Korvat

Sinun korvasi ovat syntymälahja, isäni sanoi usein, ja minä kuulin huoneen selvemmin kuin koskaan. Olin ehkä kolmen vanha. Pian hänen äänensä kulki toisaalle, ja hän puhui: Näiden kirjoittaja ei tarkoita pedoilla ainoastaan valtakuntia ja johtajia, vaan aatteita ja ideologioita: muhamettilaisuus, leninismi, tyhjä tavaranpalvonta, ne tulevat leviämään tämän karttakirjan mukaan. Hän tunsi nämä aaveet ennen kuin yksikään niistä oli syntynyt ja antoi ne kuville. Toisin sanoen hän säilytti ne. Ehkä hän siten jopa loi ne, sallimuksen puitteissa. Huomatkaa uneksinnan tarkkanäköisyys. Mikä tahansa aika käy.

Hänen ympärilleen oli kerääntynyt joitakin kuulijoita, enkä ymmärrä mitä itse tein siinä. Kauempana seinustoilla oli lisää ihmisiä. Tämä tapahtui vuosituhansia etukäteen, eikä sittenkään, hän sanoi, sillä näkeminen on aivan kuten kuuleminen, ajatonta. Mitä tahansa teille opetetaan, muistakaa tämä: kaikki politiikka, kaikki eksegetiikka on juuressaan eskatologiaa.

Olin kulkenut tuosta hetkestä hyvän kaksikymmentä vuotta. Poimin tapani mukaan vanhoja kirjoja kellaridivareiden hyllyiltä kaupungissa, johon olin eksynyt. Sinä lauantaina kumarruin selaamaan nidettä, jonka olin huomannut varastotilassa, kaatuneen laatikon sivustalla. Hetkessä ymmärsin, että traktaatti oli samaisia kirjoitelmia, joita olin kerännyt tärykalvoilleni puolitoista vuosikymmentä. Ajoittain, tarkoitan tuntuvasti myöhemmin, olin tunnistanut niitä ääninä ja lauluina. En silti ollut ennen tätä päivää tavannut yhtäkään niistä kansissa, kuvien säestäminä, vain korvani olivat muistuttaneet minua jostakin, jossa olin ollut mukana.

- Saat niitä viisi eurolla, sanoi joku takaani. Divarinpitäjä. En vastannut.
- Saat kuusi. En välittänyt vieläkään.
- Mistä olet saanut nämä?
- En tahdo hankaluuksia, ota kymmenen, kukaan ei ole lukenut niitä aikoihin.

Käännyin puolittain ja sanoin:

- Sitä minäkään en tahdo. Mitä hyvänsä kirjallisuus minulle lupaa, minut on juurrutettu näihin traktaatteihin, niin että aivan turhaan nostelen jalkojani tämän maailman viisauden toivossa ja opettelen retoriikkaa.

Mies katsoi minua hölmistyneenä, enkä tarkalleen tiennyt, mitä tapahtuisi, kun jatkoin:

- En tahdo arviotanne tämän kirjallisuuden luonteesta. Myykää minulle kaikki nämä niteet, sillä ne on tuotu tähän paikkaan hulluuden vallassa. En voi lainkaan epäillä sen vilpittömyyttä; olen nähnyt näiden miesten vierailevan loukoissa ja lähtevän niistä yksin, verille hakattuina.

Samassa tajusin, että hän oli yksi niistä viidestä, jotka olivat juosseet pyörän keskiössä terien välissä. Ehdittyämme tiskin ääreen olin tehnyt hänelle muutamia kysymyksiä, jotka paljastivat hänet, mutta hän ei ymmärtänyt siitä mitään. Oli kummallista muistaa, että juostessaan tuo mies oli paritellut karhujen kanssa.

- Tänään on kai onnenpäiväsi, hän sanoi aivan kuin olisi huomannut joutuneensa haaksirikkoon - niiden seurauksia kiroaisi vielä pitkään.
- Ehkä niin, sanoin ja hyvästelin.

Hänen kätensä jäivät elottomina tiskille vaihtaessani kiviportaikon päivänvaloon. Miehen lihavuus yllätti minut. Ei jälkeäkään siitä atleetin ruumiin jäntevyydestä, jonka turvin hän oli välttänyt kohtalonsa. Päästyäni kauemmaksi kadulle katsoin kahta muovikassia, jotka jännittivät selkäni kramppiin. Astuin askelen. Lehtisten pudotessa roskakuiluun nauroin kuin olisin tarkastellut omaa kuolinsyyraporttiani.