Lasisilmä

Eräänä iltana tapasin elämäni pahasti allapäin. Se nojasi otsaansa pöytään. Istuessani vastapäätä se kohottautui ja pyysi minua tarkastelemaan itseään. Jos arvaat, kumpi silmistäni on lasia, kumpi aito, saat minut itsellesi uudelleen. Hetken kuluttua sanoin: Vasen silmäsi on lasia. Elämä kysyi: Mistä päättelet niin? Minä vastasin: Tiesithän, että vasen silmäsi saa valonsa tästä puheesta, oikea silmäsi todellisuudesta. Mutta vitsisi ovat niin vanhoja, että epäilen tahdonko sinua enää lainkaan. Viimeksi esitit vastaavan kysymyksen aivopuoliskoista. Muistatko? Luulenpa, että olet pahasti depressoitunut, oletko yrittänyt tehdä asialle jotakin? Peseytyisit edes. Mitäpä minä voisin, se sanoi, odotan vain muutosta, ajattelin kyllä lotota. En saanut mitään mieleeni, joten nousin ylös. Sitten sanoin hiljaa: Niin kauan kuin keskustelumme eivät vie tämän pidemmälle, on parasta että pysymme erossa toisistamme. Ehkä ajan myötä ymmärrämme, että vaitiolo on parasta meidän suhteemme, rakas ystäväni; sinä pidät kädessäsi painotettuja noppia ja pyydät minua heittämään yhä uudestaan.