On lohdullista ajatella, että näille riutoille haaksirikkoutuneet kirjaimeni voivat joskus olla runkoina uusille koralleille - sataviisikymmentä vuotta ja kauneus peittää sanani. Se piirtää esiin omimmat muotoni, ehkäpä tismalleen sellaisina kuin niistä nyt haaveilen. Valekadettikonnat ja napsijat uivat keulani suojiin, ja jos hylkyni vajoaa, sopii sekin, kuu herättää korallit marssiin, huhtikuusta myöhään syksyyn ne hakeutuvat saleihini.
Hetken olin katsovinani muualle. Sanat koskettivat minua, mutta toisin kuin hän tarkoitti. Jo nyt hän oli alkanut hautautua, näin sen selvemmin kuin koskaan. Sanat, mutta että meri ja "kirjaimeni", "muotoni"... Kaikki nuo omistusmuodot... En muistanut ainuttakaan hänen kirjoittamaansa säettä. En ollut edes varma, voisinko hankkia niitä jostakin. Siksi katsoin häntä ja sanoin niin luonnollisesti kuin pystyin: Sinä puhut kauniisti. On todellakin ilo jättää itsensä tuleville koralleille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti