Anders Portin

Olisin tahtonut kertoa elämästäni, mutta äitini ja myöhemmin isoäitini saivat tehdä sen. Niinpä minulle jäi vain kankaan kutominen yhteen, sen jälkeen kun nämä viimeiset ihmiset olivat leikanneet sen.

Olit aina vakavan näköinen ja mietteissäsi. Katsoit jo silloin kuolemaan. Et nähnyt kuolleita, vaan heidän silmänsä sitten kun he ovat kuolleet. Joka päivä sinun oli saatava muistutus vihasta. Nämä ovat omia sanojasi. Sinulla oli toistuvia silmätulehduksia. Sinulla oli sinuiitti, halitoosi. Sinulla oli polio. Edes ne eivät riittäneet. Yskösten ja verenvuodon syyksi paljastui kasvain kurkussa. Lääkäri oli kehottanut meitä varautumaan pahimpaan eli rautakeuhkoon, viruksen infektoimat solut olivat lähteneet liikkeelle. Kouluaikaisissa piirustuksissasi näkyy lähes aina pimeän läheisyys. Ei minkäänlaista valheellista lohduttelua, aurinkoa paperin nurkassa. Suuri musta kivi, vakavat viivat ihmisissä ja koirissa, jotka ovat kokoontuneet yhteen. Maahan pudonneita lintuja. Suuren metsästyksen teema, sanoit. Takapihamme oli sinulle loputon luovuuden lähde. Siellä vietit pitkiä päiviä poliotuolissa, ja minä hieroin jalkojasi. Sait inspiraation kuulemistasi äänistä. Aistit myrskyn vielä kun aamupäivä leikki kirkkain värein kuistilla. Kuvasit vesiputoukset koivuihin. Välillä sisäänpäinkääntyneisyytesi hämmensi. Vältteleviä katseita, päänpudistuksia, hämillisiä ja ironisia hymyjä. Mitä niistä, kyllä naapureissa riitti terveitä, leikkiviä lapsia. Vähitellen tajusin, että kaikki turha, teennäiseen vivahtavakin oli sinusta pois.

Kerran, kun olimme kahden ja kuivasin hikeä otsaltasi aurinkokylvyn jälkeen, sanoit että jokainen meistä haihtuu lopulta hiljaisuuteen, älä siis kanna kaunaa niille joita et tunne. Näillä ympärilläsi olevilla ihmisillä ei ole mitään merkitystä. Eräänä aamuna aloit tutkia isoäitisi valokuvaa. Vaikka ette olleet koskaan tavanneet, emmekä edes asuneet samalla mantereella, tiesit kaiken samalta istumalta. Hän alkoi jo tyttösenä myydä isoisänsä kaupassa. Hän oli kauppias, joka palveli ja palvoi asiakkaitaan. Vielä silloin kun hän ei enää nähnyt heitä, hän ojensi kätensä juuri oikeisiin hyllyihin ja aina niissä oli tavarat, joita he halusivat, ei pahaa sanaa, päinvastoin. Hän palveli ja kunnioitti täydestä sydämestään heitä, hän rakasti asiakkaitaan ja työtään intohimoisesti, noita kahta lausetta toistit miltei huumaantuneena, kun palasin kuistille äänesi säikyttämänä. Vain siinä osuit väärään, että heillä olisi ollut pysyvä asumus. Isoäitisi kulki vankkureissa isänsä mukana.

Läsnäolo oli vahvuutesi, se oli meidän kaikkien vahvuutemme. Seuraavan kerran huolestuin vasta, kun kerroit pienen mäyrän uskoneen käsiisi liivinkielisen käännöksen slovenialaisen filosofin sosiologisesta tutkimuksesta. Elimme vuotta 1949, olit tuolloin yhdeksän. Unohdin murheeni, sillä en löytänyt sennimistä miestä, Zidlak, se taisi olla hänen nimensä ja teos "Ylevän objektin anatomia". Enemmin löysin aihetta iloon. Sinä vakuutit toistuvasti, että vielä kerran näkisimme sinutkin tiskin takana. Osoittaisit maailmalle, mitä todellinen asiakaspalvelu on, miten se on nykyisin mahdollista.

(Jatkuu...)