Hahmojen luominen on loputonta. Siksi kesken harmaimman kuluneisuuden pysähdyin viettämään ihmislentokone-elämää. Krosiinitykit jaloissa, palamattomassa siipipuvussa, kolmekymmentä senttiä maankamarasta vaelsin ympäri Punavuorta ja poltin roskia altani. Iltapäivien huvi: karistin kannoiltani minua hätyyttäneet lehtikuvaajat ja poliisipartiot. Olin suvereeni. Kiihdytin tammiin katselemaan kauniita lieskoja, jotka kertautuivat näyteikkunoissa.
Juuri noilla retkillä kohtasin hänet. Niin, parempia tarinoita en ollut kuullut aikoihin. Kerrottuani ammattini hän uskoutui elämästään aavikkokuoriaiskellareissa. Noihin aikoihin oli kuulunut talon tytärten tarjoaminen väkijoukkojen raiskattavaksi, kauan odotetut pojat vietiin isien uhreiksi vuorille. Äkkiä hän unohti tarinansa ja tahtoi hypätä selkääni. Mitä kiihkeimmin hän pyysi päästä saarelle, jota kerran ympäröivät piikkilangat ja saksalaiset sotilaskomennot. Siinä paikassa, maininkien huovuttaessa kalliorantaa, hän oli tuntenut ensi kertaa lihansa.
Mikä tähti, mikä pettymys! Minulla ei ollut siipiä hänelle eikä selkäni olisi kestänyt hänen ratsastajanpainoaan. Niinpä ehdotin, että hän poistaisi osan luomistaan, jotka varjostivat suuta ja elokkaita rintoja. Kerosiinia riittäisi, maailma olisi täynnä kulkemattomia teitä. Lupasin hänelle asuni ruodinjouhiksi. Ehkä noissa muutoksissa olisi ihmislentimen alku. Syleilimme aamuruskossa, minä ja tuo juuri uudistunut punavuorelainen. En voinut muuta kuin iloita kohtaamisestamme.
Parhaiten muistat minusta kuitenkin etakat, hän kuiskasi minulle viime hetken salaisuutensa. Nuo varpusenkokoiset lihansyöjät, hän jatkoi, joita vain harvoilla on etuoikeus kohdata ja jotka kuitenkin ovat alinomaan lentävien olentojen uhkana, toisinaan ne ottavat mitä hyväntahtoisimman muodon.
Vasta erottuamme tunsin kaulallani sykkivät putamat. Pukuni oli yltä päältä veressä, olin vuotamassa kuiviin. Mitä heikommaksi tulin, sitä selvemmin tunsin, että minuun tunkeutui herkuttelija, jonka hampaaniskut tuottivat suunnatonta kipua. Juuri kun tunsin suonteni luhistuvan, kuulin naurua, jonka ymmärsin merkitsevän armahdusta. Tuo kimeera oli saanut kyllikseen leikistään. Hän oli osunut suoraan akilleenkohtaani, jota useimmiten kutsutaan viattomuudeksi mutta joka kuitenkin on pelkkää tyhmyyttä ja turhamaisuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti