Elokuu, niin suuresti se alkoi. Kuitusi tuottivat minussa kateutta, oi onnellisten motelleiden matkamies, orgaaniset kuvasi kaukana kartoilla, tulossa keskustaan, mitä teet siellä, niin? Äh, älä viitsi, väität latkivasi jallua, vaikka kirjoitat mestariteosta selkä kalameren karkealla dyynillä. Suoraan sanoen: Tahdoin nauraa onnettomuudellesi, ajaisit ojaan samalla kun jututan sinua, ei mitään sanottavaa, kaikki kirjaimet jumissa, olen se raskas lause mopedista, jonka lävitse sataa bensaa iltaisin, kun kuvittelen autonromuja ja niissä kyteviä ruumiita. Naurettava unelma, vain amerikkalainen ruoho renkaiden alla oli omaperäistä ja sekin synteettinen huijaus; jokseenkin jankuttava esitys, ei sillä ylitetä kaupungin rajaa, kynnys on aina siinä välillä, kerro toki tarinat onnettomista.
Tarinat, mikä vuosi? Tuhat askelmerkkiä miljoonina vuoristonniminä. Hän on vantaalainen Köningsberg, hän sisäinen King Size Sea Fish Burger. Hän Altai, hän Himalaja, Mariaanit. Olen nähnyt kaikki nuo ääripäät yhdessä, merihaudasta huipuille, onko sellaista kaupunkia, josta autot lähtisivät kielekkeille mahdollisimman pian?
Olet siis tavannut nämä hyypiöt. Minulle he ovat rakkaimmat elämässä, siksi myös heidän pitäisi seurata kuolemaamme - missä lienee? Ajan kuluksi olen raapinut sirkkoja esinahkani alta. Ei hullumpaa. Ja naiset, jotka pyysivät rapuja lähistöllä, pyysivät minua: "Kuuma pakkaus, kuuset katselevat jo hautausmailla, äkkiä tänne!"
Niin suuresti huomasin ostaneeni ikonin puhuessamme. Tunsin, että talo pitäisi viilentää ja vuorata huuruisilla kuvilla. Joko puhuimme? Vielä hetki sitten olin etsinyt peiliä. Ehkä tämä sitten on se puolimatkan krouvi - mutta me keräämme liikaa verbejä, sateesta huolimatta saamme vain impressioita runoudesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti