Näin pihalla hän ei ole ollut koskaan. Koiranulkoiluttajan suru: jaloissa kellarinkokoiset Märklin-kiskot, rippeet kanaverkoista, joiden varaan vuoristo laskettiin, ei koiraa. Sama sumu minussa. Kevyttä, ei eheitä vuosia aikoihin.
Mikä kuvassa on sattumanvaraista, mihin liikkeet perustuvat? Eivätkö kanarianlinnut tai penisrengas käy yhtä lailla, kunhan ne puuttuvat? Jos kysyn asiaa häneltä, saan silmilleni vihaisen Ettan-mällin. Jos jatkan itseni kanssa, vaivun ulottumattomiin. Harvoin viihdyn omassa seurassa.
Snautseri ei koskaan käsitä. Sen tehtävä on kusta kadulle. Niin, mieluusti koettaisin samaa, jos en tietäisi ettei samaa ole. Ja ettei ole koiraa.
Jo kolmatta aamua rukoilen. Oi armo, tee näistä houreista lukko, josta varastin ajan. Anna minun kumittaa kaikki takaisin. Vie minut toiseen paikkaan, jossa muistan olen mitä hyvänsä, vaikka oma pikku lutkasi.
Rukouksiini ei vastata.
3 kommenttia:
Moi!
Teen taas näitä ärsyttäviä pikkuhuomioitani: teksti on hyvä, mutta huomaan maneerimaisuutta siinä miten usein kappaleet loppuvat kaksoispisteeseen ja kaksoispisteen jälkeen tulevaan loppulauseeseen (siis tässä tekstissä niin tapahtuu myös, ei välttämättä häiritsevästi, mutta tämä muuttuu häiritseväksi sitten kun toistuu teksteissä riittävän usein).
Sellaisessa kappaleenlopetuksessa on jonkinlainen loppukaneetin riski, ja minusta tuollainen kaksoispisteen käyttö on yleinen modernistinen synti, joka paitsi kaavamaistaa tekstin rakennetta ja välimerkitystä myös osoittaa muka-tarkkoja syy-seuraus-suhteita, jotka tekevät tekstistä tarkemmalta vaikuttavaa kuin se oikeastaan on. (Niin sanoakseni kaksoispiste on yksi leväperäisen rinnastamisen konventio, jonka käyttäminen runojen lopuissa on muodostunut niin yleiseksi että sen välttämiseen on suorastaan keskityttävä... Minulle käy nykyään niin että jos näen kaksoispisteen ennen runon viimeistä lausetta, minun tekee mieli jättää runo lukematta.)
Myönnän että olen tässäkin asiassa todella neuroottinen, mutta ehkä tässä huomiossa on jotakin terveen huomionkin kaltaista. Yleisesti ajattelen, että välimerkkeihin tulisi kiinnittää paljon enemmän huomiota kuin tavallisesti tehdään - ja niitä olisi myöskin mahdollista käyttää todella paljon yllättävämmin kuin proosarunoissa / etenkään proosassa tavallisesti käytetään.
Älä ymmärrä väärin: en tietenkään yritä opettaa sinua, viisasta ystävää, käyttämään välimerkkejä oikein, kunhan vain ajattelen tässä blogissa, koska tämä on hyvä paikka ajatella.
Kun piristyn, alan kirjoittaa kokeellisesti pelkästään välimerkkien avulla (siis niin että teksti on muuten konventionaalista mutta välimerkit häiritsevät riittävällä tavalla konventionaalista lukemista).
C'etait moi.
Moi, Marie-Hélène!
Mä jo luulin saaneeni uuden terävän ystävän... Uusi nimi ei vähennä yhtään kommentin osuvuutta, rakas M-H, arvostan näkökantaasi todella! Olen ajatellut samaa alitajuisesti ja myös tajuisesti, ja asialle on tehtävä jotakin.
Myönnän että strategiani on usein juuri tämä: (huom välimerkki); toisiinsa suhteutuvien lauseiden sisältö on absurdi ja epäsynkassa suhteessa niitä välittäviin ja artikuloiviin välimerkkeihin.
Maneerin myönnän todeksi. Sitä saa kuitenkin sitten karsittua ajan kanssa, tosin se pitäisi tehdä heti. Kaksoispisteet ja muut pitää ajatella uusiksi jos tahtoo runoilla.
Mua raivostuttavat muutamat rytmiset maneerit, jotka olen huomannut omissa teksteissäni, mutta saat pongata ne itse!
Lähetä kommentti