Isäpappa

Jos olet nuori kirjoittaja, voit olla varma, että kohtaat ennemmin tai myöhemmin isäpapan. Ei, isäpappa ei ole sukulaisesi. Hän on julkisen sfäärin henkilö, jonka tapaa sanomalehdissä tai muilla aukeilla paikoilla. Varmimmin hänet tunnistaa niukasta, näennäisen tarkasta lauseesta sekä työkalupakista, joka muistuttaa IKEAn versiota ruuvimeisseleiden, vasaroiden ja jakoavainten laajasta universumista. Pakki on oranssi, työkalujen kahvat halvinta kumia. Kolmella vaihtokärjellä varustettu isäpappa keplottelee kuitenkin pitkälle firman tuotantoon kuuluvien standardikalusteiden kanssa, eikä muulla ole merkitystä.

Mikäli satut olemaan urosmerkkinen kirjoittaja, on lähes varmaa, että joudut kohtaamaan isäpapan raivon hänen inventoidessaan osiasi. Jo ensitapaamisessa - usein se jää muuten viimeiseksi - kannattaa palauttaa mieleen, että suhteenne on kaikkea muuta kuin geneettinen. Suhteenne ei perustu myöskään tietyn sukupolvikokemuksen tai estetiikan jakamiseen, ja miten se voisikaan. Silloin kyse olisi ystävien, mahdollisesti samanmielisten välinen kohtaaminen, jossa ristiriidat voidaan sietää ja ratkaisut ovat mahdollisia. Isäpappa on siis asema, jossa pidempään tontillaan pyörinyt yksilö performoi julkisuuttaan tietyssä instituutiossa välittämättä muusta kuin siitä, että on jo siinä missä on.

Isäpapan tunnistaa ennen kaikkea siitä, että hän muistaa nostaa esiin kirjoittajan - debytantin tai hieman varttuneemman kirjoittajan - nuoruuden. Nuoruus ei liity mitenkään arvioitavaan kirjalliseen tuotokseen - kaikki kirjathan ovat ilmestyessään enemmän tai vähemmän nuoria, aivan samaan tapaan kuin isäpapan työkalut ovat kuluneita. Isäpappa ei huolestu nuoruusvirhepäätelmästä, jonka hän tekee kirjoittajan biologisesta iästä, vaan ottaa sen osaksi argumenttiaan, usein sosiologisena tosiona ja retorisena suuntavalona, jolla tähdentää yleistä osaamattomuutta ja aloittelijamaisia virhearvioita. Toisin sanoen nuoruuteen viittaavilla epiteeteillä isäpappa liittää kirjoittajan "nuorelle ihmiselle" tyypilliseen vertaisryhmään. "Nuori runous", "nuorehkot runoilijat" ja kaikki tämänkaltaiset ilmaisut vakiinnuttavat kriitikon asemaa isäpappana. Ne eivät suinkaan määrittele tekijää, vaikka juuri se on isäpapan ajatusmaailmassa kaikkein ilmeisintä ja samalla hänen olemiselleen helpottavinta.

Isäpapan suhde tyttäreen on arvaamattomampi kuin suhde poikaan. Aina hän ei asetu poikkiteloin, ei ainakaan silloin jos vahva äiti puolustaa kapinoivaa tytärtä eikä isäpappa satu löytämään lepoasennossaan sanoja, joilla iskeä väliin. Rohkea tytär saattaa olla isäpapan mielestä jopa seksikäs. Jotakin vitaalista ja kiihottavaa tyttäressä kieltämättä on toisin kuin pojassa, joka muistuttaa sitä pinnalta nokkelaa runkkaavaa öykkäriä, joka isäpappa itsekin joskus on ollut. Tosin voi olla niinkin, että isäpappa on ollut kilteistä kiltein, ja silloin hänen äänessään kuuluu rehellinen ja ansaittu moraalinen äreys. Tosielämässä tällaisia isäpappoja kutsutaan yhä useammin persoonallisuushäiriöisiksi sadisteiksi. Heistä saattaa löytyä kuitenkin yllättävää laajakatseisuutta ja ymmärrystä, kunhan kyse ei ole aivan lähimmistä yrittäjistä.

On myös paatuneita isäpappoja, joille aate on persoonaa tai sukupuolta tärkeämpi. Tällainen isäpappa ei anna armoa edes affektiivisiä säkeitä lataaville tyttärelle, mikäli haistaa, että kaikki ei mene kaavan mukaan. Oudot tyttäret saavat jäädä puuhailemaan omia juttujaan, jos vielä ripityksen jälkeen ilkeävät. Hoitakoot asiansa eli tunteenpurkauksensa ja subjektin rakentamisensa naisten kesken. Oikeastaan suurimmassa osassa tapauksia isäpappa ja tytär eivät edes kohtaa. Ja mieluusti isäpappa hoitaakin asiat olankohautuksella, sillä se ei kuluta energiaa: - No, tuommoinenhan siitä tuli, kyllä se kovasti yrittää, mutta ei se vielä oikein osaa... Modernistisen taiteen nimeen vannoville isäpapoille kelpaavat ainoastaan modernistisiksi puleeratut tyttäret. Mieluusti 1950- ja 60-lukujen malliin. Tosin heidänkin kohdallaan tapaa säännöllisiä muistutuksia kasvoihin tai ruumiinrakenteeseen jääneistä epäpuhtauksista, kuten luomista tai selän pituudesta: "Edes meikkaaminen ei peitä riippuvia yläluomia", "Itse olen pitänyt aina pitkäsäärisistä ja pitkäselkäisistä tytöistä, joilla on pistoolitissit, mutta menee se tuolla perusrungollakin, kun naama on nätti."

Pahimman luokan isäpappa ei anna koskaan anteeksi, ei ennen eikä jälkeen. Ensinnäkään hän ei anna anteeksi itselleen omaa epäonnistumistaan. Herra yksin tietää mikä tuo onnettomuus on ollut tai mikä se yhä on - ehkä epäonnistunut romaani tai epäonnistunut ura romaanin tai runon kirjoittajana. Joka tapauksessa se on isäpapan kasvualusta. Juuri tämän vuoksi isäpappa ei anna anteeksi myöskään itse nimeämälleen pojalle tai tyttärelle sitä, että nämä ovat mitä ovat - suhteessa häneen itseensä ja siihen, että hän hädintuskin myöntää lapsiaan. Surullista on, että samainen isäpappa ei tiedä, että hän ei ole isäpappa, vaan itseensä pettynyt, omaan epäonnistumiseensa fiksoitunut olento, joka kostaa omalle muistolleen tai, mikä on yhtä lailla totta ja vähemmän keittiöpsykologista, että hän on asemaansa sysätty hyypiö, jota ei nyt kerta kaikkiaan kiinnosta, mitä hänen biedermeiertontilleen osuneet pihatontut puuhaavat.

Paras tunnustus, jonka isäpapalta voi saada, on penseä myöntö. Se vastaa kouluarvosanaa tyydyttävä. Silloin isäpapan on täytynyt myöntää itselleen, että pojankloppi tai tytönhupakko on mennyt tekemään tekosensa tahallaan, täysissä sielun ja järjen voimissa ja kenties onnistunutkin siinä. Tässä isäpappa muistuttaa itseään saman tien: ei ole minun tehtäväni myöntää julkisesti mitään. Isäpapan kannalta turvallisempi reaktio onkin lausua viileästi ja penseästi, ettei hän itse edusta noita arvoja, mutta olkoon, kaikki käy, mikäli kanssamatkaajia ei vahingoiteta.

Onneksi isäpapoilla on vertaistukiryhmänsä, luultavasti heidän elämänsä olisi muutoin sietämätöntä. Niissä saa kuulla yhtenään tällaisia lausumia: - Mitä ne taas mussuttaa, kaikkihan me olemme joskus menneet tuosta läpi. - Ei minunkaan isäni kutsunut minua muuksi kuin onnettomaksi runkkariksi, jonka tulevaisuus oli ohi ennen kuin edes alkoi. Niinpä, juuri tämän vuoksi heistä tuli isäpappoja. Jossakin oli tilaa.

Kukaan ei voi valita isäpappaansa, vain kieltää hänet. Se on tässä analogiassa kaikkein kiusallisinta. Miten suhtautua olentoon, joka on ehkä jossakin suhteessa minuun olematta sitä luonnollisesti, vastavuoroisesti? Tuo objektiivisuudessaan pitäytyvä hahmo, joka ei edes tahdo kuunnella, mitä hänelle sanotaan, ettei hänen asiallinen ja kiihkoton asemansa kärsisi.