Anders Portinin elämä ja rekrytointi

Teemulle, mittatohtorille
Harrylle, urheilusankarille

- runouden piripäille


NÄYTÖS I.

[Asetussanat eräälle kohtalolle.
ANDERS. Yksin, itsekseen,
kuitenkin seuran toivossa.]

Oon rullatuolini vanki,
ei kohtalo irti mua päästä.
Mun selkääni kuristaa kanki,
mä nauttisin vaikka räästä.
Mon amie, ihanin Anki,
mua katseilta kuumilta säästä,
oon sullekin pelkkä manki.

Näin elin ja kiljua litkin,
ja päätin: jo vuoteni itkin.
Kun portaikkoon tuolilla rullasin,
ilmalennossa kaiken viel tullasin:
- Et tunne sukusi juurta,
et aavoja reittejä sen,
siks polvikronikkaa suurta
käy laatimaan, onnellinen
- jos selviät lennosta tästä.
Nyt kuihdut vain pullosi kera,
ei menolla tuolla hera
voi hersyä nivusissas.
Sua, varjoa, aaveetkin dissas,
ota kiinni taas elämästä.

Ambulanssissa kokosin itseni.

Niin vierivät vuoden päivät,
mä verta uutta sain,
Old Invalid -portteriviina
oli oivana apurinain.
Ja mä tutkin talvet, kesät,
auki kääntelin haudat, kuolinpesät.
Vaan yhäkin surun häivät
mun poskillein karuina jäivät,
ol otsallain tuskien liina.

Ja mitäpä löysin tieltä?
Vain roskaa, kurjuuden pieltä.
En tuntea ollut isääni,
kun se ryömi sukuineen sisääni:
Oli kaikki surkeita, heikkoja,
viinapannussa uineita veikkoja.
Oli kaameita, harmaita töllejä,
ei pilkottu turhia pöllejä,
liekit nurkkien alle vain -
tulikasteet jo lapsena sain.

Joo mä diggailin Volter Kilpeä,
vaan ei elostain tullutkaan hilpeä -
enpä tiennyt et Johtaja suuri
mua verhosi jo kuin muuri,
sitä kurja tajunnut en,
tiedonhimossain surullinen.