- Jukka Petäjälle, peränpitäjälle
imaginäärisen kritiikin myrskyissä
Mikä nyt on julkinen tunnustus,
riittääkö kaksi vai viisi ihmistä
vai jokin erityinen jälkeenjääneisyys?
niitä aikoja
kun helsingin sanomat
tahtoi olla 7 päivää
muttei osannut
ottaa ratkaisevaa
askelta
kahdelta haaralta
saimme uhkaavia
muistutuksia:
simeonin kummallisen henkinäön
ja laurin merkittävän
uneksunnan kautta
käki muutaman vuorokauden vanhana
oli irronnut äitinsä ruumiista
imettäjän huomaan
iso nukkainen jukka
kuivausrumpusilmäinen runkkari
kellahti nurinniskoin
sylkäisi vastatuuleen
ei jäänyt sijoilleen vartomaan
popkorniannostaan
1 kommentti:
Kirjoitin tämän Hesarin palstalle tunti sitten mutta sitä ei olla vieläkään "tarkistettu", vaikka Hyvärisen Lassin kommentti meni sinne sekunnissa:
--------------------------------
Petäjä on proosakriitikko, joka ei osaa lukea runoutta. Seuraa kaikenlaisia ongelmia: hän mm. olettaa, että kokoelmissa on minä-puhuja, joka käy monologia itsensä kanssa, mutta useimmissa näistä teoksista tällaista puhujaa ei ole missään nähtävissäkään! Lukutaidon ja tiedon puuttesta kertoo myös niputus "käsiterunouden" leiman alle. Petäjä a) ei tiedä, mitä käsiterunous on (se on runouden alalaji, jota yksikään näistä teoksista ei edusta) ja b) ei huomaa, kuinka erilaisia teokset ovat.
On huolestuttavaa, että Petäjä, joka on kulttuuritoimituksen päällystöä, ei kykene ymmärtämään miten erilaisia pyrkimyksiä näillä kirjoilla on. Siinä missä Blombergin teosta kenties selkeimmin ohjaa pyrkimys kokeilla muoto- ja kuvakielellä, Harjun ja Terhon teoksissa ei todellakaan pyritä "dekonstruoimaan arkikokemusta" tai rikkomaan perinteistä lukuhorisonttia", pikemminkin pyritään erilaisin keinoin näitä vahvistamaan!
Kysymykseksi jää, millaista ilmaisun olisi pitänyt olla, että se olisi Petäjää tyydyttänyt? Positiiviset kriteerit ("oivaltava" ja "kunnolla liikkuminen") ovat hämäriä. Hämäryys on usein keino naamioida omien lähtökohtien mielivaltaisuus; tämä on pelottavaa, koska Petäjä pyrkii jonkinlaiseen objektiiviseen arvostelmaan "uuden" runouden "äänenmurroksesta". Nämä kirjat ovat huonoja hänen omasta maustaan riippumattomin kriteerein, hän tuntuu sanovan.
Tosiasia on kuitenkin, että Petäjä ei vain ollut oikea ihminen näitä teoksia lukemaan. Niitä varten pitäisi "olla olemassa joku samanlainen kuin puhuja, joka on kuitenkin riittävän erilainen kuin puhuja", kuten hän itse toteaa. Tämä on Petäjän arvostelun ainoa tosi lause, ja oma lukukokemukseni todistaa sen totuuden: mielestäni Blombergin ja Luoma-ahon teokset ovat oivaltavinta ja liikkuvinta esikoisrunoutta moniin vuosiin.
Ei kuitenkaan riitä vain todeta, että Petäjä on ollut väärä ihminen väärällä paikalla. Hänen arvionsa on ele, jonka suunnasta ei voi erehtyä. Luulen, että kriitikko on lukenut ensin Blombergin kirjan ja ärsyyntynyt siitä niin paljon, ettei ole kyennyt sappensa keskellä näkemään muita teoksia sellaisina kuin ne ovat.
Haluaako Helsingin Sanomat todellakin tukea tällaista kielenkäyttöä, tällaista asennetta? Olisi kenties viisasta, että kriitikko noudattaisi omaa viisauttaan: "Jos sylkee vastatuuleen, ei kannata jäädä niille sijoille vartoilemaan."
Teemu Manninen
Tuli&Savu -lehden verkkopäätoimittaja
Lähetä kommentti