Niinä aikoina, joita yleensä kutsutaan onnellisiksi, vain vastaukset näyttävät eläviltä, mutta niillä ei ole kysymyksen voimaa ja niin ne kuihtuvat pois.
Päättymättömyydet - niistä minulla on tarkkoja muistikuvia jo lapsuudesta. Lapsuuteni oli onnellinen, mutta se jätti monta kysymystä. Isät ja äidit olivat liian nopeasti toisessa paikassa. Tyhjä keittiö, autotalli koulun jälkeen. Hellalla keittokattila, toimisto, sen numero ei vastaa ja isän pitäisi olla siellä.
Elimme jatkuvan päättymättömyyden rajalla. Se oli yhtä luonnollinen kuin jäätelö tai ilkeä koira koulumatkan varrella. Milloin hyvänsä pasuuna voisi antaa merkin; raja vuotaisi, taivas aukeaisi ja hetki olisi siinä. Meidät temmattaisiin tai oikeammin ne, jotka olisivat valmiit. Uskovat liikennelentäjät vakuuttivat työnantajilleen, että olivat varoittaneet tästä tapahtumasta - heidän penkkinsä voisi olla tyhjä keskellä Atlanttia - saman varoituksen antoivat konduktöörit ja bussikuskit. Sen jälkeen maan päällä ei olisi henkeä, ei Henkeä, David Wilkersonin kasvot vakuuttivat, ja mies ja nainen juoksivat pakoon takaa-ajajiaan suuren vedenpuhdistamon betonikäytäviä, katsoivat saostusaltaisiin, ryntäsivät taas ja heilahtelivat käännöksissä suojaverkkoihin, olivat haavoilla jo ennen umpikujaa. Pahinta oli, että he tiesivät jääneensä tänne, itse he olivat tuominneet itsensä.
Minä odotin tuota rajaa ja pelkäsin. Kuulisinko pasuunan äänen ja mistä sen tuntisin... Mistä tiesin, että kuuluisin kirkastettuihin... En muutenkaan ollut varma. Oliko se pasuuna, jota soitettiin iltapäivisin alemman porraskäytävän kerhohuoneessa, oliko se trumpetti?
Vaikka huusin läpi talon jokaisen huoneen, ei äitiä näkynyt. Ja kaduilla, niin kuin omalla kotitielläni tuona hiljaisena keskiviikkoiltapäivänä, rauhallisia vanhuksia rollaattoreineen, kuisteilla kahvikuppeineen, pihoilla leikkiviä lapsia. Heillä kaikilla näkymätön numerosarja kyynärvarressa tai otsassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti