Sonja, Riitta, Fabio II

Se miten Fabio tekee juttunsa jää mysteeriksi. Hänen kuvansa rakkausromaanien kansissa, elokuvissa, pelikonsoleissa, sana Ironsword on kaikki. Riitta tahtoi kovasti lihasta, ehkä kovemmin kuin kukaan muu. Eija-Riitta, Eva-Riitta. On käytettävä tavallisia nimiä ja sanottava epätavallisia asioita. Kerrankin Riitta huusi: Se valta jonka Euroopalle annoimme, on tuotava takaisin Suomeen. Sanahelinää, sydämessään hän tahtoi vain Fabiota. Osan motoistaan hän lainasi Snellmanilta. Hän ja hänen kaksi kättään. Tiimi oli pieni mutta tehokas. Vaalivalvojaisissa hän kiinnitti itsensä pinnasänkyyn, vaikka päiväkirjassa luki toisin.* Kokoomusnuoret olivat komeita, mutta Fabio eri maata. Kolmannen liittonsa aamuna Sonja veti koksua nokkaan, kunnes alkoi niellä holtittomasti kondomeja. Hän kaatui hotellin käytävään ja sopersi jalat levällään mattoa raapien: Kumpaa sukupuolta nämä ihmiset ovat?

She be continued...

*"Hangon niemelle aamuvarhaiselle; kojuista ja pöydiltä myydään melkein mitä vaan. Ihania lettuja mansikkahillon ja kermavaahdon kera. Eurooppalainen Suomi –auto joukkioineen jaksaa kiertää ja Arto tarjoaa puheenvuoroja eri puolueiden ehdokkaille eikä näytä edes leipääntyvän. Kermahilloa! Hanko vain on niin uskomaton kaupunki, että ymmärtää, miksi Stalin sitä niin kovin himoitsi! Ja sitten Turenkiin. Torilla olivat ihanat kokoomuslaiset keittäneet maailman parasta lihasoppaa ja tehneet puutarhan marjoista sellaista mehua, ettei sitä muualta maailmasta saa! Kiitos!"

Sonja, Riitta, Fabio

Fabio olisi enemmän. Edessä avautuu huikea maisema. Se tietää uuden maailman keksimistä hänen rinnallaan: Martta ennen marttoja, Lotta ennen lottien aikaa, Lolita ennen kunnon lolloja. Meren murtama, meren lumoama, meren antimia, niinkin voi käydä päällikön matkassa. Ah, niitä italialaisia munia! Ei tämä olisi ensimmäinen eikä viimeinen kerta. Näillä silmillä ja tällä vyötäröllä oikean levyn löytäminen ei silti tule olemaan helppoa.

Pienenä Sonja suunnitteli vaatteita barbeilleen, perhe teki seuramatkoja eri puolille Eurooppaa. Nuori nainen kulki t-paidan olat hilseen peitossa. Niin kävi Napolissakin. Siellä hän myös menstruoi. Eka kerran jännittäminen synnytti voimakkaita huonommuuden, häpeämisen ja epäonnistumisen tunteita. Riitta hahmotti kaupungin tuoksujen, kosketusten ja purjehdusmaisemien kautta.

Heikoin lenkki sortui. Helsinki: Ajaa hätävilkut päällä Marian sairaalaan, herätä keskipäivään. Juoksuajan juttuja, sanovat, pientä hiivaa. Ei auta, antibioottikuurin päätyttyä taas Mariaan. Monen lisäkäynnin jälkeen joku lekuri löytää kasvaimen Riitan silmästä, miksi pitää olla näin vaikeaa? Hän osaa jo kuutta kieltä. Hän on lukenut kaikki Dostojevskin novellit. Heprea opetti hänelle mystiikan. Tämä jatkuva liikkeellä olo ja lomailu liikemiesten vaikutuspiirissä. Riitta tietää: Fabio olisi enemmän. Kunpa Sonjakin oppisi sen. Ei tehdä tästä mitään kiiltokuvaa. Olen rakastunut toiseen, hän vain sanoo, jälleen kerran.

