Vielä sillä hetkellä hän kykeni puhumaan:
- Toivotko minulle blub... onnea, jos tämä blubb... on viimeinen kerta, kun voit minulle toivottaa niin ja blubbh... tähän jää aukko ja sinä olisit voinut sen täyttää. Sen jälkeen mykkyyttä ja thhhrrsss... Ne jotka kävelevät läpi yön tietävät, mitä aamussa lukee; liitäessä ei voi levätä, thrrss... siksi mukana veltto, hajanainen haukan merkki, epäkeskittynyt, aamulla sinunkin blub... onnesi punnitaan, saanko sen toivotuksen, kun vielä olen blubbhh... kaltaisesi...
En tiedä alueen nimeä, ei sitä ennen täällä ollut, hänen ryystämisensä ja kuolaamisensa äänet sekoittivat kaiken, veri, jokin ikimäntykannas jonka päässä korkea, avara saari, kerikansa, pieni, viaton ja kaunis, mantereen puolella kirkko, sen on oltava kirkko tai valtava näköalatorni, koska kyse on vihkimisestä. Alempana pienteollisuutta ja koulutusta alalle, sektorille ominaisia kadunnimiä, Pajatie, Takomo-opiston raitti... Saarella monenkulmaisia kallioita. Yhdellä niistä minun nimeni merkitään papereihin. Leimat ja allekirjoitus, salaiset kokoontumiset ovat minun ansiotani, he kertovat, kymertyneet peikot, ja nauravat sinisille leimoilleen, ne on uutettu jostakin epämääräisestä kasviaineksesta. Kaikki on siis valmista, tämänkin illan orgiat.
Nyt saarta kiertävät vartijat koirineen ja mistä hyvänsä hahmosta voi muotoutua koira. Otukset nousevat poluilta hampaineen yllättääkseen vastaantulijat, ollakseen illan isäntiä. Suuri, harmaa schäfer, joka juuri on ollut viaton tiibetinspanieli, painaa alleen koululaisen. Käsi haroo laseja hiekasta. Todellakin, hätääntyneistä estelyistä huolimatta hänen entinen lemmikkinsä kohottautuu, ei käytä vielä hampaitaan, ohjailee uhriaan järkkymättä tassuillaan ja nousee takajaloilleen kyykkyasentoon. Poika itkee. Vaivalla pääsen heidän johtajansa puheille, erääseen hämärään, hyvin piilotettuun soppeen. Edes katsomatta minuun hän irvistää ja murahtaa:
- Pidä varasi, et poistu täältä tänä iltana.
Näissä olosuhteissa olin noussut juuri hänen eteensä, hänen vuoteensa jalkopäähän. Tuo vankkuritelttaan sijattu laveri ja kitinä. Hänen ruumiinsa kääntyili lakanoissa raskaan peiton alla. Saanen jotakin anteeksi, nyt kun tiedätte, millainen kohtaamisemme oli muistuttaessaan jokaista aiempaa tapaamistamme. Saatoin vain kuiskata:
- Isoäiti, en uskalla vastata sinulle mitään, kun pidät jatkuvasti kasvosi noin. Miksi sinun suusi on noin... romahtanut?
Oli selvää, että susi oli jo mennyt häneen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti