Teko on neitseellinen… Siksi voin ajatella sotaa, valittaa sotaa. Jo sanat joilla juutalaiset kuvasivat Jumalan: Herra Sebaot, sotajoukkojen Herra. Ei, en ole antisemitisti. Tarkoitan myös ristiretkiä, munkkisotureita, veljeskuntia. Ja tapaa jolla fundamentalistikristityt uudistavat sodankäynnin kuvastoa, tilaavat McDonaldista ja kiroavat niitä joille Jumala on rauha. Eivät he kaikki ole oikeistolaisia, eivät alempaa keskiluokkaa, suurin osa kyllä. Ei riitä, että maailma hukkuu aseisiin: on myös hengellinen sodankäynti, jatkuva väijytys, josta pastori saarnaa ennen parkkipaikan tyhjenemistä ja pihvejä.
Mistä tämä paranoia, olemassaolo taisteluna, koko maailmanhistoria? On korrektia kasvattaa lapsensa sotilaiksi, on oikein opettaa hieman vihaa. On hyvä antaa Pelastusarmeijan joulupataan, on tervettä vihata ryssää ja homoa ja katolilaista, niin jopa häntä. Ei Herakleitoksen vastakohdat, vaan uhrit, veri, rajat, jokaisen vihollisen, viimeisenkin kukistaminen. Näkökulmani on kenties banaali, mutta tahtoisin puhua tästä mekanismista, näistä metaforista joista tuli ajattelun skeemoja. Miksi "länsimaisten" uskontojen sanasto kietoutuu niin pitkälti väkivaltaan ja nimenomaan sen militaristisiin muotoihin? Ovatko monoteistiset uskonnot mysteereineen ymmärrettävissä vain tästä näkökulmasta; eikö todellakaan ole anteeksiantamusta ilman verenvuodatusta?
Useimmiten pihanurmen leikkaaminen on hyödyllistä, se aiheuttaa kaikenlaista päänvaivaa, tänään tällaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti