Arvostelupalvelu

Ensinnäkin tahdon todeta, että me täällä arvostelupalvelussa pidämme tekstien lukemisesta. Me olemme täällä auttaaksemme teitä, hyvät julkaisemiseen pyrkivät kirjoittajat. Julkaisukynnyksen ylittäminen on aina haastavaa. Useimmiten se vaatii kokonaissuunnittelua, perehtymistä ja asiantuntijan auttavaa kättä. Esikoiset kamppailevat elintilasta, jota säätelevät kustannusprofiilit, markkinointi ja kritiikki sekä kilpailu huomiosta. Kustantamoihin tarjotaan vuositasolla tuhansia käsikirjoituksia, joista päivänvalon näkevät vain muutamat runoteokset, joukossa jokunen esikoinen.

Tässä tilanteessa formaattiin kirjoittaminen on parasta, mitä voitte tehdä. Tehkää jo alussa palvelus itsellenne: älkää edes yrittäkö muuta kuin suomalaisen modernismin toisintoja. Asettelut ja peruslause Haavikolta ja Mannerilta, ehkä Saarikoskelta, joskaan ette koskaan kilpaile laadussa heidän kanssaan. Mikäli ette jaksa lukea kyseisiä kirjoittajia "liian vaikeina", pistäytykää kirjakaupan hyllyllä ja katsokaa säeasettelun malli mistä hyvänsä käteenne osuvasta runokirjasta. Ne ovat kaikissa suunnilleen samanlaiset: tasaus vasemmalla, joitakin sisennyksiä sinne tänne mausteeksi, selkeät säeryhmät. Pientä variaatiota kenties, mutta liika säännön murtaminen on naurettavaa pelleilyä, typografista kikkailua, johon vain aloittelijat sortuvat. Toinen vaihtoehto on keskeislyyrinen luontotunnelmointi tai reipas murrekieli ja puheenomaisuus proosarunouden parissa - toki sisälle sopii myös nykynuorison nettikieli. Jälkimmäisessäkin tärkeitä ovat perinteiset mutta raikkaat metaforat ja heittäytyminen minä-sinä -suhteen tuoreuttamiseen Sirkka Turkan jalanjäljissä.

Viime vuodet ovat osoittaneet, että proosaruno saattaa olla jo lähtökohdiltaan ylivoimainen valinta, sillä se jos mikä saa kustantamot uskomaan mahdollisuuksiinne prosaisteina. Ajatelkaapa minkä polun Jari Tervo, Kari Hotakainen ja Kjell Westö ovat teille raivanneet - ja hekin aloittivat sentään pääosin säkeellä. Myös proosarunon mallin löydätte kirjakaupoissa esillä olevista teoksista. Nykyisen proosarunon suurin etu on siinä, että rytmin hankaluudet voidaan ohittaa kivutta latomalla teksti kuin mikä hyvänsä suorasanainen kyhäelmä. Rytmistä kustantamot eivät juurikaan ymmärrä eikä niiden tulekaan - rytmi hylättiin mitan mukana kategorisesti vuonna 1956.

Olipa valintanne mikä hyvänsä, myönteisten kustannuspäätösten kannalta on olennaista, että toimittajat tunnistavat lähetyksenne runoudeksi pelkällä silmäilyllä. Ilmaisunne on ylipäänsä kosiskeltava riittävästi heidän runousopillista yleistietouttaan ja vastattava mahdollisimman optimaalisesti kustantamojen käsitystä siitä, miten hengentuotteenne sopii formaatin materiaalisiin ehtoihin sekä millainen aika teoksen toimittamiseen voidaan uhrata.

Älkää siis yrittäkö mitään liian poikkeavaa. Se on ensinnäkin julkaisullinen itsemurha, ellette tahdo liukua pois varsinaisten kustantajien ja samalla lehtijulkisuuden piiristä. Toiseksi se on ylpeyttä, jota ette pysty lunastamaan. Mitä vaivattomampi toimitusprosessi, sitä parempi tulos teidän kannaltanne. On syytä pitää mielessä, että runous ylipäänsä on kustantajille umpikuja. Sen kirjoittamiseen tai julkaisemiseen ei liity minkäänlaista glooriaa. Onkin ihme, että runoutta ylipäänsä kustannetaan. Kyse on lähinnä kirjatalojen imagosta ja oletetusta tarpeesta tuottaa laadukasta taidekirjallisuutta. Enemmän kuin syvällisiä hengentuotteitanne ne tarvitsevat proosaa tärkeistä aiheista, kuten seurustelusta, seksistä ja sukupolvien kuiluista, urheilusta ja julkisuudesta, ylipäänsä julkisuudesta. Poliitikkojen käsittely on aina iso plussa, sillä se on ajankohtaista. Jos kustantamot käsittäisivät, kuinka turhanaikaista suurin osa heidän tukemastaan runoudesta on ja millaista resurssihukkaa se aiheuttaa, he olisivat sulkeneet portit aikoja sitten.

En voi kylliksi tähdentää jo mainitsemaani tosiseikkaa: Mitä modernistisempi kokoelma, sitä paremmat mahdollisuudet palkintoihin. Modernismilla tarkoitan runoutta, jota suuret kustantamot ovat julkaisseet Suomessa viimeisenä viitenä vuosikymmenenä teemalla valo ja neljä vuodenaikaa eli ihmiselämän lyhyys. Tämän aikaikkunan ulkopuolella, joskin myös siihen tyylillisesti sopeutumattomina, olette omillanne. Vaikka voittekin mainita haastatteluissa löytävänne itsenne kerta toisensa perään jostakin Eeva-Liisa Mannerin ja Mirkka Rekolan välistä - oikeastaan juuri tuo rekisterinvalinta on teidät palkintoehdokkaaksi tuonutkin - olette kuitenkin aina omillanne. Siksi jo runoilijaksi ryhtymisen hetkillä kannattaa tiedostaa, että kahdenkin kokoelman putki on harvinaisuus. Sen jälkeen elintilasta on kamppailtava verissä päin, eikä henkilökohtaisilla kirjallisilla uhrauksilla - elleivät ne ole myönnytyksiä konventionaalisuuden suuntaan - ole liiemmälti merkitystä. Yleensä onnistuminen kirjoittajana tarkoittaa pelastautumista prosaistiksi. Tosin palkituimmilta runoilijoilta julkaistaan häveliäisyys-, julkisuus- tai modernismisyistä useampiakin teoksia. Riippuu täysin kustantajasta, kuinka kauan tällainen suhde voi jatkua. Ilonaihe puolestaan on, että se voi jatkua pitkäänkin - syistä, joita kukaan ei osaa ennustaa. Kritiikin suoman näkyvyyden osalta jo kolmansia kokoelmia uhkaa häviäminen, mutta se ei ole tällä hetkellä teidän suurin murheenne. Yritetäänpä nyt yhdessä sitä ensimmäistä ja pidetään rattaat pyörimässä. Kaiken kaikkiaan suomalaisella runoudella menee tällä hetkellä todella hienosti. Kohti omaa ääntä!