Siinä stoorissa suvereeniin subjektiuteen kyllästyneet miehet löytävät sisäisen naisensa ja julistavat subjektin kuolleeksi (Stanley 1992). Aika tylsää, kun kirjoittaja oikeastaan tarkoittaa että fiksutkin miehet, jotka voisivat saada jotakin emansipatorista aikaan eikä vain naisrintamalla, kyykyttää rumaa henkistä kaunotarta yhtä lailla kuin povipommia. Eipä sitten ihme, että nämä naiset haaveilevat allegorisesta hahmosta, kuten kuusikätisestä feminististä, jolla on puuman halut ja Minervan teoreettinen tahtoelämä. Ja mistä mun siinä pitäis nauttia? No, kysyin tätä ihan teoriassa ja kysyn samalla tuosta enonsiaatiosta - koskeeko se myös ruuanlaittoa ja vatsatanssia ja minäkö ne tälle jumalattarelle performoin? Entä se nainen miehen sisällä, miten sille kävi, voisiko sitä pyytää lounaalle, jos puumat ja lesbiset objektisuhdeteoriat ei kiinnosta? Homodiegeettisesti (Y, genetteläisittäin) vastaisin seuraavaa (H, mikäli mahdollista, jopa enenevässä määrin ja yhä genetteläisittäin) Näiden omaelämäkerrallisten ytimien siirtäminen toisten kokemuksiksi vie multa vähäisetkin halut ja huomion pois siitä, ettei jutuissamme ole hidunkaan itua. Subjektit ovat matkalla, käsitteet ovat matkalla. Ei siinä ole mitään vikaa. Tällaista puhetta tarvitaan ylärakenteessa. Istumme seminaarihuoneessa eikä mikään liiku. Tarkoitan, että jos sanon nyt huoraputka, saan välittömästi otteen paviljongin torjuttuun ja pimeään puoleen. Noin kolmasosa kuulijoista sortuu. Kaksi kolmasosaa jaksaa hyökätä ja kutsuu minua sydämettömäksi. Se on jo jotakin, kiitos siitä! Onko valta siis dispositioasemassa? Yhtä lailla voisin todeta, että normaalisti vierustoverin poistamiseen riittää 15 väitettä formalismin ylivoimasta tutkimustyössä. Historia tuomitkoon: Yhteisösubjektin nimiin vannoneet kommunistit olivat tuskin erityisen innostuneita formalismista kiinnostuneista homoseksuaaleista tai edes heteroista formaldehydikommunisteista. Entä nämä naiset? Takariviin. Kuokkijoiksi me kelpaamme. Asiassa ei tietenkään ole vain yhtä ydintä. Jos siis nyt vertaamme tämän pedagogiikan astetta kommunismin ideaan, ei paikalla voi puhua pelkistä makuasioista. Suunnilleen siinä kohtaa jätkä nauroi ihan hulluna. Tämä itsekseen hihittely herätti epäluottamusta. Nyt oli oikeasti hätä. Nootti tuntui todella typerältä ja analogiat nykyisiin vähemmistöihin ja vessamurhiin erinomaisen lapsellisilta.
Okei, tarkastellaanpa hieman tarkemmin "poikatyttöyden" motiivia kyseisessä tapauksessa Judith Halberstamin seksuaalipoliittisen Female Masculinity -reaktioteorian (1998) valossa. Sanon tämän vain siksi, että oksettaa ja soitan kohta hierojalle. Yksi ainut kerta. Hän ei erota autofiktiota romanista! Nuorelle Jaanalle se oli liikaa ja tiedän mitä ajattelet - lopeta nyt, ehdit vielä. On ymmärrettävää, että subjektin kuolemasta puhuminen ei ole lainkaan yhtä houkuttelevaa sinulle, joka olit elämäntapasi ja syntyperäsi vuoksi 1990- ja 2000-lukujen taitteessa "vasta vakiinnuttamassa paikkaasi yhteiskunnassa ja siis ponnistamassa subjektiksi", kuten Kosonen (sic, Kosonen) asian elegantisti muotoilee. Monet puhuivat valkoisesta terrorista. Tiedät että pohdin pääni puhki ja että uskaltaisinko jo sanoa. Halu väljähtää kuin Cokis. Siksi Grece Kellyn on siirryttävä pihan toiselle puolelle, toiseen ikkunaan. Näin Stew hänet haluaa. Tästähän lopulta kaikessa on kyse, ja siksi näistä asioista on hankala puhua pieteetillä ja muu on vieläkin hankalampaa.
No jos yritettäisiin vielä kerran siitä subjektista. Oikeestaan mun ei tartte käyttää hirveesti ruutia näitten juttujen ruotimiseen. Arjen kuvat muuntuvat taiteellisiksi konstellaatioksi, kun näky vaan saatetaan pihaan. Kässäätkö? Kai tällaisessa luokassa nyt syntyy äkkiä komplikaatiota. Ei sun tartte oikeestaan yhtään tilkitä, siitä tulee vaan loputon polemiikki. Ääh, hihhihhih, kannattais nyt vaan lähtee. Vähempikin ois ihan normaalia. Sellaset 30 laacania / irigayta päivässä. Kannattais lähtee. Ota paperisi. Se on todella heterodiegeettinen juttu. Mene vielä kun ehdit.
17 kommenttia:
Heimoi. Tulin vasta Turun messuilta, luen näitä täs huomenna ja kommentoin! BöÖ!
Nomoi, tulin itekkin Tvärminnen syyskoulusta ja väsäsin tekstin. Itse asiassa siellä oli hauskaa. Pimeä aine tiivistyy kaikkialla missä 2 tai 3 kirjallisuudentutkijaa ovat läsnä. Kaikenlaiset bööt tervetulleita! Turus oli varmaankin kivaa?
Moi,
tää on siisti, mutta noi pierujutut on jotenkin vieläkin liikaa esillä, palauttavat minusta tätä vähän liian yksinkertaisesti vitsiin, hauskuutteluun, mutta siisti tämä on anyhow.
Mietin, olisko tähän / johonkin tämänkaltaiseen runoon yhdistettävissä hc-kirjallisuustieteellistä jargonia oikein kunnolla (viitteet olisivat siistejä, mutta käytin niitä jo itse, niin en ehdota tähän).
Tuo puhuja alkaa vakiintua, väistämätöntä tietenkin, ja kai hyvä myös teoksen kannalta (ainakin yleisessä estetiikassa, en ole varma iloitsenko siitä itse), mutta mietin että voisi olla hyvä murtaa tuota puhujaa ja tuoda pimeyttä myös jostakin muualta. Eräänlainen maneerihan on myös puhujan ääni, lyyrinen minä, tietyiltä ominaisuuksiltaan: se mihin kiinnitetään huomiota, missä rytmissä asiat tuodaan esille, mitä korostetaan. (Tai sitten näin ei voi ajatella. Mutta miksi ei voisi? Periaatteessahan jos valitset monta kertaa saman lyyrisen minän, voi ajatella että kyse on maneerista, koska olisihan sinussa muitakin ääniä valittavisssa... mietin lähinnä, missä määrin ääni / lyyrisen minän valinta vaikuttaa havaintoihin, joita teet. Kieli tässä teoksessa alkaa vakiintua, joten havainnot ja ajatuskuviot vakiintunevat samassa tahdissa.)
Ehkä tämä ajatus on typerä. Mutta toisinaan typeristäkin ajatuksista voi kannattaa olla tietoinen. Siis: huomiota puhujaan, valittuun kieleen... pitäisikö sitä varioida enemmän?
Moi H, pitää varioida enemmän, ilman muuta! Aattelin jatkaa sitä meininkiä tuolla Anders Portin -osastolla ja muuallakin. Mun ääni alkaa todellakin olla vakio monin osin. Se johtuu siitä, että ei ole hirveesti aikaa kokeilla. Toisaalta en pidä juttua pahana, koska varmasti moni näistä nykyisistä pätkistä saattaa yhdistyä. Itse en oikein tykkää tästä nimenomaisesta tekstistä. Se on vielä vähän väkinäinen monin paikoin, miten lie se onkin niin hankala. Keskeneräisen tekstin tunnistaa siitä (tekijänä), että se alkaa revetä ja muuttua joka kerta ihan randomisti kun siihen koskee - eikä se muutu hyvään suuntaan.
Toimii nyt paremmin osiin jaettuna minusta. Tosin olen koko ajan pitänyt tästä tekstistä jollakin selittämättömällä tavalla; ainakin olen nyt lukenut sen lävitse viitisen kertaa. On tässä siis selvästi jotakin, tai sitten minussa on jotakin vikaa.
Lyyrisen minän (inhoan tuota termiä, kävisikö paremmin puhujapositio? poesia-maatushka? volksarbeiterkoskenniemi-tone?) valinnasta vielä, ettei siinä sinänsä ole mitään vikaa että lyyrinen minä pysyy samana, siis täsmälleen samana. Ongelma nähdäkseni syntyy silloin kun puhuja muka vaihtuu, mutta rytmit ja puhetapa pysyvät aivan samana... siis kömpelöimmillään tavallinen roolirunosarja, joka on kuin näytelmä jossa jokainen näyttelijä puhuu täsmälleen samalla äänellä, olipa puhuja sitten paasikiven-kekkosen ruumis tai virginia woolf (tämän vuoksi vierastan Haavikon historiallisia sarjoja esim. Matkalla salmen ylitse, minusta ne eivät ole onnistuneita siitä syystä että puhujat ovat liian lähellä toisiaan).
Tämän vuoksi minusta olisi hyvä, jos siis tahdot vaihtaa ääntä, ottaa todellakin joitakin aivan uusia ääniä, readymadea, joita et tee itse; tähän liittyen uneksin hardcore-kirjallisuustieteen käytöstä, koska se voisi tehdä aivan hirvittävän objektiivista jälkeä, etenkin jos sitä ei lainkaan parodioisi, antaisi vain teoreettisen myllyn puhua.
