Kuolema kukkina ja viljana

Sanotaan, että kuolema tulee aina ajallaan, jokaisen kohdalle, kun aika on kypsä. En ajattele kolmevuotiasta tyttöä Meilahden kylmähuoneessa, en kadulle tuupertunutta vanhusta, ennen kuin hänet viedään tavarankuljetusovesta, en niitä pikkupoikia, jotka siepattiin kujalta tai rannalta ja paloiteltiin eteläafrikkalaisella klinikalla brittimiljonäärien pidemmäksi iloksi. Uskottelen siis hetken, että niittäjä ei huido umpimähkään, me olemme kasvustoa, jota se leikkaa hyvän suunnitelman mukaan. Näin se on tuolla kuin tarkasti rajattu tapahtuma, sellainen joita näkee maalauksissa, kun tausta on vangittu aloilleen ja uskomme tuntevamme asioiden suhteet tarkempina kuin ne todella ovat.

Siispä me kuolevaiset kukkina ja viljana! Millainen kuolemamme sitten on; tuleeko siihen selkoa, kiinnittyykö huomiomme juuri oikeisiin seikkoihin? Varauksetta voin sanoa vain, että kuolema kukkana, kukintona kiehtoo minua. Se vetoaa aisteihin ja tarpeeseen peittää, se on jokaisen hautausurakoitsijan salainen ystävä.

Kukkapilviä ja -meriä torit, käytävät, portaat. Metropolien sydämissä virtaa kaura-, maissi-, tulppaanipeltoja, unikoita. Jos pääsisimme kyllin korkealle, näkisimme vaihduntakuviot. Erottaisimmeko sitten yksittäiset kuolevaiset, vai pelkästään kuoleman yleisyyden?

Olisiko tuon kadunkulmasta kääntyvän naisen kuolema kuin iltainen varjo, kaunis pehmeärajainen kukinto, sellainen joka pitenee vastamaalatulle seinälle valon siilautuessa vitriinin lasien lävitse niin että lasiset profiilit moninkertaistuvat ja samalla säilyttävät pehmeän runollisuuden? Vai olisiko se särkyneen lasin terävyys eteisessä ja betoniportailla?

Luultavasti kukinto olisi rajattomampi kuin esittämäni, hahmot sekaantuisivat toisiinsa, syntyisi päällekkäisiä kuvia, niin että kuulisimme keskustelun, puheensorinan tai hitaan virtauksen ääniä, sanatonta laulun tapaista kudosta, yhtä aikaa neutraalia ja melankolista ja väkivaltaista. Niin, jospa kukat eivät olisikaan pelkkää väriä, muotoa ja tuoksua. Ehkä aistisimme ne hädän ja ilon ja voimattomuuden vaihteluina tai paineina, terävyyksinä, siten kuin joskus ennen ukkosta, kun hyönteisten parveilu paljastaa mistä kohden maisemaa myrsky purkautuu esiin.

Tämä kaikki on hyvin keskeneräistä. Mitä teen vanhoilla analogioilla, jos osaan vain asetella niitä peräkkäin? Minun olisi pitänyt pysähtyä kukan anatomiaan tai lasimurskaan.

Joskus kun juttelen pienen tyttöni kanssa iltaisin, hän kysyy mitä kuolema on, onko se sama siemen, joka joskus alkoi itää äidin vatsassa, ja minä vastaan, että se on juuri se sama, se erikoinen pieni siemen, mutta vasta kukasta huomaamme mikä sen lajike on, voi olla ettei se muistuta lainkaan sitä miltä me nyt näytämme. Hän ojentaa minulle kätensä ja pyytää katsomaan sen viivoja.