Neljä parisäettä epäröivistä sanapareista

Mitä ehkä: Kaipa sitten:
Niinpä kai:

Aivan varmaan: Entä jos:
Melko lailla:

Toden totta: Siihen suuntaan:
Totta kai:

Ehkä juuri:
Osapuilleen: Lienee niin:

Esi-isät IV

Kun ryssät kerran otti suomalaisen vangiksi ja irrotti siltä pään, nylki suomalaiset kiinni saamansa vanjan ja nosti sen ruumiin puuhun; näin hän opettaa historiaa tyttärenpojalleen, sillä kaikki mikä on totta on kerrottavissa. Juhannus 2009. Jälleen Mannerheim ojentaa Hitlerille Suomi-konepistoolin. Viikset, lippa ja hymy pulleilla kasvoilla. Teknisiä tietoja saksaksi, synttäreiden kohokohta ennen junaa. Paino ilman lipasta: 4,9 kg, kokonaispituus: 925 mm, piipun pituus: 314 mm, luodin lähtönopeus: 380 - 400 m/s, syklinen tulinopeus: 750 - 900 + ls/min. Suujarrulla varustettu malli, muut ominaisuudet kuin perusmallissa, sitä ne Kaartissa tahtoi. Sitten veistetään pojalle oma. Illalla hän kulkee pirtissä ja lopettaa jokaisen vuorollaan: mummo, äiti, täti, nukkuva sisko ja serkkupoika. Rumpulipas on käytössä ihan paras. Vieläkin ukkia naurattaa, miten Mannerheim puhalsi sikarin savuja Hitlerin naamalle.

Esi-isät III

Hänen mukinsa. Hänen tuoppinsa. Hänen aseensa ja sen kiikari. Hänen viiksensä ja hymynsä. Hänen koiransa ja metsästysreppunsa. Hänen oikea kätensä koiran pannalla. Hänen valkeat urheilusukkansa verkkarinlahkeiden päällä. Hänen kumoamansa kossupaukut. Hänen rakkautensa maanpuolustukseen. Hänen juttunsa sodasta, jota hän ei koskaan käynyt. Hänen isänsä käpykaartissa - hänen punehtuvat poskipäänsä, hänen kasvatuskeinonsa. Hänen kuvansa mukissa, hänen tuopissaan.

- Jos minusta kirjoitat, muista että ruuti on kuivaa.

Impressio 80-luvun alusta

Me, jotka matkaamme keskiyöllä peltimunaan kapseloituna, saatamme muistaa jotakin 80-luvusta, vaikka mieluummin katselemme hoffmankuuta säädettyämme ilmastoinnin, laskettuamme ohi livahtaneet lepakot. Tunnelmaa ei ole, on vain väsymys ja asfalttikanjoni, josta repaloidumme sumuun. Aavemaista - miksi muistelisimme jotakin, josta on kolmekymmentä vuotta - todellakin, siitä on niin kauan. E.T.A.-parka, häntä ei kai ollut käännetty silloin, ei ainakaan Kultaista maljaa, kuun kehruuluuta polki E.T., jos häntäkään kukaan muistaa. Muovitapettia ja kokolattiamatto lastenhuoneessa, kun viattomuus päättyi. Katosta riippuva rastasverkko täynnä pommikonekrääsää, kokistölkkejä. Neppailin purukumeja kerrossängyn yläpedin pohjaan ja iso limainen pää tuijotti seinältä. Oliko sillä joku kori? Oli, mutta meidän seinällä ei avaruusmiestä näkynyt. Tunnelma? Muniin kihosi mustia karvoja, ikuisuuden spiraaleja. Muuta muistettavaa? Hämähäkkimies, Tuomion temppeli, Lepakkomies ja vampyyrit, erektiot, joiden laskemisesta sai palkaksi kourallisen liimaa; Eurooppa kosteita leirintäalueita, päivä saksalaisella uimarannalla, suurella torilla Hampurissa. Kotona Korvenahon veljekset tappelivat jatkuvasti, uivat karikolle kossupullo vatsan päällä, ajoivat pyörillään kaljaa kylältä. Eräänä päivänä Kari heitti Markun kaivoon, yritti vielä huitaisi perään kirveellä, jonka hamaralla oli ehtinyt ruhjoa veljeään rintaan. Kun palokunta ja lääkintäyksikkö saatiin paikalle ja hukkumisvaarassa ollut pelastettiin, oli Kari veljeään avosylin vastassa: "Markku, rakas veljeni!" Äkkiä huomaan, että näistä kuvista voisi loihtia kokonaisen verkon, mutta olemme melkein perillä eikä tie tarjoa enää yhtään tekosyytä jatkaa. Ajat sitten olet nukahtanut penkillesi, pää puoleeni retkahtaneena.

Impressio pyykkitelineestä

Mikään ei ole lohduttomampi näky kuin puhkiruostunut pyykkiteline. Narut retkottavat velttoina ruoteiden välissä, tukiranka seisoo tuulen hitsausliekkiin unohtuneena. Pihan rikkirevittyä teräskeisoa ei tarkastella sateen lasittamien kottikärryjen keveydellä; kaikki yritykset lähestyä sitä muistuttavat enemmän tai vähemmän rauniota. Kuoriaiset, satunnaiset paarmat, etanat kiipeävät sen runkoa eivätkä avaa ainuttakaan rinnakkaisväriä; häväisty, maksoittuneella nurmella. Se jättää peitteisiin ruskeat varjot käärinliinoista ja maasta. Ne kannetaan kuistin pöydälle, levitetään vuoteisiin ja ikkunoiden sivuille, puetaan hikiselle varrelle lauantai-illan saunansavussa, kun kaivon vinssinnaru on hiertynyt kelvottomaksi ja pesä niin täynnä tuhkaa, että puita poltetaan kerrallaan yksi tai kaksi. Siinä muusani, jonka kaulaan tahtoisin heittäytyä, hieroa ihoni verille sen ankaruutta vasten ja unohtaa näkemäni niin kuin se muistaa kaiken hetkestä, jolloin rojahdamme heinän ja ratamojen sekaan kuin kaksi raiskauksen uhria. Ehkä kaikkein parasta olisi kuitenkin, että ostaisin sen kuin tuntematon sukulunastaja. Mutta sitten olisin velkaa koko tilalle. On helpompi uskotella, että jatkuvassa tarkkailussa se ei osoita vähäisintäkään elonmerkkiä. Basta. Ei. Vieläkään.

Meditaatio Eckhartista ja Jumalasta

Varhain aamulla sytytän tulen ja tutkin, miten kituliaasti Mestari Eckhart opettaa. Niin kuin tuli opetti häntä - "Tuli muuttaa itsensä kaltaiseksi sen mitä siihen lisätään ja siitä tulee sen luonto" - tämän on täytynyt olla onnellinen hiillos paahtavan päivän muurissa; analogiat kuumenevat hengen sulaessa ulospäin, mielikuvien hehkussa, hän levittää musteen kevyin vedoin. Minun nuotioni opettaa toisin: ritilä putoaa tulipesään märkien puiden painosta.

Paremmin kuin Eckhartin tuli suhteestani Jumalaan muistuttaa impulsiivinen, ylivilkas poikani. Jos Eckhart puhuu sulamisen ja unohtamisen prosesseista, sielun kipinöistä, joita "aika ja tila eivät ole milloinkaan koskettaneet", kohtaan itse samankaltaisen järkeä pakenevan tilallisuuden; päasiassa pakenen tulisijoja. Lisäksi oman jumalasuhteeni kuvissa vastakkain asettuvat elementit ovat täydellisesti epäsymmetriassa. Olen kuin käsi, joka kaitsee tottelematonta joukkoa Siinain erämaassa, eikä minulla ole Jahven oikeutta kiukutella, avata maahan kuiluja ja niellä hikeen itsensä piiskanneita yhden yön luopiopappeja. Olen kuin telttaleiri, joka pystyttää epäjumalan vielä kymmenennen rangaistuksen ja sadannen mannaa ja viiriäista -aterian jälkeen - aivan sama kumpaa keinoa on koetettu - ja manaa käärmeet hiekasta. Olen kuin Adonai, joka horjuu näiden kahden välillä eikä itsekään tiedä, missä suostuttelu alkaa ja missä katumus loppuu. Näistä kuvista huolimatta suhteeni Jumalaan, sikäli kuin ajattelen suhdettani poikaani sille rinnakkaisena, on hyvin käytännöllinen. Mystistä siinä on vain, että se kestää toistuvassa vastaanhangoittelussa ja vahingossa ilman suurempaa väkivaltaa; mystistä siinä on kyky pysyä itsepintaisissa rutiineissa. Mutta että tässä suhteessa Jumalalle olisi varattu tulen paikka ja minulle siihen yhtyvän aineen, siitä en pääse koskaan varmuuteen, voin vain toivoa sitä.

Älkää ajatelko, etten rakastaisi poikaani. Silti olen huojentunut, kun poikani on toisinaan hiljaa tai poissa. Jumalasta puhutaan rakkautena ja suurena sulattajana. Jumala on rakastanut meitä ensin, mutta myös meidän tulisi rakastaa ensin Jumalaa, ennen itseämme tai lähimmäistämme. Rehellisesti sanoen minulla ei ole aavistustakaan Jumalan tunteista, jos niitä on, tai siitä, miten niihen tulisi vastata. Jumalan tunteet on kirjoitettu hänen lakeihinsa. Sitä paitsi kristitylle opetetaan, ettei uskossa ole kyse tunteista. Minusta tuo opetus on erityisen selväjärkistä, ja varmasti se on luterilaisuuden suurin anti tunteissa ja mystiikassa kieriskelevälle nykyajalle. "Jumalan rakkaus" tulee harvoin kokemukseksi siinä mielessä kuin tunteet voidaan ymmärtää - ainakin se tarkoittaa jotakin muuta kuin mitä moderni ihminen käsittää rakkaudeksi tai emootioiksi; siksi on kornia tehdä uskonnollisia elokuvia kärsimyksestä Mel Gibsonin tyyliin: en ole varma, mitä ne lopulta sanovat. En kiellä uskonnollisen kokemuksen tärkeyttä, mutta uskonnollisia tunteita tapaa useimmiten siellä, missä ei lainkaan messuta Jumalasta. Usein hän ottaa nostalgian tai katoamisesta viehättymisen asun.

Yhtä lailla kuin modernilta ihmiseltä Jumalan rakkaudesta saa aavistuksen eläimiltä: niiden vaistomainen suojelukäytös, mutta myös niiden muu vaistotoiminta. Tässä analogiassa sukupuolikin merkitsee. Ikään kuin Jumala olisi yhtä aikaa uros- ja naaraskarhu. Kumpikin sukupuoli tahtoo elämän jatkumista, toinen synnyttäen, toinen tuhoten ja siittäen. Uskonnon ajattelussa mutta myös sen käytännössä olemme tekemisissä samankaltaisen mysteerin kanssa. Eläinten jälkeläisiinsä harjoittama suojelu ja väkivalta ovat se primitiivinen hengellisyyden alue, joka puuttuu puhtaissa olosuhteissa syntyneestä uskonnollisesta mietiskelystä. Vanhassa testamentissa se kukoistaa, häiritsevyyteen saakka ja heimouskontoon sekoittuneena. En suinkaan ihannoi uskonnollista väkivaltaa, mutta uskonnon väkivaltaisen ilmenemisen kitkeminen - enkä puhu nyt banaalista poliittisesta väkivallasta - näyttää yhtä mahdottomalta kuin haitallisten hyönteisten hävittäminen. Se mikä on ihmisen kannalta hetkellisesti haitallista, voi olla luonnon kokonaisuuden kannalta perusteltua; se tapahtuu. Jumala muistuttaa tässä suhteessa hyttysiä tai ukonilmoja.

Vaikka Eckhart osaa kirjoittaa niistä sulautumisen ja itsensä hylkäämisen sekä negatiivisuuden ja tyhjän kokemuksista, jotka kuuluvat olennaisesti uskontoon, koen, että kyse on osin henkisen vanhanpojan totuuksista. Sama steriiliys näkyy paikoin Heideggerin ja Blanchot'n kirjoituksissa. Eikö Jumalan täyteys ole juuri siinä, ettei hän laiminlyö koskaan itseään eikä ihmistä: hän ei säästä ketään väkivallalta, mielipuolisuudelta, käsittämättömyydeltä, hän ei ole kohtuullinen ottaessaan, antaessaan, tullessaan, sillä hän on järjestys, joka ei säästä itseään.

Luultavasti ajatuskokeeni tai pikemminkin analogiani on syytä päättää tähän. Joka tapauksessa aion hankkia Eckhartin saarnat ja traktaatit ja tutustua niihin tarkemmin päästyäni takaisin sivistyksen ja sähkövirrassa ladattavien läppärinakkujen pariin.

Tämä kirjoitus on syntyi muuten Helena Sinervon kirja-arvion pohjalta, joka julkaistiin Hesarin kulttuurisivuilla viime viikon keskiviikkona, näin muistelen. Nyt se Hesari on jo käytetty märkien kumisaappaiden kuivattamiseen.

Impressio illasta

Ilta, me pelkäämme kuin vainotut, kuin mikroskooppeihin taltutetut; mikä kauneus Tohtori Živagon tarttuessa lasiin, tarttuessa Laraan, tarttuessa Siperiaan. On ilta, kuusitoista askelmaa nostavat meidät. Jos vielä näkisimme, mitkä roskajoukot kohosivat Jaltan huokosista, jos yhä löytäisimme lahtivajat datshojen takaa, jos silti tuntisimme kuinka Maria, ruhjeille hakattuna, kaatuu kahden lepän väliin ja synnyttää pienen Josifin. Mutta jos nostalgia on näin hajalla, jos halu maahan näin ajoksilla, mikä ilta tämä sitten on, miten kutsumme historiaa? Tuuli on rikkonut järven timanteiksi, raivaa saareen aukion.

Esi-isät II

Hän on keskivertoa älykkäämpi, hänen historiantuntinsa alkaa näin: Kun ryssä käy paskalla, se työntää sormen perseeseen ja pyyhkii sormen paperiin, miettikää sitä. Vartiuksen kohdalta niitä lappaa viinaa ja bensaa tankit täynnä. Siinä olisi pikakiväärin paikka. Ja hänen valvontapisteensä raitilla: joka päivä kroaattia, somalia, mustempaakin miestä. Se sama lakunaama, joka oli taannoin ajaa bemarin kylkeen, tänään ojan partaalla Lidlin edessä toyotallaan, ei päässyt millään irti, kaasutti siinä, hullu, ei renkaiden alla senttiäkään maata. Siinä teille päänvaivaa; tilatkaa hinaus sossun laskuun, minä en mene. Ja saisikohan sille vielä silmälasit ja autokoulun? Johtopäätösten aika, ministeri Sinnemäki - rahaa ne täältä hakee. Laskekaa. Työttömyys kymmenessä rosentissa valtakunnan tasolla, täällä viidessätoista. Ja joka yön timo maksaa valtiolle 60 tonnia vuosi. Laskekaa. Siitä makaamisesta. Kyllä ne älyävät, kaupasta varastavat parasta makkaraa. Niinkö? Ei ne ole viimeiseen kymmeneen vuoteen muuta yrittäneetkään kuin vallata tämän maan. Naivat sosiaalikonttoristeja, kulkevat pitkät mustat sormet hameen pyllyllä Citymarketissa kärry pullollaan ruokaa ja kaljaa. Tällaisen maanko takia isämme ja isoisämme taistelivat? Nämä homo sivari vihreät nekrunhyysääjät yrittävät tehdä Suomesta mustanaamojen eläintarhan. Onneksi me tässä kaupungissa ymmärrämme mistä on kyse. Me puolustamme maatamme viimeiseen saakka.

Esi-isät I

Päivisin hän makaa vuodelevossa ja elää horroselämää. Iltaisin hänelle ei kannata tarjota viinaa. Silloin näätä on irti. On virhe avata viini juhlan kunniaksi, sanoa sitten, Matti, kiltti, älähän nyt. Hänen silmiensä pohjalla välkehtii suo, hän ei osaa puhua siitä, niin hän on kuvitellut koko ikänsä. Hän muistaa vain hetken, jolloin laivaneekeri Viking Linelta vei rauhan hänen ja hänen vaimonsa liitosta yhdellä vilkaisulla.

Impressio vuoristosta

Unessa sanon taas, että se toinen sama maailma, kuivunut joki, jonka jotosta taivas viertää, kun vettä ei erota syvyydestä ja kuivuminen / yhä sokeampi leimahdus / ja se puhuu selkeämmin nyt: te juoksette mukana, aina yhtä sekaisin, sisältä kuin lyhdyt, laihat värttinäluut - mutta toinen vuoristo on matkalla tänään / ohittaa Amadeuksen nimen, veneet ovat irronneet, me istumme rannan parruilla ja kuvittelemme lempeämmän horisontin.

Impressio leikkauksesta

Erään kerran joessa kahlatessaan hän astui miehen rintakehän läpi. Mies raiskasi häntä niin kauan että nukahti. WC:ssä, suihkussa, lukituissa kaapeissa. Lopuksi enää kapulalla ja alapesusuihkulla. Koko toimituksen ajan hän toisti itselleen: Sielu vaeltaa usein kukkuloilta näyttävillä paikoilla, joilta näkee koko kylän, myös kirurgin huoneen, jossa hän taitavasti käyttää veistään ja tietää, että vielä kerran tytär kantaa aarioita hiuksillaan, ilma tuoksuu hedelmiä, lehtiä ja ihmisten ihoa. Hän muisti myös isänsä pyytäneen: Anna minun pureskella pitkään raskaita ja mustia palmikoitasi.

Impressio välilauseesta

Miten on, voiko se olla? Sinä olet sakalainen, toinen sanoi. Mikä, hän kysyi, mikä. Saksan mustalainen. Hevonen! Kuten sanottu. Kuten he ilmaisivat asian. Istuimme sillä hetkellä baarissa, he keskustelivat ja minä murahtelin siihen suuntaan. Siinä oli hiekkaa, huomasin sanovani ja kaduin saman tien. Siihen suuntaan. Esimerkiksi. Esimerkiksi. Tarina oli kutakuinkin tämä. Kuten sovittu, pieni toisto ei ole pahasta.

Hän ei ymmärtänyt, miten noin luiseva henkilö saattoi olla niin täynnä vihaa ja lihasenergiaa. He olivat antaneet hänelle rahaa, jotta hän selviytyisi alkuun. Vähempikin olisi välttänyt, hän ajatteli mutta otti setelit nurkumatta ja tunsi sen välittömästi virheeksi ja sijoitukseksi ja mikä pahempaa, korrektiudeksi. Suunnitelmia? Hän tiesi olevansa urheilusukka kolmen euron korissa.

Hän oli maannut sängyssä saunan nurkassa, kun he tulivat siirtämään saunaa. Hän sanoi: "Sieltä Helsingin rakkikoirat tulivat; tiiliskivi on täällä." Kuumia kiviä sängyssäkin, jotta hän pysyisi lämpimänä.

- Aivan, hyvä on.
- Mikä?
- Se siis sopii. Sinä maksat velkasi takaisin.
- Velka?
- Rahat jotka jätimme haltuusi kun tulit tänne. Ne olivat pantti.
- Pantti, mistä?
- Sinusta.
- Mille minä olisin pantti? En tullut tänne itseni vuoksi.
- Enää et sekaannu tähän.
- Minä tiedän, että Felix on elossa.
- Sika!

Äkkiä hänen mieleenpalauttamisensa oli täällä, hänen muistinsa, hänen toistonsa. Oli ilmeistä, ettei hän ollut suunnitellut tätä yksin, olisi selvennettävä he. On epävarmaa, oliko hän suunnitellut tätä lainkaan. Tämän sanon hänen puolustuksekseen mikäli se ylipäänsä on tarpeen; hän itse on tietämätön koko touhusta, joka aiheutettiin jo kerran aikaisemmin maalaiskaupungissa hänen avullaan hänen sitä ymmärtämättä tai hänen siitä välittämättä, mikä on suurimmassa osassa tapausta yksi ja sama.

- Suurimmassa osassa, hän kysyi. Mikäli puhumme yhä niistä julmetun asiapapereilla puuhaamisesta, olen ymmälläni.

Jatkoin päättäväisesti, mutta hän löi nyrkin pöytään ja karjui:
- Seuraavaksi päähenkilö kai nimetään Kameleontiksi. Mikään ei ole raivostuttavampi klisee, luultavasti sorrut juuri siihen. Miten luulet elättäväsi itsesi näillä järjettömyyksillä.

Olin kuin en olisi kuullut loukkausta, vain kannustavan muodollisuuden.

- Hänen nimensä on John Seldom, mutta sen hän saa tietää paljon myöhemmin.

Väkivallasta, neitseellisesti...

Teko on neitseellinen… Siksi voin ajatella sotaa, valittaa sotaa. Jo sanat joilla juutalaiset kuvasivat Jumalan: Herra Sebaot, sotajoukkojen Herra. Ei, en ole antisemitisti. Tarkoitan myös ristiretkiä, munkkisotureita, veljeskuntia. Ja tapaa jolla fundamentalistikristityt uudistavat sodankäynnin kuvastoa, tilaavat McDonaldista ja kiroavat niitä joille Jumala on rauha. Eivät he kaikki ole oikeistolaisia, eivät alempaa keskiluokkaa, suurin osa kyllä. Ei riitä, että maailma hukkuu aseisiin: on myös hengellinen sodankäynti, jatkuva väijytys, josta pastori saarnaa ennen parkkipaikan tyhjenemistä ja pihvejä.

Mistä tämä paranoia, olemassaolo taisteluna, koko maailmanhistoria? On korrektia kasvattaa lapsensa sotilaiksi, on oikein opettaa hieman vihaa. On hyvä antaa Pelastusarmeijan joulupataan, on tervettä vihata ryssää ja homoa ja katolilaista, niin jopa häntä. Ei Herakleitoksen vastakohdat, vaan uhrit, veri, rajat, jokaisen vihollisen, viimeisenkin kukistaminen. Näkökulmani on kenties banaali, mutta tahtoisin puhua tästä mekanismista, näistä metaforista joista tuli ajattelun skeemoja. Miksi "länsimaisten" uskontojen sanasto kietoutuu niin pitkälti väkivaltaan ja nimenomaan sen militaristisiin muotoihin? Ovatko monoteistiset uskonnot mysteereineen ymmärrettävissä vain tästä näkökulmasta; eikö todellakaan ole anteeksiantamusta ilman verenvuodatusta?

Useimmiten pihanurmen leikkaaminen on hyödyllistä, se aiheuttaa kaikenlaista päänvaivaa, tänään tällaista.

Nootti väkijoukossa

Versota yhä edemmäs omassa järjestelmässään? Se ei ole järjen kärhissä. Yhä edemmäs, ei välimatkan. Sana "silkkitie" oli siellä, sana "iltatee". Ilmatila oli vapaa. Samalla huomasin, mitä tahdoin sanoa: Happy hunting, Mr. President - Afghanistan, it's all yours, it's all your enemies. Ihonne väri ei tunnusta sydämenne väriä, herra presidentti. Puhun viherkasveistanne, en sulkemisajankohdista. Puhun rakastettavasta koirastanne, jolla on teitä kauniimmat kasvot, paksu häntä. Puhun vitun neekerin sydämestä, joka kasvoi orpona ja elää yksin, herra presidentti. Pikku kameli, joka ammuttiin paskaksi. Pikku vuohi, joka raiskattiin. Ei oikeuksia synnyinmaalla, kukaan ei pysäytä kelloa, syöpänne yskäisi vasta, herra presidentti.