No, minusta tuntuu että tulen kirjallisuuteen "oudosta" kulmasta, mistä myös minulle huomautellaan koko ajan ja mistä huomaan kärsiväni - siinä mielessä ei kannata varmaankaan puhua kanssani. Antti sanoi mielestäni hyvin, ettei koskaan pitäisi puhua Harryn kanssa.
Yritän syksyn aikana kirjoittaa sen esseen kirjallisuuden vihaamisesta.
Niin, siis piti vielä lisätä että tässä tuo puhujan ääni & vaihtelu toimii mainiosti. Siis tuo kommenttini tarkoitti yleistä tasoa; tällä ei mitään ongelmia.
Muuten - muista julkaista se Arvostelupalvelu jossakin!
Sun kanssa pitää puhua aina ja enemmän. Hei - mikä muu näkökulma kirjallisuuteen voisi nykyään olla pätevä kuin joku outo, ulkopuolinen? Keskinäiset kehut: hyvin sanottu Haavikosta! olet tuossa oikeassa (no, sama pätee osin myös Shakespeareen, enkä sitten ole enää täysin varma, mihin saakka tietty konventio on historiallisesti ok ja milloin alkaa sen leipiintyminen, kuten tuo äänen yhtenäisyys).
Hmm, en nyt ihan menis sanomaan että Shakespearella ihan kaikissa näytelmissä toimii samanlainen samanäänisyys kuin Haavikolla. Kyllä H:n hahmojen monomaanisuus on selvästi H:n "oman äänen" monomaanisuutta, mutta sanoa, että Falstaff, Lear, Iago tai Prospero puhuisi samalla tavalla on hiukan paksua. :D Ma luulen että kyse on vain mitan ja metaforan aiheuttamasta näennäisestä samanhenkisyydestä...
No ni, nyt tästä alkaisi kyllä kunnon keskustelu, joka johtaisi ainakin sataan kommenttiin. Joten lopetetaan ajoissa.
Mietitään tätä joskus kasvosten, kun satutaan kaikki samaan pöytään... minä en ainakaan voi nyt lähteä Shakespeare-tielle because of horrible krapula (Jyväskylä tekee tämän saman yllärin aina :).
No joo, Shakespearella on tosiaan nyansseja, se oli vähän sellainen veto, jonka tekee pintarakenteita ja dialogia ja enemmän parenteesia / kertovaa osaa katsomalla. Onhan selvä että iso S osaa tyylitellä eri hahmojen puhetta jne. samassakin näytelmässä. Mutta toki tietyt maneerit (tai retoriset kuviot läpäisee lajityypillisinä aika monia puhujia; tästäkään ei saa tehdä liian nopeita päätelmiä, huomasin kun luin kesällä Learia ja muuta).
Tää on tietty tämmönen laajempi kysymys ja jos vaatimustason nostaa oikeen tosi korkeelle, onko kenelläkään ollu koskaan aidosti eriäänisiä hahmoja jossain fiktiossa? Mää en oo koskaan ostanu sitä Bakhtinin väitettä. Aina ne palautuu jollain tavalla aikakauden, genren, kirjailijan ääneen, ts. Dickensin cockney on silti Dickensin cockney, keinotekoisesti tuotettu; Pynchonin tyypit on Pynchonin taidon tuotteita, eikä "toisia ääniä". Ja Dosto ja Tolsto on vaan tylsiä. Mahtaako Joycekaan kyetä pakenemaan omia maneerejaan? Tästä on tosin aikaa kun on viimeks miettinyt/lukenut & täähän on vaan provo. :)
Jätkä tulee tännä provoamaan ja piilosanoo että flarf on ainoaa oikeeta moniäänisyyttä! Ihminen on monologinen olento, siksi keksittiin flarf ja anonyymien mutta jäljitettävien sitaattien kohina joissa kuuluu heimon ääni! Itse rakastan monologisuutta.
Lol. Eihän siinä mitään, Beckett on loistava esimerkki täydellisen yksiäänisestä nerokkuudesta. Monologisuuden ja monotonisuuden ero.
Beckett on jees eikä todellakaan molotoninen coctail. Kuten totesin, Dosto ja Tolsto ovat kirjallisuushistoriassa sitä varten, että Teemu saisi kummata niitä. Rikos ja rangaistus olis haaste, miten sen sain kummaamalla paremmaksi.
Poistaa kaiken paitsi viimesen ja ensimmäisen lauseen. Eiku! :D
Harry: "Antti sanoi mielestäni hyvin, ettei koskaan pitäisi puhua Harryn kanssa."
Lol. Niin, ja jos tarkkoja ollaan, viittasin silloin Harryn tässä blogissa Vesalle esittämään kommenttiin (18.9.):
"Meidän ei pitäisi koskaan jutella, koska jutteluista syntyy runoja ja runoista syntyy totuus ja totuudesta syntyy häpeä."
Ja nyt sitten siteeraan Harrya sanomassa että...[laukaus, esirippu]
Lähetä kommentti