätyssä navetassa, me emme pääse sisään. Hän ei jaksa peseytyä tai hoitaa poikaansa kipujensa vuoksi. Poika on 11 eikä kärsi sanottavammin autismistaan. Tämä ihminen, hänen tutkimuksensa ovat saattaneet edetä hyvinkin pitkälle. Alunperin ne koskivat kirahvien savannikäyttäytymistä talvikaudella. Hän on harrastanut myös Heideggeria ja Kuhnia. Vuoden päivät hän on ottanut poliisiviranomaisilta aneita. Hänen kolmas sivuvaimonsa nukkuu päivät kuin pääsky. Oletteko tulleet ajatelleeksi, että kiputilat voisivat olla psyykkisiä projektioita, joita ympäristön odotukset saavat aikaan? Ennen hän kaatoi naisia harva se ilta, nyt pienimuotoinenkin akti tuottaa ylitsepääsemätöntä tuskaa. Ette ehkä sittenkään. Mekään emme taivu niin yksipuoliseen selitykseen. Jotakin liikkuu hänen sisällään. Hän ajelee autollaan raivopäisesti ja unohtaa tankata. Hänen sukujuurensa ovat hämärän peitossa. Hän on pro. Joskus hän on con. Hänellä sanotaan olevan googlen kuvahaku päässään. Hän lukee Lolitaa. Haku on yhä päällä. Aikoinaan hän sai joukon menestyksekkäitä osumia. Osa sirpaleista on tallella. Hän säilyttää niitä metallipurkissa sihteerinsä yöpöydällä. Niin mautonta kuin se onkin, hän lauloi inuiittipojalleen karhujen kuppilasta myös kesäisin. "Jäälautalla pienoinen kuppila, huh-hei, on jääkarhuilla". Niin, tämä oli hänen lempikohtansa. Referengi sai pojan nauramaan. Joskus hän kokeili sitä sihteeriinsä, "huh-hei", kun perinteiset esileikit kyllästyttivät. Hän rikkoo ikkunoita ja heittelee pesukoneita. Molempia on hankittu kohtauksen varalle. Hänen pihansa on täynnä autonromuja. Hän ottaa vastaan oppilaitaan yhä harvemmin. Moni on sekoittanut hänen vuokseen vellin puuroon. Hänen rakkaimmat muistonsa palautuvat Susimiehen tapaukseen. Ei, hän ei kärsi reumasta tai sukupuolitaudeista. Hän ei ole vähäisimmässäkään määrin posttraumaattinen. Ehkä sillä on jotakin tekemistä lyhytkestoisen muistin tai eturauhasen liikakasvun kanssa, olkoonkin että se on hyvänlaatuista. Jotkut havainnoista viittaavat 40 tai 60 vuoden rajapyykin lähenemiseen. Kuka ties hänen siperialaiset jalkavaimonsa odottavat yhä häntä kiihkeästi. Oi mikä susikoira Roi, aina valmiina koitokseen! Oi sitä uikutusta. Kenties hän nukahtaisi vieläkin vetämäänsä graduseminaarin. Me emme tiedä. Voitteko kuvitella tämän ihmisen. Hänellä oli Alfa Romeonsa, hänellä oli Mercedeksensä. Jossakin täytyy olla muitakin hänen kaltaisiaan.

Peripetiapeli: Etsi oikea pari repliikille

- Minulla on syytä olettaa, että...
- Olemme teihin piakkoin yhteydessä. Kiitos haastattelusta.

- Kun produktio on nyt vihdoin saatu valmiiksi...
- Ottaisin mustekalaa, kiitos.

- Kun kiinnität tämän mustan kaapelin tähän punaiseen napaan, voit työskennellä rauhassa pelkäämättä sähköiskua.
- Toinen vaihtoehto on Concerta-annoksen lisääminen, mutta en pitäisi...

- Aivan ensiksi pyydän, että istutte alas, sillä tämän kertominen ei ole helppoa.
- Huomasitko silloin kaksi kuukautta sitten mitään outoa kondomissa, jota käytimme...

- Palatessamme rannalta muistin, että minun piti ruokkia koira ja jätin jääkaapin auki. Siitä on nyt neljä päivää. Enkä mene vannomaan hanastakaan.
- Sinusta ei heti uskoisi, että olet seitsemän lapsen äiti.

- Hyvät uutiset; te sijoituitte haastattelussa kärkikolmikkoon...
- Älkää ottako tätä missään tapauksessa henkilökohtaisesti, mutta maksuliikenteen hoito antaa aiheen...

- Ilmoitan, että vuokrasuhteenne päättyy lokakuun loppuun mennessä.
- Tässä tapauksessa myöskään laajamittaisen kosteusvaurion mahdollisuus ei ole poissuljettu vaihtoehto.

- Annu, Aili, Katri. Mistä minä voisin muistaa.
- Näytteestänne ilmeni...

- Teiltä oli jäänyt muistitikku kirjaston koneeseen ja näyttää siltä, että löydettyjen tiedostojen avulla on ollut mahdollista...
- Valitettavasti tieto oli ehtinyt jo vuotaa lehdistölle.

- Emme tahdo missään nimessä väittää. Asia ei liity mitenkään sukupuoliseen suuntautumiseenne.
- Mitä sanot, tahdotko?

- Arvosananne ei kenties ole aivan se mitä odotitte. Virallisesti en tietenkään voi ottaa kantaa arvostelun oikeellisuuteen. Sitä paitsi asia menee vielä tiedekunnan vahvistettavaksi ja vasta se tekee varsinaisen päätöksen, kuten hyvin tiedät.

- Järjestelmän epävakaus saattaa johtua monista teknisistä syistä.
- Tiedäthän, että jonkin vanhan loppuminen merkitsee aina uuden mahdollisuutta.

- Kaikki asiakaspalvelijamme ovat varattuina. Arvioitu jonotusaika on...
- Meillä on onneksi tarjolla positiivinen vaihtoehto. Avohoito on jo pitkään...

- Mitä sitten tulee väitöskirjasi suhteeseen aikaisempaan tutkimukseen, tahtoisin nostaa esille muutaman ongelman. Ensimmäinen koskee omaa tutkimustani aihealueesta ja johdattelee toiseen, paljon suurempaan epäkohtaan, lähteiden käyttöön tutkimustulosten argumentoinnissa.

- Muistatteko kun sain teiltä maanantaina kuljetettavaksi taulun.
- Tuo vastaantuleva BMW puskee todella omituisesti.

- Yhtiömme on jo pitkään kartoittanut taloudellisten realiteettien vaatimia toimia. Meidän on vihdoin aika käydä toteuttamaan leikkauksia, jotka takaavat välttämättömien toimintojen säilyttämisen jatkossakin terveellä pohjalla.

- Antamanne tilinpäätös sisältää joitakin merkittäviä ristiriitaisuuksia.
- Mikäli ymmärrätte, asialla on myös kääntöpuolensa.

- Kyse ei ole aivan tavanomaisesta päänsärystä. Leikkaus antaisi meille mahdollisuuden tarkastella lähemmin, mikä fysiologinen syy aiheuttaa painontunteen ohimolla.
- Tuhat ruusua sinulle rakas, olin juuri kääntymässä pihaan, kun puhelimeni soi, palaan kolmessa päivässä.

- Olette siis yhä sitä mieltä, kuten tässä kollegalleni lähettämässänne tekstiviestissä esitätte, että minä olen suurin mulkku mikä tällä laitoksella on kuunaan heilunut.

- Nyt nouset päältäni vähän äkkiä. Mitä sinä sanoit juuri äsken - oliko se "Paula"?

- Kulta, saisitko sitä millään syvemmälle...
- Niin, jos pyydät minua olemaan täysin rehellinen, se on liian väljä, ainakin minulle.

- Voitte varmasti auttaa asiassa monella muullakin tavalla.
- Selvityksemme mukaan valtaosa veroistanne on yhä maksatta.

- Käsikirjoituksenne sisältää monia mielenkiintoisia huomioita, mutta apurahapäätöksemme perustuvat asiantuntijoiden antamiin lausuntoihin.


- Rikospoliisista, päivää.
- Ehkä minun olisi pitänyt mainita tästä, mutta kävin noin viikko sitten verikokeessa.

Uskosta

Heti herättyäni ajattelen, että istun alas ja kirjoitan. Ei ajatustakaan mistä. Kirjoitan siis lyhyen tarinan tai tarkemmin ottaen katkelman jotakin, mikä on yhtä kuin ajattelen uskoani. Mahdoton tehtävä, lyhyt tarina, jotakin. Lyhyt ei auta mitään, se on sama kuin jaarittelisi pitkään. Tämä tarina ei taivu proosaksi. Olisiko kuva sitten parempi? Eikö proosan laatu ole tässä kyllin; määrällinen eteneminen latistaa aiheeni intiimin auran, jonka esittämiseen tarvittaisiin ikoni tai jotakin, ehkä muistihäiriöitä. Vaikeus ei ole tässä, saan syyttää vain itseäni. Katsokaa mitä nytkin teen: lyön laimi uskoni harjoittamisen ajattelun kustannuksella. Miten huonoa ajattelua! Tiedän, etten ilmaise tätä oikein. Ikään kuin syy siihen, etten kirjoita johtuisi uskoni laiminlyömisestä. Miten ikävää. Niin, en vieläkään kirjoita niin kuin tarinan synty edellyttää. Enää voin vedota siihen, ettei minulla ole tarinaa, ei jotain, mikä tarkoittaa oikeastaan, että minulla on kaikki. Tuon parempaa syytä kirjoittaa ei ole: asetun aloilleni kädet näppäimillä. Mikä jokerikortti. Nyt on vain otettava ensimmäinen askel. Aloitan niin kuin yleensä: mistä hyvänsä. Tämä tukipiste pyyhkiytyy pois, lopussa tuskin muistan sitä. Mutta tänä aamuna, enkä ymmärrä miksi tämä aamu tekisi poikkeuksen, ei aloitus voi olla tämä, en voi rehellisesti sanoen olla subjekti, joka lausuu: "Eräänä aamuna, oli sunnuntai 28. kesäkuuta kello 8.30, hän eli uskonsa onnellisella puolella ja huudahti: 'Minä uskon, hyvin menee, ikuisuus.'" Tästä seuraisi vain satiiria tai koomista tragediaa, ja juuri nyt en ole valmis kumpaankaan, en voi suoda sitä henkilölleni. Uskon subjekti, juuri tällaiset kielelliset muodot, samoin kuin päähenkilö tai sankari tai hahmo yleensä tekevät uskon ilmaisemisesta mahdotonta. Kuka uskoo, kun sanon "minä uskon", tai kuka uskoo, kun kirjoitan sen? Missään nimessä en voi väittää olevani tämän kielellisen suhteen takuumies. Sama pätee tarinaan, jonka aion kirjoittaa: Minulla ei ole tarinaa, en tiedä kenelle sen kirjoittaisin. Mikä valloittava lähtökohta - en siis voi kuin aloittaa, suin päin kohti tuntematonta. Ensimmäinen lause: "Minulta meni kymmenen vuotta hukata Jumala ja kymmenen löytää hänet." Tuossa lauseessa on jokin kohtalokas virhe, muuta en tunne. Se ei kuitenkaan ole uskonnollinen mainoslause, sen suhteen olen tyytyväinen. Mutta olen varma, että jo seuraava murskaa minut. Niinpä aloitan. Olen juuri löytänyt tukipisteen. Tällä hetkellä tarina voi vain vajota, muuttua toisinnoiksi vanhoista erämaakaskuista. Siksi tähän kelpaa juuri se lause, jonka ensin keksin ja hylkäsin: "Eräänä aamuna, oli sunnuntai 28. kesäkuuta kello 8.30, hän eli uskonsa onnellisella puolella ja huudahti: 'Minä uskon, hyvin menee, ikuisuus.'" Siihen lisään: "Minulta meni kymmenen vuotta löytää Jumala ja sitten hukata hänet."

Pulssi

Kerrotaan, että Hegel oli tulla hulluksi, kun hän sai systeeminsä valmiiksi, mutta se oli vain systeemi, joka valmistui, ei Hegel tai todellinen itse. Mihin kohtaan hulluuden kokemus pitää tuossa todellisuudessa sijoittaa ja mikä siinä on käsitteen "järkevyys" ala?

Kun norsut katsovat peiliin, mitä ne näkevät? Ne sanovat "khaoli". Se on sanskriittia ja tarkoittaa "toive suuremmista korvista". Ne tahtoisivat sanoa "khao". Se on thaita ja tarkoittaa "valkeaa", "riisiä", "vuorta" tai "kukkulaa", jos ei olla kieliopillisesti tarkkoja, mitä norsut tuskin ovat, eikä se ole kaukana "hänestä".

On ihmisiä, jotka kulkevat kastanjoiden alla. Yksin, ryhmissä, pareittain. He kulkevat rytmissä. Talojen väliä, kohti raitiovaunua, sisään ovista, kuutioiden taa nurmelle. Valossa kylpevä orapihlaja vuoroin suojaa heitä, vuoroin paljastaa heidät, myös hiekka, autot, asfaltti, tuuli, Runeberginkadun äänet Töölönkadun suuntaan.

Miten tunnemme nuo ilmassa kulkevat pulssit? Miten saan sanottua ne niin, että edes osa kokemustani siirtyy suustani korviisi, pois sen peilin edestä, jota norsut yhä tuijottavat?

Vompatti

Tänään leikkaan hänet, täällä metsässä, mies sanoi. Minulla on kyllin terävä puukko ja barbituraatteja. Juon reilusti viskiä, etteivät käteni tärise. Edes ompelutarvikkeet eivät ole ongelma. Minulla on siimaa. Suoristin koukun neulaksi, viilasin väkäsen pois. Bumerangini vahingoitti häntä pahemmin kuin olin tarkoittanut. Hän on liian kaunis nainen jätettäväksi kuolemaan. Oli pimeä ja luulin heitä kenguruksi. Olin kai ottanut pari kulausta liikaa edellisiltaisen kaadon kunniaksi, mutta samettiturkkinen naaras ansaitsi sen. Yhä täynnä onnekkaan saalistukseni voitonvarmuutta valitsin terävimmän aseeni ja heitin. Se leikkasi naisen oikeanpuoleista rintaa ja sattui suoraan vatsaan, sillä hän ratsasti miehen sylissä. Mies, musta, noin kolmekymmenvuotias ja lihaksikas, makasi naisen alla, yltä päältä veressä ja tärisi. En kestä sellaista heikkoutta. Puukko, jolla pelastan naisen, lopetti miehen valituksen. Ruumiit eivät kestä kauan näillä seuduilla. Siksi nostin naisen hellästi ja kannoin telttaani.

Aamun valjetessa leikkaan hänet ja odotan. Käyn hänen alleen täsmälleen samoin kuin mies. Kun hän herää, hän ymmärtää, että juuri me olemme ne kaksi eläintä, jotka he tahtoivat nähdä parittelemassa samettisessa yössä. Hän sopertaa minulle jotakin oudolla kielellä, Keosia, hän toistaa, se ei ole ranskaa, englantia, venäjää, saksaa, ei mitään tuntemaani kieltä, ja tiedän, että hän tulee kuiskaamaan sen minulle yhä uudestaan...

- Hmm... Aioitko jatkaa vielä kauankin...
- Olin juuri pääsemässä -
- Jos tahdot lämmitellä minua tuolla surkealla fantasiallasi, voin sanoa, että olisin mieluusti vompatti, jonka ammuit edellisenä iltana ja jätit maasturiisi pressun alle naaraskengurun viereen.
- Mutta rakas -
- Ole kiltti, ota kätesi pois, olen kuolemanväsynyt ja kuivempi kuin punaiseen maahan jättämäsi ruumis.
- Tuota sinun ei olisi pitänyt sanoa. Tämä oli koe. Tiesin, että rakastuisit oikopäätä siihen neekeriin.

Perinne ja kirjallinen lahjakkuus

En ole kirjallista sukua. Saan kiittää lahjakkuudestani suomalaista hammashoitoa ja 70-luvun amalgaameja. Suutani särkee jatkuvasti. Paikkani vuotavat elimistööni ainesosia, jotka tekevät nukkumisesta mahdotonta. Kahvi ja happamat salsatuotteet lisäävät innoitusta. Maksa-arvoni tuovat myrkkylukemat uudelle vuosituhannelle. Toisinaan voisin epäillä, että suuhuni on asennettu transistoreja, jotka saavat minut lähettämään tai ottamaan vastaan ääniä, mutta suuni on pikemminkin itsenäinen olio tai itsepintaisen kiusallisesti itsenäisyydestään kamppaileva maakunta federaation sydämessä. Suurvallat eivät salakuuntele minua, vaikka toivoisin sitä saadakseni meheviä aiheita. Tämä inspiraatio on puhtaan kemiallista, joskin se perustuu myös mekaanisiin puruvaikutuksiin yrittäessäni juntata nousevia paikkoja kohdalleen kulmahampaillani. Voin työntää kieleni ylärivin murtumiin. Luulen osaavani ne ulkoa, mutta ne yllättävät aina. Kärsin kroonisesta ripulista ja metalli-ihottumasta. Se on toista kuin yläluokkainen huviretki madeleine-leivoksineen. Käyn päivittäin uusissa kaupungeissa: Bombay, Kalkutta, Joensuu, Moskova. Tunnen kaikki WC:t tunkioriu'usta aukkoon huoneen perällä. Joka kaupungista löydän lapsuuteni merirosvokarkit; hedelmän, kolan ja salmiakin suuressa alamäessä, kun pyörän eturengas petti ja lähetti minut kallon murtavaan lentoon karkit takahampaissa. En välitä ehjistä pinnoista tai posliineista, pitkistä perinteistä. Lyhyesti: Ilman amalgaamejani en tuntisi jatkuvaa kuolemankauhua, nukkuisin onnellisen kansalaisen lailla enkä olisi kokenut moniakaan niistä yöllisistä seikkailuista, jotka ovat tehneet minusta sen mikä olen, hyperaktiivinen kirjallinen hämähäkkimies.

Otteita Saarnaajan kirjasta

Oppinut, poliittisesti turhautunut ihminen, jolta on viety vaikutusvalta. Kaikki ne jumalat, joiden perään hän lähti - ja nyt hänen tehtävänsä on... hmmm... kuluttaa... henkeä... ja luonnonvaroja. Ikävyys. Hän makaa raajarikkoisimman, epätoivoisimman jumalan kanssa. Amputoituaan siltäkin viimeisen raajan hän antaa sen tehdä itselleen kokeen. Se kokeilee viisaudella.

Meidän onneksemme hän elää miehitetyssä maassa. Ilman tuota yltäkylläistä turhautumista emme saisi koskaan käsiimme hänen muistiinpanojaan. Ehkä hän herää aamun tunteina kerätäkseen katkerimmat mietteet, joita he yhdessä, henkevässä seurassa, ovat siittäneet pitkän illan kirottuaan miehittäjiään, muukalaisia, jotka yhä suvaitsivat heidän olemassaoloaan.

Iankaikkisuus loukkaa päätöksiä tekevää ihmistä, hän tuntee sen yhä kivuliaammin, se on hänen tapansa purkaa pettymystään. Hänet kuvitellaan kuninkaaksi, mutta hän on se köyhä mies, joka osaisi rakentaa katapultin - eikä kukaan kuuntele. He elävät viimeisiä päiviään miehitetyssä kaupungissa. Hän tahtoo sanoa, että pelkää sitä, mitä ei osaa ajatella, mahdollisuus saa hänet suunniltaan. Ja se mitä hän joskus tunsi uskokseen on nyt siedettävissä vain musiikkina: Vaikka sanat eivät toimi, on biisi silti ihan hyvä. Tai: baarissa punkkari lukee taloustieteellistä pornoa Creating Money, Attracting abundance, jotakin sellaista se on, kuka siitä enää ottaa selvän.

Me, jotka elämme erämaassa, tiedämme, ettei vetäytymiselle ole sääntöä. Päivä, kaksi tai neljäkymmentä, vain hetki määrää suunnan. Dyyniä ryömivä skorpioni, betoniin piiloutuva haukka, molemmat kelpaavat, näin se alkaa. Kun muinoin mursit miehen pään, hän kuoli, ja siinä kaikki. Nyt nousee ylös hän, kakskymment' aimo haavaa kallossaan.

Juuri siksi annan auringonpilkkujen kerääntyä luomilleni jo aamusta. Palo syttyy, tulva nousee. Niin kauas verivirtaan tullut oon, ett' yhtä vaivalloista takaisin ois kahlata kuin mennä ylikin. Oon nähnyt kiven liikkuvan ja vetten puhuvan.

Tässä lainatussa puistossa muistutan itse yhtä lailla tuota vanhaa kuningasta ja khakitakkia, joka pitää koossa hänen luutunutta niskaansa ja selkäänsä ja niiden kömpelyyttä. Lehmusten varjossa tunnen taas nuoruuteni tahmeuden. Nukuin yöni märällä lattialla. Se antaa minulle voimia lähteä huomenna.

Unessa II

Siinä unessa haen apua psykiatrilta ja sanon, etten osaa olla poikani kanssa niin kuin pitää. Mutta hänkään ei osaa ja siksi hän kysyy minulta. Hän osaa kysyä. Se ei ole dihaireettinen taito, johon mieluummin turvautuisin, ja hyvä niin. En odota sitä häneltä niin kauan kuin hän ei koske lääkepurkkeihin, jotka seisovat valkoisina pöydän kirjoitusalustalla reseptien ja hänen punaiseksi lakattujen kynsiensä välissä. Kummallista kyllä, hän on kääntänyt lääkemääräykset minuun päin niin että näen kenelle ne on laadittu. Muutama vuosi ja ongelmani eivät ole yhtä ilmeisiä. Olen muuttanut käytöstäni, olen oppinut joustamaan, osaan asettaa turvallisesti rajoja, kaikki soveliaaseen kasvatukseen kuuluvat keinot ovat käytössäni. Tämä tulee ikään kuin esittelyvideolta.

Sitten uni julistaa, että valehtelen yhtä kaikki ja näyttää vastaväitteeksi psykiatrini. Hän on aivotraumapsykiatri, saan tietää sen ensi kertaa. Hän istuu tuolissaan, hänen kasvojaan peittää home ja jokin verkko ja tuskin kuulen, kun hän kurkku pingoittuneena muotoilee sanoja: "Unen nimi on S..." "S", kysyn. "Shekhina", "Shemeikka", "Shakira", jotakin tällaista hän kähähtää. Oletan että se on erisnimi, niin suurin ponnistuksin ja samalla kauhuissaan hän sen lausuu. Mistä psykiatrini tietää, että kyseessä on uni? Kun kysyn sitä, hänen paitansa alkaa murentua rintojen kohdalta. Nyt siinä kasvaa jotakin kumuluspilvien kaltaista, joka peittää huoneen ja häviää pehmeästi poksahtaen. Näen hänen kyntensä, saksiravun aseet. Jostakin syystä tilanne huvittaa minua suunnattomasti. Sama deus ex machina, samat haamut jotka Hamlet ja Macbeth näkevät - ne saavat minut aina yskimään kiusaantuneesti ja epätyydyttyneesti, sillä ne on tulkittavissa omantunnonvaivoiksi tai himoksi tai oikeudenmukaisuudeksi, eikä mikään niistä kuvasta asioiden tolaa eikä miellytä minua edes osana suuria tragedioita.

Herään. Tämä uni tunkee poskestani ikivanhan eläimen tavoin. Sanon poski ja eläin, koska en keksi parempaa ilmaisua tilanteelle. Kun uni kertoo minusta totuuden, koko lihani vapisee. Äly asettuu turhaan poikkiteloin verukkeineen. Kaikki pahuus, jota en edes tiennyt tekeväni, se oli eristettynä mukaan tuon unen nimeen... Jumalan kirkkaus, jonka vuoksi Ben Azzai kuoli, ilmestys jonka vuoksi Ben Zoma tuli hulluksi, rabbi Aher leikkasi oksia, vain rabbi Akiba palasi vahingoittumattomana; olen ehkä jättänyt kertomatta, että psykiatrini on ukrainanjuutalainen. Mutta nimi: Shemeikka, eroottinen arkkityyppi ja peuravirsien laulaja; Shakira, kolumbialainen lanteen vatkaaja, jonka käheää ääntä kutsutaan joskus musiikiksi - mitä tuo psykiatrini tarkoitti hajoamisensa hetkellä? Naurettava tilanne: kallotohtori vastaa, ei kysy... Pitikö uni sittenkin arvoisan ammattikunnan edustajaa pilkkanaan?

Istun harmaantuneena aamun jättömaalla ja ihmettelen mihin elämäni katosi juuri tämän yön vuoksi. Miksi epäonneni ilmoitettiin minulle näin, ikään kuin minut olisi pieksetty kotini olohuoneessa ja potkittu nurkkaan. Päästäkseni eroon painostavasta tunnelmasta ajattelen niin rohkeasti kuin uskallan: Vain paatuneimmat nukkuvat yönsä hyvin. Mutta sekään ei lohduta minua.

Impressio ampumavälikohtauksesta

Hän oli päättänyt säästää toisen poliisin, mutta kun se sohi aseellaan ympäriinsä ja tarjoasi päätään jyvälle kolmatta kertaa, hän ei malttanut. Laukaus lähti Audin takapuskurin suojasta, hyvältä tuelta ja upposi suoraan keskelle tummaa siviiliasua kantavaa miestä. Hän ehti nähdä hölmistyneen ilmeen samalla kun hartiat retkahtivat ja korahdus puristi rintaa. Miltei perään kuului kauempaa "Nygren, sattuiko sinuun", "Pöllänen on saatava pian hoitoon" ja ramppiin välähti sininen liekki, joka jäi kiertämään seinää parkkihallin toisella laidalla. Kun aaltoina syttyvät halogeenit kylvivät räikeää valoa hallin puolivälissä, hän oli rullannut vaimentimen taskuunsa ja teipannut aseen lujasti diplomaattiauton jarruletkujen päälle. Hyvää matkaa, herra suurlähettiläs! Hän jättäisi leikin tähän ja antaisi niille vielä kerran mahdollisuuden tutkia elämäänsä. Hän palaisi pöytänsä ääreen, missä Schiller ja muistiinpanot odottivat. Oli muutama tunti aikaa luentoon. Hänen ajatuksensa olivat kääntyneet jo pariksi kuulijaystävälliseksi kaavioksi naiivista ja sentimentaalisesta. Jälleen kerran hän ihmetteli, miten jaksaisikaan ilman näitä virkistäviä partiointiretkiä.

Impressio asumisesta

- Täällä nyt ei asu kukaan.
- Kyllä tontti on juuri täällä, tällä tiellä.
- Tämäkö tie? Mikä erottaa tämän kujan tuohon kuusikkoon tallatuista poluista, joiden yllä roikkuu runkkaavia huuhkajia. Kääntöpaikat täynnä öljytonkkia.
- Seljastontie, niin tässä lukee. Katso nyt, maa on vankkaa, tässä kelpaa rakentaa. Tuonne kauniit viheralueet ja porrastetut rinteet, lammet. Juuri tuollaista maisemaa rakentaja kauppaa.
- Niinpä, talot on juntattava puolittain suohon, ruskeaa tulvavettä riittää. Nuo ojat ja pato, ennen pitkää notko levättää tiilet, kiduttaa nurmea; laidoilta kostea, maksainen, sortunut, keskeltä karrella, miehet kylvävät syys- ja kesäkalkkia... Pelkkää puuterointia. Muistatko sen naisen, joka yritti saada meidät ostamaan talonsa, johon tulvavesi nousi keväisin?
- Niin, mitä tarkoitat?
- Surkeita julkisivuja, peltikattoja, viemäröintejä, lykättyjä vuosikorjaussuunnitelmia. Riitoja rahoituksesta. Sen tästä saa. Viisitoista vuotta ja tämä - tämä paikka on haljennut. Kuka täällä sitten asuu?
- Sinä, maalaat aitaa ja sokkelia kanssani, haaveilet keittiöremontista ja kylmäullakon muuttamisesta asuintiloiksi. Aika on tuonut meihin hirviömäisyytensä, niin sietämättömät piirteet, että tuskin kestämme katsoa toisiamme, mutta on aivan liian myöhäistä kääntyä takaisin.
- Tuollaisenako sinä näet tulevaisuutemme?
- Ajattelepa - viisitoista vuotta. Ei, näen vain sen, mikä meissä jo nyt on. Mutta vasta silloin ymmärrät, miten surullista asuminen on. Paratiisi, sanot silloin, kun tähän kaavaillaan poikittaisväylää kahden moottoritien väliin. Hetki aiemmin olet alkanut käsittää, ettei meistä ollut enempään.
- Mitä oikein puhut?
- Silloin meidät voidaan karkottaa millä hetkellä hyvänsä, olemme jälleen alasti...
- Et kai ottanut itseesi, mitä sanoin tästä...
- Et näköjään vieläkään tunnusta, että asuminen on yksi kuolemansairauden muoto.

Macbeth ja henget

Tiainen, kalpea folioaave,
keinussa kirsikkapuun
raakojen marjain; otsa mustana
ryssän jänis ohi omenapensaan
naapurin pihalle ryntää,
turkki sateesta tiiviinä satulana.

Kummallista: niin usein
houkuttaakseen meidät ansaan
yön herjahenget totta puhuvat
rehellisesti haastain pikku seikat,
mut' vihdoin meidät pettääkseen.

Niin käännän, mietin, katson
maalausta Kleen ja ulos ikkunaan;
vain pääni laki ja vasemmalla
ja takanani hyllyllinen kirjoja -

yks' isku vain, ja siinä kaikki täällä,
vain täällä, ajan hiekkasärkällä...

Impressio eräästä lapsuudesta

Koko lapsuutensa hän katsoi sotadokumentteja. Isä osti hänelle kiväärin, kun hän oli kuusivuotias, ja vei hänet mökille ampumaan ryssänkuvia, joita oli naulattu maastoon hyyskän taakse. He kaivoivat juoksuhautaa ja tappoivat kaikki harakat ja haukat, joita siinä metsässä lensi. Isä hakkasi äidin, kun tuli suukopua. Perunoita oli keitetty liikaa, voi oli härskiä. Isä heitti pihvin seinään ja sanoi, ettei tätä paskaa syö pirukaan. Äiti laski haarukan lautaselle ja hyppäsi pyörän selkään. Pihvit olivat loppuneet kylältä, äiti toi makkaraa. Psykiatri sanoi, että hänen elämänsä edellytykset oli tuhottu jo varhaisessa nuoruudessa. Sitä kallonkutistajan ei olisi pitänyt tehdä. Hän lähti vyörytykseen, kuristi sen pöytänsä luo ja sanoi kädet rusentuneella henkitorvella, ettei kukaan häpäise hänen isänsä tai isoisänsä tai Asumaniemen muistoa. Pian hänen kasvoillaan oli taas tuo hieman lapsellinen ihmettelevä ilme, samanlainen kuin silloin kun hän juoksi elävä räkätti kourissaan naapurin rastasverkolta ja paiskasi linnun kallionkoloon sytyttämäänsä nuotioon.

Impressio hetkestä ennen illan dekkaria

Vain muutama tovi ennen dekkaria. Hän ei istu vielä sohvalla, hän on matkalla. Työhuone, keittiö, halli: Kevyitä loimupilviä taivaan halsterilla. Näin hän sementoi pysyvyyttä. Hänen lävitseen takoo Minä tahdon vain painaa kasvosi muistiin. Hän puhuu itselleen ja tarkoittaa: Älä käänny, pysy siinä, muutoin olet kulkenut koko matkan turhaan. Hän on pilvien, hallin, keittiön suttuisessa viivassa. Huumeet, koirien haukku, juna-asemien kaukainen kolkka - näillä hän vahvistaa askelpaikkojaan. Silti hetki romahtaa hänen ohitseen ja vetää mukaansa naurettavan pienen käsiaseen, laboratorion ja kokonaisen kaupunginosan. Jos voitaisiin puhua limbosta, se olisi tässä. Ilmassa leijuvaa viskiä ja jäitä, hänen rippeensä kohti sohvaa - näin tapahtuu joka ilta, näin hän ehtii toivoa - hän ei tunne käsiään. Hänen kielensä ilmestyy mekaanisesti, rullaa käskyn: Valitse toinen kanava, se antaa poliiseille hahmon, oven takana vielä yksi raiskattu kuin hiekan tahrima hako, se voisi pelastaa illan! Hän on jähmettynyt metrien päähän kielestään ja virtaa pois.

Jos vielä olisi kreikkalaisia kuoroja, ne pakottaisivat juuri nämä sanat runomittaan: Vasta aivan viime hetkellä, elämän lopuksi, kuolema ilmaantuu, hieman turhautuneena, typertyneenä ja tekee sen mikä sille on määrätty. Voi kun se vierailisi aiemmin! Ihminen, joka kuolee varhain, aivan elämänsä alkutaipaleella, jatkaa loppuun saakka niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

... ja toisesta keskustelusta joka epäonnistui

- Sinä vaadit autenttisempia kysymyksiä, keneltä hyvänsä voidaan vaatia kykyä kirjoittaa...
- Ironia synnyttää harvoin aitoa runoutta.
- Minun tarkoitukseni ei ollut synnyttää autenttista runoilijaa kysymässä olennaista kysymystä, sillä en osaa kuvitella sellaista.
- Näet kaiken tämän vaivan luonnostellaksesi epäonnistumisen?
- Niin, juuri sen tein. Tällä hetkellä en pääse pidemmälle. En yksinkertaisesti osaa kuvitella runoilijaa tai kysymystä, jolle en voisi nauraa niin kuin kaikelle muulle. Huomaa kuitenkin: tuossa naurussa lohkaisen hänet irti omaan tehtäväänsä ja annan hänelle tulevaisuuden.
- Unohduksessa, niinkö?
- Kyllä, niin käy ennemmin tai myöhemmin. Sanoin, että meidät on tuomittu unohdukseen. Myös runoilija, kaikkine naurettavuuksineen, on osa sitä. Mutta se on hänen tehtävänsä, hän esittää tuon epäonnistumisen, viis siitä mitä hänen narsisminsa sanoo.
- Onko tuo lopullinen näkymäsi runoilijasta?
- Tällä hetkellä en osaa kuvitella enempää. Voi myös olla, etten pysty edes siihen.

... ja keskustelusta joka epäonnistui

- Huomaan, että ajattelet minun pettävän itseäni.
- Jos kuuntelit, sanoin aivan päinvastaista. Ikävää, että asennoidut minuun noin.
- Todellisuudessa tahdoit kysyä, miksi minä, sisämaalainen, kuvittelen itseni osaksi merta, se on suuruudenhullua, juuri niin tahdoit sanoa.
- Hyvä on, mutta ei se tee sinusta yhtään huonompaa. En vain pitänyt kieltäsi uskottavana. Me katoamme, siitä olen samaa mieltä, mutta suurin osa meistä on pikemminkin multaa kuin komeita haaksirikkoja. Miksi tahdoit puhua merestä?
- Kieleni ei ole uskottavaa, niinkö tahdot sanoa? Et ilmeisesti tunne teoksiani. Jokainen niistä kietoutuu tämän teeman ympärille.
- Olen pahoillani. On silti rohkeaa ajatella päätyvänsä osaksi tulevan kielen muotoja, kun jokaisesta sukupolvesta vain parhaat jäävät eloon, ja hekin tuskin sukupolveksi tai kahdeksi. Esimerkki. Kuinka monta 70-luvulla aloittanutta kirjoittajaa muistat? Käsi sydämelle.
- Minä olen yksi heistä.

Impressio tulevista koralleista...

On lohdullista ajatella, että näille riutoille haaksirikkoutuneet kirjaimeni voivat joskus olla runkoina uusille koralleille - sataviisikymmentä vuotta ja kauneus peittää sanani. Se piirtää esiin omimmat muotoni, ehkäpä tismalleen sellaisina kuin niistä nyt haaveilen. Valekadettikonnat ja napsijat uivat keulani suojiin, ja jos hylkyni vajoaa, sopii sekin, kuu herättää korallit marssiin, huhtikuusta myöhään syksyyn ne hakeutuvat saleihini.

Hetken olin katsovinani muualle. Sanat koskettivat minua, mutta toisin kuin hän tarkoitti. Jo nyt hän oli alkanut hautautua, näin sen selvemmin kuin koskaan. Sanat, mutta että meri ja "kirjaimeni", "muotoni"... Kaikki nuo omistusmuodot... En muistanut ainuttakaan hänen kirjoittamaansa säettä. En ollut edes varma, voisinko hankkia niitä jostakin. Siksi katsoin häntä ja sanoin niin luonnollisesti kuin pystyin: Sinä puhut kauniisti. On todellakin ilo jättää itsensä tuleville koralleille.

Impressio päättymättömyydestä

Niinä aikoina, joita yleensä kutsutaan onnellisiksi, vain vastaukset näyttävät eläviltä, mutta niillä ei ole kysymyksen voimaa ja niin ne kuihtuvat pois.

Päättymättömyydet - niistä minulla on tarkkoja muistikuvia jo lapsuudesta. Lapsuuteni oli onnellinen, mutta se jätti monta kysymystä. Isät ja äidit olivat liian nopeasti toisessa paikassa. Tyhjä keittiö, autotalli koulun jälkeen. Hellalla keittokattila, toimisto, sen numero ei vastaa ja isän pitäisi olla siellä.

Elimme jatkuvan päättymättömyyden rajalla. Se oli yhtä luonnollinen kuin jäätelö tai ilkeä koira koulumatkan varrella. Milloin hyvänsä pasuuna voisi antaa merkin; raja vuotaisi, taivas aukeaisi ja hetki olisi siinä. Meidät temmattaisiin tai oikeammin ne, jotka olisivat valmiit. Uskovat liikennelentäjät vakuuttivat työnantajilleen, että olivat varoittaneet tästä tapahtumasta - heidän penkkinsä voisi olla tyhjä keskellä Atlanttia - saman varoituksen antoivat konduktöörit ja bussikuskit. Sen jälkeen maan päällä ei olisi henkeä, ei Henkeä, David Wilkersonin kasvot vakuuttivat, ja mies ja nainen juoksivat pakoon takaa-ajajiaan suuren vedenpuhdistamon betonikäytäviä, katsoivat saostusaltaisiin, ryntäsivät taas ja heilahtelivat käännöksissä suojaverkkoihin, olivat haavoilla jo ennen umpikujaa. Pahinta oli, että he tiesivät jääneensä tänne, itse he olivat tuominneet itsensä.

Minä odotin tuota rajaa ja pelkäsin. Kuulisinko pasuunan äänen ja mistä sen tuntisin... Mistä tiesin, että kuuluisin kirkastettuihin... En muutenkaan ollut varma. Oliko se pasuuna, jota soitettiin iltapäivisin alemman porraskäytävän kerhohuoneessa, oliko se trumpetti?

Vaikka huusin läpi talon jokaisen huoneen, ei äitiä näkynyt. Ja kaduilla, niin kuin omalla kotitielläni tuona hiljaisena keskiviikkoiltapäivänä, rauhallisia vanhuksia rollaattoreineen, kuisteilla kahvikuppeineen, pihoilla leikkiviä lapsia. Heillä kaikilla näkymätön numerosarja kyynärvarressa tai otsassa.

Lasisilmä

Eräänä iltana tapasin elämäni pahasti allapäin. Se nojasi otsaansa pöytään. Istuessani vastapäätä se kohottautui ja pyysi minua tarkastelemaan itseään. Jos arvaat, kumpi silmistäni on lasia, kumpi aito, saat minut itsellesi uudelleen. Hetken kuluttua sanoin: Vasen silmäsi on lasia. Elämä kysyi: Mistä päättelet niin? Minä vastasin: Tiesithän, että vasen silmäsi saa valonsa tästä puheesta, oikea silmäsi todellisuudesta. Mutta vitsisi ovat niin vanhoja, että epäilen tahdonko sinua enää lainkaan. Viimeksi esitit vastaavan kysymyksen aivopuoliskoista. Muistatko? Luulenpa, että olet pahasti depressoitunut, oletko yrittänyt tehdä asialle jotakin? Peseytyisit edes. Mitäpä minä voisin, se sanoi, odotan vain muutosta, ajattelin kyllä lotota. En saanut mitään mieleeni, joten nousin ylös. Sitten sanoin hiljaa: Niin kauan kuin keskustelumme eivät vie tämän pidemmälle, on parasta että pysymme erossa toisistamme. Ehkä ajan myötä ymmärrämme, että vaitiolo on parasta meidän suhteemme, rakas ystäväni; sinä pidät kädessäsi painotettuja noppia ja pyydät minua heittämään yhä uudestaan.

Impressio rautatiestä

Rautatielaiturilta tuijotti horisontti. Minä tuijotin sitä takaisin alta kulmain. Tällainen avaruus rautateillä, K-junan ulottuvilla? Kuin se kivihiililouhosten murtama pastoraali, jonka kautta juna vei meitä pohjoiseen, läpi rinteiden kaivettu emalinen suoni, mustia lehmiä loputtomilla pelloilla. Tuo vihreä ja musta näky oli totta, tämä epäilemättä kangastus. Tässä oli vain roskis ja lippuautomaatti, puita ja kaksi lähiötä. Olin Bashō, joka päätti lopettaa kävelemisen ennen kuin käveleminen lopettaisi hänet. Silti en voinut kieltää havaintoni tarkkuutta: Taivas liikutti happoja työstääkseen terästä, se etsi aistieni heikointa kohtaa murskatakseen illuusioni yhdellä valtavalla nykäisyllä, ja siksi väistin ja käännyin lukemaan uutista jalkapallomellakasta.

Nyt seison pysäkillä ja ajattelen päivää, joka tässäkin voisi olla, ja useimmiten se on

tabi ni yande /
yume wa kareno wo /
kake meguru

joitakin tavuja liian pitkä haiku, oman tietoni vääristämänä

matkasta sairaina /
unelmani vaeltavat /
yli kuivuneen ruohon

Impressio ilveksistä

Moottoriteiden varsilla pinjakukkuloiden kambrit, pystyyn haudattujen asumukset ja sananlaskut jotka johdattivat kaupunkeihin, tekivät niistä ikuisia. Niityt nousseet pikkukyliin kuin norsut. Niin me vannoimme Hannibalin ja muiden matkaajien nimeen - kuin he olisivat käyneet täällä, kuin he olisivat olleet unessa ja siksi todempia!

Nyt taivas sekoittaa lipeää, suolaa, tuhkaa, rinteet sen tynnyreissä kuin valtavat koljat; kaikki kiviaines räjäytetty ja koottu uudelleen vuorille. Noiden rotkojen poimuissa liikkuvat ilvekset, kutsuit niitä mustavalkoisiksi. Ne kulkevat luomien kaltaisina imarteiden ja lohkareiden labyrinteissa, lunta ja elohopeaa sekoittaen, todistavat toisesta unesta, toisesta yöstä, jossa vastakohdilla ei ole perustaa.

Onnellisuudesta (In the Land of Middle Classed Abject Heroes)

Tahtoisin upeamman ylävartalon ja parempaa seksiä, mutta se ei vähennä onnellisuuttani, tahtoisin terveemmät lapset ja isorintaisemman vaimon, mutta se ei vähennä onnellisuuttani, tahtoisin modernimmat kaakelit ja paremmat kaadot, mutta se ei vähennä onnellisuuttani, tahtoisin tuntea itseni onnellisemmaksi, mutta se ei vähennä onnellisuuttani, en tosin luota pätkääkään hokemaan "kel onni on, se onnen kätkeköön", mutta se ei vähennä onnellisuuttani;

toisinaan tahtoisin olla arvostetumpi kirjailija ja supliikimpi seuramies, mutta se ei vähennä onnellisuuttani, kerran tahdoin ettei työpaikkaani vietäisi ja etten olisi kuullut viimeisiksi sanoiksi ”mikä luuseri”, kun kävelin kukkapuska kädessä nurkan taakse, mutta se ei vähennä onnellisuuttani; tahtoisin varmuuden uskosta ja Jumalasta, mutta vaikka näen vain pikkukiviä olohuoneen parketilla, se ei vähennä onnellisuuttani;

tahtoisin huutaa uusille ylioppilaille ja kaikille merkonomeille ettei toivoa ole, voitte yhtä hyvin jäädä koteihinne runkkaamaan, mutta sekään ei vähennä onnellisuuttani, tahtoisin että joku muukin tyhjentäisi astianpesukoneen sunnuntaiaamuisin, mutta se ei vähennä onnellisuuttani, tahtoisin että tämä vihreä räkä ei vaivaisi minua jatkuvasti, mutta se ei sanottavammin vähennä onnellisuuttani;

tahtoisin, että Variety kehuisi minuakin niin kuin Klaus Häröä, mutta se ei vähennä onnellisuuttani, tahtoisin, että Venäjä viimeinkin myöntäisi USA:n viesti on kuultu ja että USA tornien viesti on kuultu ja vaikka mitään ei kuuluisikaan, ei se vähennä onnellisuuttani, tahtoisin, ettei lause ”pojillakin on pian tissit” enää pätisi, mutta vaikka niin ei kävisikään, se ei vähennä onnellisuuttani;

tahtoisin, ettei talousjärjestelmä romahtaisi lopullisesti, ettei minun tarvitsisi lainkaan vaivata päätäni pelleilyllä, jota kutsutaan kunnallispolitiikaksi ja EU:ksi, presidenttiä voin kyllä äänestää, sillä se on pelkkä keulakuva, mutta nämäkään eivät vähennä onnellisuuttani;

tahtoisin, että maamme keskimääräinen onnellisuusaste olisi saavuttanut pysyvän asemansa 70 prosentissa, mutta vaikka se heilahtelisikin, ei se vähennä onnellisuuttani;

lopuksi tohtisin toivoa vain, ettei onnellisuuteni vähenisi, joskaan en toivo myöskään sen lisääntyvän, sillä sitä tuskin kestäisin.

Unessa

Unessa saatan joskus luulla, että uneksun, mutta se onkin vain unta. Olen kellarissa, jossa järjestellään papereita. Aikaisemmin en ole osannut sanoa tätä. Lattia on kova. Eniten pidän juuri siitä, että voin sanoa sen näin helposti. Lattia on kova, joku järjestää papereita ja samalla toisesta huoneesta kuuluu keskustelu, joka peittää unen:

- Ha! ha! ha! todella mainio kepponen - todellakin!
- Me nauramme tälle vielä monet kerrat!
- Eikö meitä jo odoteta... Lady Tanjunska ja muut...
- Lopeta tuo ja ota tämä pinkka, on haettava myös painokivet, minusta näyttää, ettei litografia ole puoliksikaan valmis.

Sielu ja ruumis

Sielu on yksi ruumiin muoto ja ruumis itsekin, ulottuvainen psyyke, sanoin modernisti, kun ennen sanoin kuoleva sielu. Ja siinä kohtaa missä sanoin taivas, sanoin nyt: Koska lupaus sielusta on mahdoton, kloonaan itseni, tapan kloonini ja syön sen. Ei se ole sen kummempaa kuin kotka söisi sopulin tai runoilisin bussista, joka ajaa ylitseni. Minä ahmin kuolleiden ruumiita muutoinkin, sinä taas nautit niistä elävinä ja aiheutat sielulle kipua - kumpi meistä tekee pahemmin? Sellainen oli eräs keskustelu Kaisaniemessä, tietyn kivipöydän ääressä, heittelin lokille jämiä kiinalaisesta, sille maistui hienosti sitkeä nauta kauniin puutarhan perukoilla.

Inhoat näitä väittelyitä, jotka eivät edes ala, kun niissä ovat vastakkain hirvien ruumiit ja naisten ruumiit. Ne jaetaan kuin lihateollisuus ja Jumalan kunnia: kuolema, maailma, enemmistö, anarkia, spektaakkeli, teokratia, yllätyskorttina Ecuadorin banaanit ja valtavat vihannekset.

Etäisyydet tappavat meidät, sanoit. Siksi tätä lupausta ei voi pitää, sitä ei koskaan annettu. Sanot vain: Ruumis on koko se näyttämö, kun aamulla sängyssä kysyn "Ottaako huora puuroa?" ja silti puhuttelen henkeä loukatakseni sitä saman ruumiin avulla, jota vielä äsken riistin, jolle tuotin nautintoa ja josta nautin, koska se oli siinä, saatavilla.

Helsinki klo 15.05, ajelen junalla. Ruumis on vain paikan nimi, sanoo Nancy, kun pysähdymme Käpylään, se on käsitteistä lattein, joskus pelkkä sanaleikki. Siis näinkö? Kottby / Käpylä, Köttby / Lihala / Lihasula, siitä liha-sula, sula liha, lihas-ula. Enpä tiedä. Yhä näissä leikkeissä meitä vainoaa vastakkaisten vyöhykkeiden halu, mutta se syntyy tuskin ruumiin ja sielun aukoissa.

Henki

Eräänä päivänä hyvin ystävällinen henki tuli luokseni ja sanoi: "Toteutan minkä hyvänsä toiveen, jonka minulle esität, mutta muista: sinulla on vain yksi toive."

Tajusin, että tilaisuuteni oli tullut ja sanoin: "Tahdon loputtoman määrän toiveita."

Henki katsoi minua lempeästi ja sanoi: "Olkoon niin."

Ensimmäiseksi toivoin ja toiseksi ja kolmanneksi ja sitten... Mitään ei tapahtunut. Yritin uudelleen - ei vieläkään. Jatkettuani tovin ärähdin: "Sinä ilmestyit tänne pitääksesi minua pilkkanasi."

"En", vastasi henki, "sinä toivoit lukemattoman määrän toiveita ja sait ne - emme sopineet mitään toteutumisesta. Huomaathan: tämä ei ole oppitunti semantiikasta, vaan halusta ja vapaasta tahdosta."

Ja henki meni tiehensä. Vaikka kuinka katsoin maata sen jalkojen alla ja pinnistin tahtoani, ei kääpiön muotoista varjoa tullut nielemään sitä. Näin vain pehmeitä säikeitä, joita tammet heittivät ruohonkorsille.

Kuolema kukkina ja viljana

Sanotaan, että kuolema tulee aina ajallaan, jokaisen kohdalle, kun aika on kypsä. En ajattele kolmevuotiasta tyttöä Meilahden kylmähuoneessa, en kadulle tuupertunutta vanhusta, ennen kuin hänet viedään tavarankuljetusovesta, en niitä pikkupoikia, jotka siepattiin kujalta tai rannalta ja paloiteltiin eteläafrikkalaisella klinikalla brittimiljonäärien pidemmäksi iloksi. Uskottelen siis hetken, että niittäjä ei huido umpimähkään, me olemme kasvustoa, jota se leikkaa hyvän suunnitelman mukaan. Näin se on tuolla kuin tarkasti rajattu tapahtuma, sellainen joita näkee maalauksissa, kun tausta on vangittu aloilleen ja uskomme tuntevamme asioiden suhteet tarkempina kuin ne todella ovat.

Siispä me kuolevaiset kukkina ja viljana! Millainen kuolemamme sitten on; tuleeko siihen selkoa, kiinnittyykö huomiomme juuri oikeisiin seikkoihin? Varauksetta voin sanoa vain, että kuolema kukkana, kukintona kiehtoo minua. Se vetoaa aisteihin ja tarpeeseen peittää, se on jokaisen hautausurakoitsijan salainen ystävä.

Kukkapilviä ja -meriä torit, käytävät, portaat. Metropolien sydämissä virtaa kaura-, maissi-, tulppaanipeltoja, unikoita. Jos pääsisimme kyllin korkealle, näkisimme vaihduntakuviot. Erottaisimmeko sitten yksittäiset kuolevaiset, vai pelkästään kuoleman yleisyyden?

Olisiko tuon kadunkulmasta kääntyvän naisen kuolema kuin iltainen varjo, kaunis pehmeärajainen kukinto, sellainen joka pitenee vastamaalatulle seinälle valon siilautuessa vitriinin lasien lävitse niin että lasiset profiilit moninkertaistuvat ja samalla säilyttävät pehmeän runollisuuden? Vai olisiko se särkyneen lasin terävyys eteisessä ja betoniportailla?

Luultavasti kukinto olisi rajattomampi kuin esittämäni, hahmot sekaantuisivat toisiinsa, syntyisi päällekkäisiä kuvia, niin että kuulisimme keskustelun, puheensorinan tai hitaan virtauksen ääniä, sanatonta laulun tapaista kudosta, yhtä aikaa neutraalia ja melankolista ja väkivaltaista. Niin, jospa kukat eivät olisikaan pelkkää väriä, muotoa ja tuoksua. Ehkä aistisimme ne hädän ja ilon ja voimattomuuden vaihteluina tai paineina, terävyyksinä, siten kuin joskus ennen ukkosta, kun hyönteisten parveilu paljastaa mistä kohden maisemaa myrsky purkautuu esiin.

Tämä kaikki on hyvin keskeneräistä. Mitä teen vanhoilla analogioilla, jos osaan vain asetella niitä peräkkäin? Minun olisi pitänyt pysähtyä kukan anatomiaan tai lasimurskaan.

Joskus kun juttelen pienen tyttöni kanssa iltaisin, hän kysyy mitä kuolema on, onko se sama siemen, joka joskus alkoi itää äidin vatsassa, ja minä vastaan, että se on juuri se sama, se erikoinen pieni siemen, mutta vasta kukasta huomaamme mikä sen lajike on, voi olla ettei se muistuta lainkaan sitä miltä me nyt näytämme. Hän ojentaa minulle kätensä ja pyytää katsomaan sen viivoja.