Draculan arkku

Kieli on se Draculan arkku, jonka mullasta minun on herättävä kestääkseni ne tuskaiset valveillaolon hetket, joita Van Helsing kerran kutsui vampyyrien todellisuudeksi. Mutta mullan aitous? Se ei tule läheltäkään maani kylmiä suonia. Se on tullattua ja painovoiman saastuttamaa ja niin kaukana rotkoista, joita asutin, että minun on myönnettävä puheeni vain kuvaksi, vääräksi ja vähäveriseksi ideaksi. Ja kieli, johon arkku vertautuu - no jaa, enpä tiedä... Kuka sen on kyhännyt?

Sam of Finland

Yritän parhaani mukaan olla pitämättä antamiani lupauksia: sitä pontevammin vakuutan hänelle tänäänkin, että luen pian hänen käsikirjoituksensa, ja toiselle, että kritiikki on valmis viikon lopulla. Tosiasiassa heitin pinkan uuniin viikkoja sitten hetken mielijohteesta. En ole edes hakenut kirjaa, josta arvostelu tulisi tehdä; ehkä googletan koko jutun. Mikä mainio aika! En tiedä parempaa tapaa olla runoilija ja harjoittaa parataktisuutta.

Joskus kun tunnen hillitsemätöntä väkivaltaa, kuuntelen Anssi Kelaa. Hänen sanoituksissaan on samaa poeettista voimaa kuin Radio Novassa. Kummatkin raiskaavat vammaisen ennen kuin se on saanut suutaan auki, ja mitäpä auttaisi vaikka se saisi. Sinä olet syy, joka saa minut heräämään. / Ja sinä olet syy..., laulaa Anssi. Tuollainen vilpittömyys puolustuskyvyttömän yhtäaikaisessa häpäisyssä ja säilyttämisessä on hämmentävää. Myös siihen aion pyrkiä, mutta aikansa kutakin. Nyt keskityn parataktisuuteen.

Kilpikonnan panssari

Ihmisten tapaan olen kehittänyt suojakeinoja heikkouteni varalle, hän sanoi luultavasti ymmärtämättä täysin sananvalintansa korniutta. Mutta kun hän jatkoi, en ollut enää varma oliko kyse pelkästä kielitaidosta. Yksi niistä on tämä kuva, hän sanoi. Laguuni kahden miltei mustaksi poltetun kallion välissä, tasaiseksi nuoltu kuoppa meren hampaiden takana: kermanvalkealla hiekalla virtaa nilkkaan yltävä suola. Lähempänä, aivan keskellä: kaksi kättä, välissä tuskin kymmentä jalkaa: Desert Eagle Mark XIX, Glock. Viisi riviä kahdensuuntaisia iskuja, iaku, suuliekit, iakuja. Äiti oli kuvissa aina kaunis, suojassa. Hiekalla Porsche Targa kuin riepoteltu kilpikonna, sen hännästä valuu öljy. Taivas ulapan reunassa turkoosia hattaraa, poijuja, sinne savu leijaa. Olen siirrellyt kiviä niin, että ne muodostavat aallon auton ja kahden ruumiin ympärille. Seuraava peittää jo silmät.

Sulje äänet, hän sanoo, muista. Älä koskaan ajattele, onko kuva äärimmäisestä ilosta vai äärimmäisestä surusta, onko se alun ylenpalttisuutta vai lohdutun loppu. Älä koskaan tuijota vastustajaa ylimielisesti vaan kuin halpaa makkaraa.

Nimetön fragmentti n:o 1 (U.S.A.)

Hänellä on suipot tasaamattomat pulisongit ja penkistänostajan ylävartalo mutta tietämättään hän kaupittelee myös mietelauseita. Kerran heidät peitti tuo sotilaallinen, miltei autoritaarinen armo: Geologia. He olivat vuoranneet autotallinsa aforismeilla:

"Tyyni, matala lahti, kuin painokelvoton korjausvedos."

Voisi sanoa, että me pyrimme samaan Afganistanissa.

Parillinen biografeemi (n:o 2)

Hän laukaisee pistoolin astiapinoihin, novgorodilaisiin perhekalleuksiin, luettelee hintoja ja nauraa

Quarengh, niin sanotusti oma jatkuva maneerinsa

verkkainen tulipalo, peltokyy

Heidän otsalleen satava jaala
on tuon korjaamattoman aamurusko

Parillinen biografeemi (n:o 1)

Tyhjä huone, rinnat on kiinnitetty.

Vain kaksi merkintää:

hyeenakoira (lycaon),
sakaali (lupus Aethiopicus)

Hän tulee ja käy kauppaa.

Impressio sinusta

Vespat pölyisillä kaduilla, puita vasten, aitoja vasten. Taivas murentaa pinjoista, plataaneista syvää mustaa. Kujilla viikset, svetarit, niin usein ne toistuvat jalkojen poistuessa baareista ylös mäkeä. Aurinko, nyt jo kerjäläinen, laulaa pihan laidalla.

Se, miten kevyet liikkeet, haarukka ja veitset, oliivit ja munakoiso, pala leipää valkealla liinalla ja mielihyvä yksinkertaiseen viivaan kaapatuista varpusissa, niitä kivetykset silloin tällöin sytyttävät pöytien alle; nämä myöhäiset päivällisajat, kun nostat kättäsi ja tilaat merikalan ja sienten jälkeen amareton.

Sanot, että aika loppuu tänäänkin. Taas käperrymme pimeään odottamaan valon versoja. Edessä meripihkaa, manteleita, irronneita pajuja. Ilveksiä myöhemmin, kenties latimeria, sanot, ja hirvisudet, kappaleet keskusteluamme matkalla museoon, ne aina ensin, mitä tämä on:

- Vaikka rakastan jokaista väriä, jolla päivä nämä kukkulat polttaa, ajattelen varjoa.
- Jossa vilvoitella ja riisua itsensä.
- Ei, noissa lehdoissa voisimme muuttua eläimiksi...
- Sakaaleja pohjoisesta Afrikasta ja alkuperäisiä punaisia kettuja.
- Tuskin ne pääsevät moottoriteiden yli. Ei, me matelisimme ruohoissa, olethan nähnyt aamuisin jäljet polulla?
- Mieluummin ei, meille tulisi kylmä... Vai tarkoitatko surkastuneita, niitä joita näkee myös asemilla?
- Ei, tarkoitan meitä enkä usko, että he palelevat. Mikä etu vaihtolämpöiseksi muuttumisesta.
- Hmm... On jo kolmas päivä iduksesta. Sanotaan, että Aamurusko näkee alastomat. Se lämpö, mutta ensin puhuit varjosta. Oletko koskaan miettinyt, että nämä katkelmat kertovat jostakin mitä emme saaneet, mutta niin ettemme ikään kuin olisi halunneet sitä.

Impressio seinistä

Hän ottaa mustekynän ja piirtää huoneet paperille. Yksikään sisäseinä ei ole suora. Hän tarkoittaa sen niin, joskin myös pohjakaava on hatara eikä apuviivoja ole. Hän kadottaa mittasuhteet ja merkitsee lopulta pelkkää siksakkia. Hän kirjoittaa internet-osoitteen heimit.hm. ja sanoo, että pinnat joka tapauksessa kaartuvat ja muodostavat puolikaaria, jotka leikkaavat toisiaan sattumanvaraisesti. Tämä luostaria muistuttava kivikartano fantastisine seinineen sijaitsee Pohjanmaalla.

Kartassa paikan ympärillä on outoja nimiä, joista tunnistan vain Kurikan. Pohjanlahti on kumarassa suhteessa mantereeseen. Ehkä se johtuu nahkasta, joka rypistyy pitkälti pöydän yli. Hän kutsuu meidät kartanoonsa keskustelemaan taiteesta. Tilaisuus nauhoitetaan radiolähetystä varten. Pöytäkirjan merkinnät loppuvat tähän.

Ei, toisella, joskin kovin epäselvällä käsialalla lehtiön taakse on luonnosteltu sanat "linkit", "sanasto", "yhteystiedot". Ne risteävät yhteisten kirjainten kohdalla. Voi olla, että tämä on pelkkä arvaus. Aivan kuten "heimit" se saattaa viitata johonkin slangisanaan. "Heimi", googlettakaa se, tai sitten se on pelkkä kirjoitusvirhe. H:n muoto. Sanojen taustalle on hahmoteltu lohikäärmeen häntä ja siipi. Lyijykynä on jäljitellyt suomujen purskahtelevaa viininpunaista teriötä. Ennen lähtöään hän on sanonut:

- Vasta paikalle saapuessanne näette tarkasteltavat teokset. Niin keskustelu säilyttää spontaanisuutensa. Ripustusten lisäksi siellä on korvasydäminen jänis. Joillekin tämän installaation seuraaminen on aiheuttanut nielemisvaikeuksia, jopa kurkkukipua, mutta sitä ei kannata säikähtää, sillä kipu menee ohi.

Kun hyväksymme kutsun, hän merkitsee jotakin muistiin. Minua jää vaivaamaan sana "spontaanisuus" ja se miten hän sen lausuu.