Sielu ja ruumis

Sielu on yksi ruumiin muoto ja ruumis itsekin, ulottuvainen psyyke, sanoin modernisti, kun ennen sanoin kuoleva sielu. Ja siinä kohtaa missä sanoin taivas, sanoin nyt: Koska lupaus sielusta on mahdoton, kloonaan itseni, tapan kloonini ja syön sen. Ei se ole sen kummempaa kuin kotka söisi sopulin tai runoilisin bussista, joka ajaa ylitseni. Minä ahmin kuolleiden ruumiita muutoinkin, sinä taas nautit niistä elävinä ja aiheutat sielulle kipua - kumpi meistä tekee pahemmin? Sellainen oli eräs keskustelu Kaisaniemessä, tietyn kivipöydän ääressä, heittelin lokille jämiä kiinalaisesta, sille maistui hienosti sitkeä nauta kauniin puutarhan perukoilla.

Inhoat näitä väittelyitä, jotka eivät edes ala, kun niissä ovat vastakkain hirvien ruumiit ja naisten ruumiit. Ne jaetaan kuin lihateollisuus ja Jumalan kunnia: kuolema, maailma, enemmistö, anarkia, spektaakkeli, teokratia, yllätyskorttina Ecuadorin banaanit ja valtavat vihannekset.

Etäisyydet tappavat meidät, sanoit. Siksi tätä lupausta ei voi pitää, sitä ei koskaan annettu. Sanot vain: Ruumis on koko se näyttämö, kun aamulla sängyssä kysyn "Ottaako huora puuroa?" ja silti puhuttelen henkeä loukatakseni sitä saman ruumiin avulla, jota vielä äsken riistin, jolle tuotin nautintoa ja josta nautin, koska se oli siinä, saatavilla.

Helsinki klo 15.05, ajelen junalla. Ruumis on vain paikan nimi, sanoo Nancy, kun pysähdymme Käpylään, se on käsitteistä lattein, joskus pelkkä sanaleikki. Siis näinkö? Kottby / Käpylä, Köttby / Lihala / Lihasula, siitä liha-sula, sula liha, lihas-ula. Enpä tiedä. Yhä näissä leikkeissä meitä vainoaa vastakkaisten vyöhykkeiden halu, mutta se syntyy tuskin ruumiin ja sielun aukoissa.