Uskosta

Heti herättyäni ajattelen, että istun alas ja kirjoitan. Ei ajatustakaan mistä. Kirjoitan siis lyhyen tarinan tai tarkemmin ottaen katkelman jotakin, mikä on yhtä kuin ajattelen uskoani. Mahdoton tehtävä, lyhyt tarina, jotakin. Lyhyt ei auta mitään, se on sama kuin jaarittelisi pitkään. Tämä tarina ei taivu proosaksi. Olisiko kuva sitten parempi? Eikö proosan laatu ole tässä kyllin; määrällinen eteneminen latistaa aiheeni intiimin auran, jonka esittämiseen tarvittaisiin ikoni tai jotakin, ehkä muistihäiriöitä. Vaikeus ei ole tässä, saan syyttää vain itseäni. Katsokaa mitä nytkin teen: lyön laimi uskoni harjoittamisen ajattelun kustannuksella. Miten huonoa ajattelua! Tiedän, etten ilmaise tätä oikein. Ikään kuin syy siihen, etten kirjoita johtuisi uskoni laiminlyömisestä. Miten ikävää. Niin, en vieläkään kirjoita niin kuin tarinan synty edellyttää. Enää voin vedota siihen, ettei minulla ole tarinaa, ei jotain, mikä tarkoittaa oikeastaan, että minulla on kaikki. Tuon parempaa syytä kirjoittaa ei ole: asetun aloilleni kädet näppäimillä. Mikä jokerikortti. Nyt on vain otettava ensimmäinen askel. Aloitan niin kuin yleensä: mistä hyvänsä. Tämä tukipiste pyyhkiytyy pois, lopussa tuskin muistan sitä. Mutta tänä aamuna, enkä ymmärrä miksi tämä aamu tekisi poikkeuksen, ei aloitus voi olla tämä, en voi rehellisesti sanoen olla subjekti, joka lausuu: "Eräänä aamuna, oli sunnuntai 28. kesäkuuta kello 8.30, hän eli uskonsa onnellisella puolella ja huudahti: 'Minä uskon, hyvin menee, ikuisuus.'" Tästä seuraisi vain satiiria tai koomista tragediaa, ja juuri nyt en ole valmis kumpaankaan, en voi suoda sitä henkilölleni. Uskon subjekti, juuri tällaiset kielelliset muodot, samoin kuin päähenkilö tai sankari tai hahmo yleensä tekevät uskon ilmaisemisesta mahdotonta. Kuka uskoo, kun sanon "minä uskon", tai kuka uskoo, kun kirjoitan sen? Missään nimessä en voi väittää olevani tämän kielellisen suhteen takuumies. Sama pätee tarinaan, jonka aion kirjoittaa: Minulla ei ole tarinaa, en tiedä kenelle sen kirjoittaisin. Mikä valloittava lähtökohta - en siis voi kuin aloittaa, suin päin kohti tuntematonta. Ensimmäinen lause: "Minulta meni kymmenen vuotta hukata Jumala ja kymmenen löytää hänet." Tuossa lauseessa on jokin kohtalokas virhe, muuta en tunne. Se ei kuitenkaan ole uskonnollinen mainoslause, sen suhteen olen tyytyväinen. Mutta olen varma, että jo seuraava murskaa minut. Niinpä aloitan. Olen juuri löytänyt tukipisteen. Tällä hetkellä tarina voi vain vajota, muuttua toisinnoiksi vanhoista erämaakaskuista. Siksi tähän kelpaa juuri se lause, jonka ensin keksin ja hylkäsin: "Eräänä aamuna, oli sunnuntai 28. kesäkuuta kello 8.30, hän eli uskonsa onnellisella puolella ja huudahti: 'Minä uskon, hyvin menee, ikuisuus.'" Siihen lisään: "Minulta meni kymmenen vuotta löytää Jumala ja sitten hukata hänet."