Metaimpressio

Mihin tällä kertaa - Madonna on kabbalisti, Cruise scientologi, paavi katolilainen, Heidegger natsi, Cannibal Holocaust vitsi, lol, minä virkkaan hahmoja, TV päälle, läppäri syliin, satunnaisia pistoja, youtube, silmukoita, exegi monumentum aere perennius, jotakin sellaista; helppoa, syön samalla pastaa, kirjoitan lukujärjestystä, valmistelen luentoa, kaiken voi jättää viime tippaan. Tätä kirjoittaminen on, vain hullut tekevät työtä, heräävät aamulla aikaisin Poundin ohjeen mukaan. Tai seulovat päiväkaupalla kirjallisuustieteellistä jargonia: Dällenbach saa tuen, "Kaiverrus" viittaa jo otsikossaan etsaustekniikkaan, metapoeettiset symbolit eivät välttämättä näyttäydy yksittäisessä runossa eksplisiittisesti metapoeettisina. Who cares? Jesus? No jos hänkin ajattelee aivan muuta, kuka sitten... Niin kuin ystäväni, joka tykkää Frendeistä ja muusta kapitalistisesta opetusviihteestä, mutta marxilainen tajunta pakottaa hänet tuijottamaan ilta illan jälkeen ihokentän taakse: Ikävä pilata yönne, se on syvärakenne täällä, terve! Teillä kenelläkään ei mene kovin lujaa, joten jatkakaa kaikessa rauhassa Rachelin ja Phoeben seurassa. Näin rehellisesti se tervehtii, kun katsot sitä silmiin. Ja silti kirjailijalla ei ole juurikaan mahdollisuuksia, ja mikä pelottavinta, vasemmistolainen avantgarde ei ole onnistunut tuottamaan yhtäkään estetiikkansa mukaista taideteosta. Mutta esimerkiksi Aronpuro, eikö... Hän ei olisi mitään ilman semiotiikkaa, kaikki sisältyy oikeastaan muutamaan hyvin yksinkertaiseen rinnakkaisuusmekanismiin. Silleen. Se marxilaisuudesta. Uskottavaa. Ja vielä: Mikä etuoikeutettu poliittinen tehtävä kirjallisuudella voisi olla markkinataloudessa - unelma jälkikapitalistisesta maailmasta? Kaikki elää siitä, että joku (harva) osaa kirjoittaa ja siinä se pysyy. Kirjallisuus kyllä välittää informaatiota mutta ei osallistu sen kielipeliin. Niin. Ei. Osallistu. Sen tehtävät eivät ole ensisijaisesti yhteiskunnallisia. Kirjallisuudella on vain mahdollisia funktioita. Vastuu on lukijalla. Me emme tarvitse avantgardea kertomaan mitä holokust oli, mitä on finnanssikrisis, mitä kulmannen maaliman epätive. Siihen riittää selkeä asiaproosa. Suurimmalle osalle kirjoittajista jo määre "avantgarde" on liian raskas taakka. Kaikki ovat keskenään eri mieltä. Laadun tai muodon suhteet kirjallisiin vaikutuksiin ovat satunnaisia. Luokka on yhtä satunnainen suure. Parhaimpia kirjoittajia ovat olleet porvarit (Mallarmé), hullut oikeistolaiset (Pound) ja niiden rääkkäämät (lisää tähän mielessäsi joku hyvä juutalainen nimi, itäeurooppalainen nimi, anagrammi, voit myös yrittää jotakin kolmannen maailman nimeä, hädin tuskin mustaa, koeta ääntää se, saman voit tehdä kahdelle edelliselle aukolle). Kukapa heistä ei olisi parahtanut, veistänyt silti tekstiä, hajottanut legonsa, by the rivers of Babylon, juuri siksi että osaa tehdä niin. How shall we sing the Lord's song in this strange land? Kirjallisuusinstituutio, ääh, journalismia, lehmänkauppaa, kytkykauppaa, sen mahdollisuudet, ne tiedetään, kirjoittajakoulutus, kai jotkut laulut on tehty suruista, huh, "hyvä jos seuraavilla runoillani saan pillua joltakin Steissin huoralta", ei siinä sen kummempi kunnian kukko laula. Kaveri kiittää. Oppipa nopeasti. Hänen kissansa nimi on Lissa Bon, hän ei tiedä sitä vielä, hän vasta kirjoittaa sitä, hän harjoittelee nämä kirjaimet, entä jos hän kirjoittaa ne väärin? Herr Who? Ajatusta myöhäismodernistisen kulttuurin narsismista ovat kehitelleet muiden muassa Richard Sennett, Christoffer Lasch, Gilles Lipovetsky ja David Michael Levin. Oliko vielä joku muu, parahin lähdeapparaattori, hohhoijaa... Corpus tulee ruudulle ilmankin, kirjoittaminen on sitä, se on kirjoittajan tehtävä.