torstai 15. lokakuuta 2009
Tuntemattomalle jumalalle
jokin hankauma kädessä juuri siinä valossa jonka junan ikkuna heittää ja puhe jumalasta persoonana mietinpä siinä itseäni tai ketä hyvänsä tuntemaani tyyppiä no esimerkiksi tunteet kreikkalaisessa tragediassa tarkoitan että neula silmään jos jumala on persoona insestiset väärintunnistukset ulottuvat varmasti myös tapaamme hyödyntää kriittistä paranoiaa hänen ulkoistettu muistinsa täällä missä transferenssi rakoilee hän kaikkien mahdollisten lähetteiden kirjasto myös kellari asuintilat vintti kolminaisuus tuo mieleen oravat ja niitä häätävän firman kolmikanta asuntovelka jonka lyhennyksinä tapaa jatkuvasti väärintulkittua freudilaisuutta vaikka oikeastaan tytöt yrittivät vain tunkea oravaa siitä tammen rakosesta maiseman toiselle puolelle freud hahmotti psyyken sosiaalista topografiaa seksuaalisuus oli kaiketi joku toinen jumala tiedostamaton mäkien ja laaksojen malli kutakuinkin sama kuin hysteria modernin teollisen yhteiskunnan aamunkoitteessa ehkä id tai ehjee tämäkin väärä ilmaus sallitaan sillä kyse ei ole varsinaisesta pronominista ja vaikka olisikin sen tarkoite on toisaalla meidän puheemme naamio tarkalleen ottaen hän on aina minän puhumaa kieltä hän on siirtänyt kaikki ne metaforat joita emme itse keksi googlata merkitys varmasti hän tämä oksymoron juutalainen areiopagilla jollakin oranssilla valeltu kanankoipi kana joka on täynnä samaa teollista mönjää avasitko sinä hullu sen lukeeko siinä varsinaisesti mausteista mitään korkkaa edes viini niin meidän tapamme käyvät selviksi ja silti kaikesta näkee, että täällä tarkoin pidetään huolta jumalien palvonnasta
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
29 kommenttia:
"miltä ajoilta tämä puhe jumalasta persoonana minä olen se mikä olen aavikko hiekkaisia ruumiita uskomme ainutkertainen korostus"
En oikeen osaa paikantaa mikä tässä alussa mua häiritsee, mutta etenkin tuo "hiekkaisia ruumiita" ärsytti; ton jälkeen lähtee ihan hyvin käyntiin. En tarkoita että tää alku pitäis poistaa mutta jotenkin tää tuntuu teini-ikäiseltä, sievistelevän dramaattiselta. "Ja katso, hän puhui filosofisesti."
Ottaisin myös pois sanat/fraasit "muutoinkin", "kognitiotiedettä", "täällä", "kun kielen aika on ohi ja aina jo siinä" (kenenkään ei ikinä pitäisi käyttää missään enää koskaan ilmaisua "aina jo").
Jotain semmosta pimeetä saksalaisromanttista hölderlin-henkistä David Lynchiä tää tarttis noihin jumaliin ehkä vielä?
hep Teemu! hyviä ehdotuksia! tää on tehty silleen että imuroin (siis oikeesti ja vieläpä lattioita) ja menin sitten koneelle ja kirjoitin, joo, jatkojalostetaan tai poistetaan ohjelmasta, tähän tyyliin en aio enää monta tekstiä kirjoittaa tai sitten teen johonkin toiseen suuntaan, on aika pikkuvanha täytyy myöntää!
Tää reaaliaikainen ateljeekritiikki on muuten mielenkiintoinen nykyisen runoskenen ilmiö. Enkä tarkoita pelkästään runoblogeja vaan ylipäätään sitä, että kaikki tuntuvat lukevan kaikkien tekstejä koko ajan. Tällainen vaikutelma minulle on välittynyt, kun olen viime vuosina tehnyt editorina töitä runoilijoiden kanssa. Onko tämä uusi ilmiö vai suunnilleen näinkö on toimittu aina? Vai onko kysymys näköharhasta ja näin tiivis ristiinkommentointi (& jopa editointi) on vain tietyn piirin (Teemu, Harry, Vesa, Kristian, Ville ym.) tapa? Mitä seurauksia käytännöllä on? Onko pitemmän päälle terveellistä vai epä- jos jokaisen runokässärin jokaisella versiolla on kymmenen lukijaa ja kommentaattoria? En siis ota kantaa suuntaan enkä toiseen, olen vain jo pitempään ihmetellyt ilmiötä.
Kysymys tuli mieleen täällä, koska kommentit ja korjausehdotukset ovat usein hyvinkin konkreettisia ja jopa jyrkkiä.
Ymmärrän toki, että varhaisversioista käydyt keskustelut ovat mitä tärkein osa runouden "elämää" - siis aivan toiminnan ydintä, jotakin sellaista mikä (osin) ylittää ja ohittaa valmiit teokset. Mutta näettekö, että liian tiiviillä vertaiskommentoinnilla voisi olla myös negatiivisia vaikutuksia?
Kunhan virittelen "keskustelua".
Moi,
tähän voisi palata tarkemmin, mutta yleensä ottaen kommentit on aika päteviä tai ainakin näyttävät, mihin pätevät vertaislukijat kiinnittää huomiota. Toki kommentit menee joskus ohi, mutta paljon siinä on silloin kyse siitä, että tekstipalaset ovat vielä kelluvassa tilassa eikä niitä voi oikeastaan järkevästi arvioidakaan, kun iso kuvio on hukassa. Joskus taas tulee kommentteja, joissa näkyy kommentoijan oma estetiikka niin kuin pitää tietty näkyäkin. Siihen pitää sitten suhteutua parhaaksi katsomallaan tavalla. Itse annan melko konkreettisia ehdotuksia ja niitä on kiva myös saada. Tietty vaarana on aina se, että menee kipsiin, mutta ainakin itselleni tällainen keskeneräisten pätkien kommentointi on sopinut. Tsemppaa kirjoittamaan, kun tietää että joku lukee. Toisaalta en itse osaa ottaa niin vakavasti omia keskeneräisiä tekstejäni (vaikka yritänkin kirjoittaa ne hyvin), että kätkisin ne.
Ehkä sitten jossakin vaiheessa, kun kasa tekstejä on tullut tiettyyn pisteeseen, pistän Versot kiinni ja kokoilen kaikessa hiljaisuudessa jotakin kokonaisempaa.
Mulla tää kommentointi lähti liikkeelle Harryn kanssa, nyt on sitten tullut heiluttua siellä täällä tuttujen ja vähemmän tuttujen ihmisten blogien parissa. Ihan hauska sosiaalisuuden ja vertaiskritisoinnin muoto.
Toki blogittamisessa on aina se vaara, että alkaa kirjoittaa väärällä tavalla toisille ja unohtaa sen ajatuksen, että yleisö tekstille tulee sitten myöhemmin jos on tullakseen.
Joka tapauksessa minusta tuntuu hauskalta ajatus, että teksti on jo muutaman esilukijan lukema ja kommentoima ennen kuin se lähtee kustantamoon. Terminin kohdalla Harry luki ja kommentoi paljon, Kristian antoi myös erittäin hyvän kokonaiskatsauksen, samoin tekstin käivivät naisnäkökulmasta läpi Tiina ja lukupiiri ja sinä sitten ohjailit prosessia omalta osaltasi. TOivoisin jossakin määrin, että tekstien tuotanto muuttuisi yhteisöllisemmäksi, sillä usein itse kirjoitus hyötyy siitä, ainakin omassa tapauksessani koen tällaisen mielekkääksi. No, seuraava settihän sen sitten vasta näyttää, mitä tästä tulee...
Se on varmaan niin sanotusti "ihmisestä kiinni". Tietääkseni (olen arvaillut kuulemistani jutuista jotain sen suuntaista) vertaiskritiikkiä harrastetaan kyllä jonkin verran muuallakin kuin blogeissa, vaikka tämä meidän piiri onkin ainoa jonka tiedän. Ja tän meidän "piirin" kommentointia pitää aina lukea tietyn aika pitkälle kehittyneen jaetun huumorintajun ja runomaun kautta. Itselleni semmoinen on kauhean tärkeää, koska valtaosan kirjoittavasta elämästäni olen kuitenkin viettänyt ilman minkäänlaista keskusteluyhteyttä samanhenkisten kirjoittajien kanssa. Toisin sanoen, kyse on myös yhteisöllisyyden tunteen luomisesta ja ylläpitämisestä: ystävyydestä.
Mitä tulee näiden blogien sisältöön, ne tekstit joita omissa blogeissani pyörittelen ovat lähinnä nopeasti kyhättyjä luonnoksia, joista saatan tehdä muutamia versiota, ja niiden kohdalla hyvän lukijan kannustavat tai kriittiset kommentit ovat usein varsin tähdellisiä, koska mulla tuotannon volyymi voi olla aikamoinen, ja helmien erottamiseksi tarvitaan usein suoraa lukijakontaktia (jota saa kyllä myös esim. esiintymällä). Lisäksi blogeista löytyy kavereita ilostuttamaan tehtyjä nopeita rykäisyjä mutta toisaalta myös vuosienkin takaisia vanhoja tekstejä joissa on ehkä jotain ideaa mutta joihin täytyy kehittää uusi suhde että niiden arvon pystyisi näkemään.
Voisin ajatella että nykyään runoblogeista alkaa erottua myös sellaisia jotka ovat itsenäisiä "teoksia" sikäli että niiden sisältöä ei ole välttämättä tarkoitettukaan julkaistavaksi kirjan muodossa (tai sisältö ei edes kirjan sivulle ikinä soveltuisikaan). Toisaalta on blogeja, useimmiten suljettuja, jotka näyttävät toimivan ainoastaan tekstinkäsittelyohjelmina; ovat siis primäärisiä tekstintuottovälineitä, kirjoitusalustoja & arkistoja (cloud computing!).
Lopuksi, luulen että tällaiseen toimintaan kaikissa muodoissaan liittyy jonkinlainen tämän sukupolven kokemus siitä että kun jokin on "online" se on elävämpi, todellisempi, vibrantimpi, vaikkei sitä kukaan näkisikään. (Tästä saa tietysti olla eri mieltä, mutta subjektiivista kokemusta on paha kiistääkään.)
Itse erottaisin erilaisia vaiheita, tai tarpeita, joista blogit palvelevat useimmiten varhaisimpia. Mähän olen tehnyt nyt jo yhden julkaistun kirjan niin että sen ensimmäinen versio syntyi blogissa ja sen jälkeen teksti siirtyi kustannustoimittajan käsittelyyn otin kaiken pois netistä ja aloin työstää sitä kaikessa rauhassa itsekseni. Silloin koin että online-ympäristö toimi innoitusvaiheessa hyvänä potkulautana ja etäännyttämisen välineenä - se painosti kokemaan tekstin konkreettisemmin jonkun toisen silmien kohteena.
Nykyisten käsikirjoitusten kanssa homma meni vähän toisella tavalla - palautetta alkoi tulla Harryltä ja Vesalta ja muilta oikeastaan vasta siinä vaiheessa kun (salattu) käsikirjoitusblogi oli jo jäädytetty ja teksti siirtynyt henkilökohtaiseen "taittovaiheeseen" eli offlineen.
Vielä tuosta kommentoinnin määrästä, tuskinpa on niin että käsikirjoitusten jokaisella vaiheella on kymmeniä kommentoijia (varmaan olit tuossa ironinen mutta otinpa silti siitä kiinni! :D). Tosiasiassa mä esimerkiksi kaipaan jatkuvasti enemmän ja syvempää kommentointia, koska loppujen lopuksi tää online-kommentointi on suhteellisen pinnallista ja aika nopeaan rykäistyä. Lisäksi se useimmiten kohdistuu teksteihin jotka eivät vielä ole osa mitään teosta tai käsikirjoitusta, ja näin ollen koskee yksittäisiä tekstejä ilman minkäänlaista kokonaisuuden, juonellisten kaarten, tematiikkojen, kontrapunktien tai muiden komposition kannalta keskeisten asioiden tajua.
Sellaista palautetta saakin sitten vasta kun joku oikeasti lukee käsikirjoituksen ja sen jonkun kanssa istutaan iltaa ja käydään tekstiä rivi riviltä läpi. Olen kuullut että sellaistakin olisi näiden poikien kesken tehty (esimerkiksi poEsian kirjoja toimitettaessa, mikä on ihan eri asia tietty kuin vertaiskritiikki), mutta mun kohdallani niin ei ole vielä käynyt. :)
Huh, tää on varmaan aikamoinen rönsy. Lopetan tähän!
Niin ja Vesa, ei tää kokonaisuutena ole olleskaan pikkuvanha, hyvähän tää on tää runo, mutta toi alotus vaan muistuttaa mua jostain "ysäriläisyydestä" (tuo arveluttava kategoria!), enkä oikeastaan tiedä miksi, se on näitä freudilaisia juttuja varmaan.
Ok, kiitos vastauksista, tässä nousi esiin tärkeitä nyansseja.
Yhteisöllisyyskuvio on erittäin tärkeä ja myös itselleni lehtikuvioista tuttu. Keskustelut, joita on käyty erinäköisistä esseiden ym. varhaisversioista, ovat olleet suunnattoman tärkeitä. Ja runoudessa asia varmasti vielä korostuu, koska tekstin synty ja sen aiheuttamat vaikutelmat eri vaiheissaan - pienemmät tai suuremmat muutokset joita voidaan tehdä lähes loputtomiin oudoin seurauksin - ovat vielä paljon olennaisempi juttu kuin proosassa.
Intensiivinen vertaiskritiikki on muuten heijastunut jonkin verran myös omaan lukemiseeni. Se, että saan käsikirjoituksen jota ovat perusteellisesti kommentoineet jo nämä-ja-nämä runoilijat, on usein herättänyt tiettyä terveellistä kauhua: ei perkele, nyt mun täytyisi sanoa jotain yhtä järkevää ja nostaa esiin jotain mistä ei vielä ole ollut puhetta.
Saattaa myös joutua tilanteisiin, joissa kritisoi tiettyjä juttuja ja kuulee sitten, että "ai, kaikki muut pitivät nimenomaan niistä". Sen-ja-sen sukupolvensa johtavan runoilijan mielestä tämä oli parasta koskaan, ja sinä kysyt että voidaanko karsia. Siinä täytyy sitten perustella todella huolella mitä on mennyt sanomaan. Olen kokenut tämän antoisana, siis sen että on pakko skarpata kommenteissa ja perusteluissa. Eikä ole mitään "selkänojaa" kommenteille. Nautin suuresti väittelyistä, joissa mennään ihan sumussa ja täytyy vain yrittää argumentoida niin hyvin kuin pystyy. Proosassahan on aina "objektiivisempia" juttuja joihin vedota: "sivuilla 35-45 on löysää, tee tälle jotain". Mutta runokässärin kommentointi on enemmän tikanheittoa keskiyöllä. Täytyy vaan luottaa jotenkin omaan tuntumaan ja yrittää reagoida jos pimeästä kuuluu huutoa.
Teemu erittelikin mun tunnot jo, joten en käy tähän nyt muuta siltä osin lisäämään!
Kuten Antti totesit, kustannustoimittajan asema tässä kuviossa saa varmasti uusia haasteita, ja tilanne näyttäisi liittyvän ennen kaikkea tiettyyn joukkoon runoilijoita ja siis runouden kirjoittamiseen.
Ajattelisin, että kustantamot ennen kaikkea hyötyvät siitä, että teksti on kavereiden ja esilukijoiden kommentoima jo siinä vaiheessa, kun se tulee sille linjalle, jossa mietitään kustannuspäätöksiä. Todennäköisesti kässärit ovat ryhmäprosessista tulleina yksinkertaisesti valmiimpia.
Kustantajan (ja tässä tapauksessa mukavan toimittajan) ja kirjoittajan välinen keskustelu on yhtä aikaa "virallinen" ja intiimi, siinä sitten kaksi yksilöä pähkäilevät, mitä kaikkea pitäisi tehdä, että juttu välittyisi mahdollisimman hyvin. Kustantajan edustaja tarkastelee kirjoituksen potentiaalia tietty omasta kehyksestään ja kirjoittaja tuo mukaan omat juttunsa. Vaikka siinä kohtaakin valtava määrä erilaisia diskursseja ja arvoja, katsoisin kuitenkin, että paikalla on ennen kaikkea kaksi ihmistä miettimässä, miten kaikki voitaisiin tehdä mahdollisimman hyvin. Tällainen tuntu mulla ainakin on tullut Otavan Anteista. Tässäkin vaiheessa kritiikki on ollut erittäin tarpeellista. Oikeastaan tähän pätee sama kuin kaverilukemiseen: kemioiden on täsmättävä, jotta viesti menee perille, ei siinä sen kummempaa ole, ja tuskin siinä edes muuten istuttaisiin.
Itse olen pitänyt siitä, että kustannustoimituksellinen osuus on ollut pääpiirteiden linjausta, siis sellaisten isojen, hyvien juttujen vahvistamista, jotka nostavat tuotosta parempaan suuntaan. Kustantamosta on tullut paljon luottamusta siihen, että kirjoittaja tietää mitä tekee. Tämä ei suinkaan ole tarkoittanut leväperäisyyttä. Anteilta olen saanut kriittisten huomautusten ohessa vahvasti sen viestin, että pidä nyt oma linjasi, älä lähde vetämään siihen tai siihen suuntaan, kun se ei tähän sovi. Minusta tuollainen kritiikki on ollut rohkaisevaa.
Kaverilukijoilta teoksen kirjoittamiseen ja mahdollisuuksien ideointiin saa kuitenkin sellaisen potkun heti alkuun, että vastaavaa on luultavasti muualta mahdoton saada.
Vaikka ihailenkin kirjoittajia, jotka osaavat hommansa suvereenisti, katsoisin, että kirjoittaminen voi olla huomattavasti dynaamisempaa, kun myönnytään prosessiin, jossa mukana on monta tekijää. Kirjoittaminen siis rehellisesti yhteisöllisenä tuotantona mutta myös keskusteluna.
Moi kaikki!
Keskustelu on noussut täällä huolestuttavan korkealle tasolle, johtunee Antista. On hyvä että kommenttiketjuissa on teräviä vierailijoita: muutoin tekstien kommentointi on vaarassa muuttua liian itsetietoiseksi ja nopeaksi. Muiden kuin ydinkommentoijien, siis minun, Vesan ja Teemun, voi olla välillä vaikeata erottaa mikä on vitsiä ja mikä todellista kommentointia, ja ehkä meilläkin toisinaan menee rekisterit hieman sekaisin.
Lyhyesti: minulle kirjoittajien välinen yhteistyö & ystävyys on mitä luonnollisinta ajankäyttöä ja kiinnostukseni kollegoideni tekemisiin sisältää toki suurelta osin vastauksen siihen, miksi ylipäätänsä kirjoitan. Kun on sillä tavoin kiinnostunut kirjallisuudesta kuin kaikki keskustelunjäsenet tällä hetkellä ovat, kirjallisia asioita miettii enemmän tai vähemmän koko ajan – koskevatpa kysymykset sitten editointia, kirjoittamista tai kritiikkiä.
Tämän vuoksi on minusta ainoastaan luonnollista käydä muutaman kerran viikossa myöskin katsomassa, mitä kollegat ovat kirjoittaneet, ja kommentoida tekstejä, jotka herättävät kommentoimisen halua. Se on minusta yksinkertaisesti mukavaa ja antoisaa ja toivottava lisä niihin keskusteluihin, joita olen voinut kustannustoimittajien kanssa käydä.
(Niin kuin Antti tiedät, eihän meillä ole oikeastaan mahdollisuutta käydä kymmentuntista keskustelua teoksen estetiikasta ennen kuin lähdemme toimittamaan kirjaani… vaikka tällaista maratonkeskustelua olisi kyllä joskus aika ovelaa kokeilla. Mutta tällaiseen kokonaisvaltaiseen, kiireettömään keskusteluun on näissä blogeissa & ystävyyssuhteissa mahdollista päästä.)
Minusta tässä meidän kuviossa on hyvä muistaa, että niin minä, Teemu kuin Vesakin olemme itsepintaisia ja julkaisseita kirjoittajia ja uskoakseni melko tietoisia esteettisistä valinnoistamme. Jos piiriin kuuluisi vielä hyvin epävarmoja kirjoittajia, voisi tulos olla samankaltaistuminen mauttomuuden rajalle asti. Niin ei kuitenkaan minun käsittääkseni ole käynyt: esimerkiksi Termini ja Lohikäärmeen poika, ja pian Texas, sakset, ovat minusta kuitenkin todella kaukana toisistaan, ja jos mukaan ottaa Ruumiita ja Puhekuplia, niin teokset pysyvät aika omanlaisinaan ja omilla reviireillään. Minusta on sitä paitsi helpottavaa, että kymmenen ihmistä on nähnyt Texasin ennen kuin se tulee ulos. En ole minkäänlaisessa paniikissa ilmestymisen aikaan, koska tiedän että ainakin muutama innostunut lukija on olemassa, ja luulen että tällä tavoin kustannustoimittajan rooli muuttuu mielekkäämmäksi. Minusta juuri ristiriitaiset mielipiteet tekevät teoksen tekemisestä mielenkiintoista. Kun yksi neuvoo yhtä ja toinen toista, täytyy tekijän etsiä teoksen (itsensä kuvittelema) kova ydin ja yrittää pitää siitä kiinni.
Tietysti olisi kustannustoimittajan kannalta turhauttavaa, jos tekijä ei kuuntele enää lainkaan ohjeita vaan vetoaa toisiin lukijoihin. Toivoakseni näin ei kuitenkaan ole käynyt – ja jos uppiniskaisuutta on esiintynyt, se on ollut omaani, ei ystävieni uppiniskaisuutta.
Minustakin olisi mukavaa, jos voisimme siirtyä kohti suurempaa yhteisöllisyyttä. Pidän siitä miten poEsia toimii: tekstejä toimitetaan ristiin rastiin, ja teosten lisäksi myös toimitusprosessit ovat kokeellisia. Varmastikin myös yhdessä kirjoitettuja kirjoja ilmestyy lähivuosina, toivon ainakin niin. Minulle on samantekevää tekeekö tekstin yksi ihminen, yhteisö vai kone, kunhan itse pidän tekstin lukemisesta ja saan siitä nautintoa. Pelkoni tekstin editoimisen suhteen on se, että yksi taho pystyy sanelemaan liikaa teoksen syntyä ja kirjallisuuden kehitystä yleensä (esimerkkinä vaikka Tuomas Anhavan hegemonia ja modernistien homogeenisyys), ja luulen että kollegoiden välillä käyty aktiivinen keskustelu estää tällaisen hegemonian syntyä – olettaen siis että tällaisia piirejä syntyy enemmänkin ja että ne uskaltavat olla myös avoimesti ristiriidassa keskenään.
Lyhyesti vielä kommentoin, että en Antti välttämättä usko siihen mitä kirjoitat proosan ja runon erosta:
”Ja runoudessa asia varmasti vielä korostuu, koska tekstin synty ja sen aiheuttamat vaikutelmat eri vaiheissaan - pienemmät tai suuremmat muutokset joita voidaan tehdä lähes loputtomiin oudoin seurauksin - ovat vielä paljon olennaisempi juttu kuin proosassa.”
&
”Proosassahan on aina "objektiivisempia" juttuja joihin vedota: "sivuilla 35-45 on löysää, tee tälle jotain". Mutta runokässärin kommentointi on enemmän tikanheittoa keskiyöllä.”
En ainakaan tahtoisi uskoa, että proosa on jollakin tavalla vähemmän altista kuin runous. Pikemminkin ajattelen, että proosassa on jotakin vikaa, jos ei se ole samalla tavoin herkkää ja avointa muutoksille kuin runo. Niinikään en usko että proosa on jollakin tavalla helpompaa tai objektiivisempaa kuin runo, ainakaan kaiken proosan kohdalla näin ei voi olla. Uskon kyllä että tässä blogissa esimerkiksi keskustellaan melko tarkasti ja perustellusti, eikä heitetä tikkaa keskiyöllä, kuten hauskasti kuvasit. Ja kun ajattelen toimitusprosessia Texasin kohdalla, prosessia joka minusta oli todella loistava ja jossa sinä (niin kuin eivät muutkaan) et ollut mitenkään pihalla, uskon että tässä runokommentoinnissa on paljonkin järkeä ja tarkkuutta mukana. Ilahtuisin jos prosaistiystävämme kävisivät samanlaisia keskusteluja, joita voisi silloin tällöin käydä vilkuilemassa, ja niin varmaankin tulevaisuudessa onkin.
Olipa pitkä puheenvuoro minultakin! Mutta keskustelu jatkukoon. Hauskaa että Antti ehdit tänne aiheuttamaan keskustelua, hieno ele!
Haluan korostaa, etten sanonut proosan olevan "helpompaa". Ja kun puhuin proosan kommentoinnista, objektiivisuus oli - kieltämättä kovin epämääräisesti - lainausmerkeissä. Proosan tekeminen ja lukeminen on ehdottomasti tarkkuutta vaativaa ja ongelmallista puuhaa siinä missä runoudenkin - ja toimituskeskusteluissa saatetaan usein mennä hyvinkin yksityiskohtaisella tasolla, jopa yksi virke kerrallaan. Sanavalinnoista, rytmistä, painotuksista ja sävyistä keskustellaan pitkään ja huolella. Mutta ero on siinä, että proosateksti tarjoaa lähes aina vähemmän moniselitteisen pohjan kommentoinnille ja yleensä keskustelulle. En kuulu niihin, jotka haluavat redusoida proosan tarinaan tai hahmokuvaukseen, mutta se että useimmiten proosassa on tämäntyyppisiä ilmeisiä tarttumapintoja, auttaa huomattavan paljon molemminpuolisesti ymmärrettävän keskustelun syntymisessä sekä kritiikin muotoilussa. Tarkemmin: sitäkin kaikkea mikä proosassa EI ole tarinaa, hahmokuvausta jne. voidaan lähestyä tarinan, hahmojen ym. muodostaman kontekstin ja kontrastin kautta. On helpompi muodostaa käsitys siitä mikä kaikki vaikuttaa mihinkin - jos muutetaan tätä, se vaikuttaa näin ja näin. Runoudesta käytyjä keskusteluja nopeammin on mahdollista saavuttaa tietty työymmärrys, taso, jolla voidaan puhua vaikkapa "melko valmiista" ja vähemmän tai enemmän intensiivisistä kohdista. Ja tämä tosiaan ei viittaa vain tarinan kuljetukseen ym. vaan ihan samalla tavalla tekstin rytmeihin ja sävyihin kuin runoudenkin kohdalla.
Runon lukija ja kommentoija taas liikkuu melkein aina paljon häilyvämmässä maastossa: yksityiskohtien ja kokonaisuuksien suhde asettuu koko ajan uusin tavoin, liike ei ota pysähtyäkseen edes hetkeksi. Esim. Texasin kohdalla syntyi erittäin mielenkiintoisia ilmiöitä: pelkästään jos keskittyy johonkin tiettyyn lauseeseen ja vaikkapa keskittyy hetkeksi lukemaan sitä "sisällöllisesti", on jo sulkenut vaikka kuinka monta eri lukutapaa ulos. Toisaalta jos yrittää etääntyä lauseiden pintamerkityksistä ja keskittyy rytmiin tai typografisiin tehoihin tms., taas jättää jotain muuta huomiotta. Ja lauseet säteilevät toisiinsa, yhdestä teoksen kohdasta voi katsella eri suuntiin ja kun siirtyy toiseen kohtaa kaikki näyttää taas vähän erilaiselta. Jne. Konteksti, jossa puhutaan, tavallaan muuttuu koko ajan.
Vain harvojen proosateosten kohdalla törmää samanlaiseen ambivalenssiin -- ja ne ovat sitten teoksia, joiden kieltä ja efektejä kuvaillessaan kriitikot eivät yleensä keksi muuta sanaa kuin "runollinen"...
Vielä erityisesti Vesalle & Harrylle: kustantajan näkökulmastahan on luksusta, että käsikirjoituksia on intensiivisesti kommentoitu ja työstetty jo ennen lähettämistä. Tästä olen ehdottomasti samaa mieltä. Problematisoin tiivistä ristiinkommentoimista enemmänkin "kenen tahansa" runouden lukijan näkökulmasta, kiinnostuneena siitä miten se vaikuttaa kirjoittamiseen. Ja nimenomaan miten reaaliaikainen, jopa yksittäisiin teksteihin heti pureutuva kommentointi vaikuttaa. Ja tässä ketjussa on nyt tullut monia tärkeitä huomioita esiin, esim. alkuperäinen mielikuvani yhteisöllisyyden merkityksestä on huomattavasti tarkentunut.
Harrylla oli hyvä pointti siitä, että epävarmempi kirjoittaja saattaisi tällaisessa porukassa joutua hämilleen, mutta teidän piirissänne on tosiaankin sen verran kokeneita tyyppejä, että efekti saattaa olla jopa päinvastainen: omat tyylit hahmottuvat entistä paremmin.
"Saattaa myös joutua tilanteisiin, joissa kritisoi tiettyjä juttuja ja kuulee sitten, että "ai, kaikki muut pitivät nimenomaan niistä". Sen-ja-sen sukupolvensa johtavan runoilijan mielestä tämä oli parasta koskaan, ja sinä kysyt että voidaanko karsia. Siinä täytyy sitten perustella todella huolella mitä on mennyt sanomaan"
Joo, tällainen tilanne, sikäli kuin niitä syntyy, voi olla kustannustoimittajan näkökulmasta varsin harmillinen. Tosin toi runoilijatyyppi tuossa esimerkissä vaikuttaa aikamoiselta nilkiltä! :D
Toisaalta luulis että näissä teidän kuvioissa tuollaista tilannetta ei ehkä voisikaan syntyä, koska suhteet on pääsääntöisesti positiivisia. Itse en voi kuitenkaan täysin jakaa Vesan kuvausta kirjojen toimittamisesta, koska en voi rehellisesti sanoa että olisin aina kokenut, että on ollut "paljon luottamusta siihen, että kirjoittaja tietää mitä tekee." Pikemminkin olen ajatellut - ja minusta on ollut hämmästyttävää kuulla, että asia voisi olla toisinkin - että kustantajan ja kirjailijan suhde on bisnessuhde ja valtasuhde, jossa vääjäämättä kustantaja sanelee omat reunaehtonsa, joista ei voi lipsua. Kyse on sitten siitä onko nuo reunaehdot mahdollista hyvällä taiteellisella omallatunnolla hyväksyä.
Varmasti kyse on myös kemiasta, ja mä olen omasta mielestäni harvinaisen joustava kirjoittaja, ja kykenen muuttamaan tekstejäni surutta suuntaan jos toiseenkin, mutta ainoastaan jos koen sen mielekkääksi omien taiteellisten tavoitteideni kannalta. Mä en esimerkiksi itse usko tekstien koskemattomuuteen ja pyhyyteen vaan näkisin jopa utooppisesti sellasen tulevaisuuden mahdolliseksi jossa painettu "valmis" runo olis jotenkin reliikkimäinen, antikvaarinen ajatus - että tekstit vois muuttua ja elää lukijoiden ja tekijöiden kanssakäymisissä...toisaalta tämä on ajattelutapa, joka vallitsi ennen painokulttuuria ja vielä 1700-luvulle asti, kunnes käsin kirjoittamisen, kopioimisen ja julkaisemisen kulttuuri katosi täysin. Aika uskomaton sivujuonne tämä, siirrynpä johonkin järkevään ajatukseen!
Niin: ajattelen tässä kustannussuhdetta paitsi bisnessuhteena myös jotenkin jäännöksenomaisesti pedagogisena suhteena, tai siis sitä, miten kustantajan perinteisenä tehtävänä on (kai) ollut haastaa kirjailijaa kehittymään taiteilijana. Muistettakoon, että monille kirjoittajille kustannustoimittaminen on perinteisesti ollut ainoa "koulutus" tekstin lähilukuun. Toisaalta, kustantajan perinteinen portinvartijatehtävä on pitänyt sisällään oletuksen, että kustantamoissa tekstejä todella osataan lukea, että parhaan palautteen todella saa sieltä. Lukeva yleisö on myös kutakuinkin ollut selvillä, tai ainakin ostava kansanosa: millainen koulutus, millainen maku. Se, mikä on hyvää, on ollut aika pitkään selvillä Suomessa, ja siitä on vallinnut jonkinmoinen konsensus noin 50 vuotta, mielestäni - harvinainen tilanne, noin kansainvälisesti ajatellen!
Nykyään, kun kirjoituskoulutusta on paljon saatavilla, kun monet kirjoittajat ennen julkaisemista ehtivät opiskelevat vuosia kirjallisuutta tai estetiikkaa, kun runouskentällä toiminta on niin voimakkaasti kasvanut kustannus- ja julkaisumahdollisuuksien lisääntyessä, ja uudet kirjoittajat ehtivät sosialisoitua niihin kilpaileviin ja moninaisiin piireihin, joissa runoudesta keskustellaan ja joissa sitä harrastetaan, ja joissa palaute on usein välitöntä ja nopeaa (slam-liike, runoklubit, blogit), usein huomaa miettivänsä että tajuavatkohan kustantajat, miten tilanne on muuttunut?
En tarkoita tätä silleen "njääh njääh kustantajat on tyhmiä" vaan ajattelen tätä oikeastaan puhtaasti bisnesmielessä nyt, suhteellisen raadollisesti, itsekin kustantamisen tulevaisuuksista kiinnostuneena. Miten toimia tilanteessa, jossa "maku", ts. se, mikä koetaan hyväksi, on pirstaloitunut erilaisten runouden alakulttuurien ja long tail -mikroyleisöjen asiaksi (Annikin festareilta Poetiikkakonferenssiin on aika pitkä matka), ja vielä se, että tätä ennen ja etenkin tämän tohakan keskellä perinteisen "runoilijan" markkinoiminen on käynyt suhteellisen kannattamattomaksi (toki taustalla on kaikenlaista muutakin, määrähintajärjestelmän purkua ja apurahajärjestelmän muutoksia, markkinoinnin, lehdistön, monien muiden oleellisten tahojen suunnanmuutoksia; toisaalta, monet runoilijat hoitavat markkinointinsa nykyään itse, järjestötoiminnan oheistuotteena, esiintyen ja kirjoittaen).
Ajattelen siis, että aikaisemmin vallinneessa tilanteessa, jossa kustantaja on pedagoginen, esteettinen portinvartija, on ollut ilmeistä että kustantamoilla on ollut tunnistettava linjansa, jota on selkeästi voinut valvoa yksi vahva ihminen (Anhava, Haavikko, Haanpää jne.). Nykyään, kun kirjasta on tullut ennenkaikkea kulutustarvike, tuntuu täydellisen absurdilta ajatella, että yksi ihminen voisi tehdä minkäänlaisia esteettisiä päätöksiä sen suhteen, mitä kannattaa julkaista ja mitä ei. Luulisi ennemmin, että vähän myyvän kirjallisuuden kustannuspäätöksiä pitäisi tehdä paitsi esteettisesti, myös sosiologisesti, ja enenevässä määrin mikro- tai täsmätasolla: tuolla on demografia, joka kaipaa tällaista teosta juuri nyt, julkaistaan siitä kahdensadan kappaleen painos, joka myy loppuun kuukaudessa, ja jätetään kirja print-on-demandiin jos joku sitä kaipaa sen jälkeen, jne.
Jaarittelen tästä näinkin paljon koska pidän aihetta kustannushistorian (joskin varhaismodernin) tutkijana erittäin mielenkiintoisena, mutta nyt lopetan! :D
Moi Antti,
en toki tarkoittanutkaan takertua sanavalintoihisi, etenkään sanoa että suhtautuisit proosaan kuin johonkin yksinkertaiseen ja objektiiviseen bulkkihalkopinoon. Halusinkin oikeastaan vain hieman tarkennusta siihen mitä sanoit, ja vastauksesi oli kattava. Voin sitä paitsi kuvitella tilanteita, joissa proosan toimittaminen voi oikeasti olla aika helppoa. Jos juonivetoisen tekstin imu jossakin lakkaa, lienee tähän ongelmaan yksinkertaisempaa puuttua kuin Texasin pakkomiellemaailman ironia/metaironia/post-ironia-kehään; samoin on tietenkin laita vaikkapa asiavirheiden osalta (joita toki runoudessakin voi olla, mutta proosassa niitä on varmaankin enemmän).
Tahdoin kuitenkin nostaa proosan ja runon eron esiin, koska tähän eroon yleensä viitataan ainakin suomalaisessa keskustelussa hyvin ylimalkaisesti. Kyseessä on eräänlainen automaattinen ero, jonka mielettömyys paljastuu aika nopeasti kun otetaan vertailukohdaksi vaikka Perecin proosa ja 70-lukulainen ”katselen ikkunasta ulos ja kerron sinulle, punapipoinen toverini, mitä siellä näen” –lyriikka: kumpi oikeasti olisi haastavampaa toimitettavaa? kumman edessä sitä olisi enemmän ymmällään? Tällöin runon ja proosan välillä, ainakin toisinaan, kenties ideaalitapauksessa, tuntuu olevan hyvin vähän eroa, minkä toisinaan huomaan ilokseni myös kotimaista proosaa lukiessa – esimerkiksi käyvät vaikka Perttula, Bergroth, Selo, Seilonen, Viljanen, jotka ovat, niin kuin hyvin sanoit, ”runollisia” prosaistejamme.
Niin kuin tiedät, en ole itse tyytyväinen suomalaiseen valtavirtaproosaan (jos nyt jotakin näin yksinkertaista on mahdollista sanoa) enkä siihen millä tavalla proosasta puhutaan (paino on henkilöillä, sisällöllä ja tarinalla, ja kieli ja muotoseikat jäävät liian vähälle huomiolle). Juuri näiden seikkojen vuoksi toivoisin, että olisi myös prosaisteja, jotka kävisivät blogeissa läpi keloja joita täällä käydään lävitse. Toivottavasti ero kaventuu jatkossa, ja uusi runopolvi siirtyy proosaan pariin ja mikseivät prosaistit myös runouden pariin. Ylipäätänsä toivon, että kaikki olisi vähän enemmän sekaisin tulevaisuudessa, myös ateljeekritiikin ja kustannustoiminnan suhde ja kirjoittamisen ja ateljeekritiikin suhde. Tiedän että kaikki keskustelijat toivovat salaa sydämissään, että kaikki olisi tulevaisuudessa aivan sekaisin, joten, piru vieköön, toivottavasti kaikki on tulevaisuudessa aivan sekaisin.
Keskustelu on vahvistanut toivomustani että saisin jonakin päivänä aikaan sellaisen proosateoksen, jota jaksat lähteä toimittamaan, jotta voimme miettiä näitä asioita syvemmin. Luulen että tällainen ateljeekritiikki parantaa teoksia, monipuolistaa niitä, ja ottaa kuluneimmat kelat pois jo ensimmäisellä silmäyksellä. Eikä sitä paitsi pidä unohtaa sitä ettei kaikkia tekstejä ole pakko altistaa kommentoinnille. Ainakin itse pidän paljon tekstiä myös itselläni, laitan blogeihini vain ne joihin kaipaan kommentteja.
Olen muuten Sysmässä, joten terveisiä täältä!
Oh, Teemu ehti kommentoida tässä välissä kun kirjoitin omaa kommenttiani! Nilkki! xD
Enkä ainoastaan kerran vaan kaksi! *flex*
Jaaha, tilanne on tällä välin riistäytynyt käsistä, pelkästään hyvä niin. Kommentoin lyhyesti tuota Teemun ihmetystä, että mulla on mennyt kustannustoimittajien kanssa hommat hyvin kun se voi olla myös harvinaista.
Tiedän yleisen kokemuksen siitä, että kaikin osin kustantamojen nykyiseen osaamiseen ja ehtimiseen ei olla tyytyväisiä. No, mun hyvät kokemukset kustantamojen kanssa voi johtua vaan siitä, että oon semiysäriläinen eli ns. helppo nakki. Ei se nyt ihan pelkästään tostakaan johdu, vaikka en todallakaan ole ollut mikään avantgardeveikko. Antti Kasper tykkäsi varmasti mun modernistisesta ilmaisusta ja jonkinlaisesta kirjoittamisen ja kokonaishahmottamisen osaamisesta. Termini meni omalla painollaan samaan putkeen, kuten yleensä tokat teokset ellei ne ole ihan kauheita. :D No, oli se silti parasta mitä siihen hätään saatoin väsätä ja oon teoksesta ylpeä. Antti ja Otavan graafikko Markus olivat paremmin kuin hienosti messissä.
Toimittajina hyvinkin erilaiset Antit ovat olleet keskusteluvalmiita kautta linjan enkä ole kokenut, että mukana olisi ollut minkäänlaista häiritsevää valta- tai bisnessuhdetta. Toki kustantaminen on instituutio, johon liittyy omat reunaehtonsa, mutta tietääkseni nuo ehdot eivät ole vaikuttaneet minuun millään tavalla siten, että olisin joutunut tekemään kompromisseja.
Itse kyllä kannatan Teemun ajatusta kustantamisen ja tuotteistuksen kehittämisestä runouden osalta tuohon "sosiologisten syiden" suuntaan (tekniset ja jakelulliset valmiudet ovat jo läsnä). Itse en näe että tässä välttämättä jouduttaisiin tinkimään edes esteettisistä kriteereistä, parhaimmassa tapauksessa isojen kustantamojen yleistä esteettistä linjaa voitaisiin jopa muuttaa ajantasaisempaan suuntaan. Itse asiassa suosittelisinkin (näennäistä) tuhlauksen logiikkaa. Koska runous ei kilpaile myynnin osalta muiden lajien kanssa, pitäisi nimenomaan luoda muutakin kuin runouden ystävän imagoa todella kovan luokan "elitistisillä" täsmäiskuilla, haalia kirjoittajia ja teoksia, joilla on kirjoittamisen tulevaisuuden kannalta jotakin merkitystä. Palauttaa runous sellaiseksi lajiksi, että se ei kilpaile markkinoilla muulla kuin laadulla eli sillä, että se tekee juttuja joita kukaan muu ei vielä (Suomessa) tee. No, tällaista proosaakin tietty. Jos mulla olisi valta, tekisin just näin. No, ehkä pyytäisin kuitenkin eka Vesa-Matti Loirilta tai Lauri Tähkältä tilaustyönä runokirjat, joilla sitten rahoittaisin avantgardeheppujen toimintaa ja rauhoittaisin kustantamon päättäjät. Jos isot talot tekevät runouden osalta kulttuurityötä, miksi edes julkaista mitään muuta kuin sellaista, mikä on vielä isojen kenttään sulautumatonta (paitsi tietty Loirin, Tähkän, Hirvisaaren ja Tarja Halosen runoja)? Eräällä isolla olisi tähän hyvät saumat (ja jo nyt oikea suunta), varsinkin kun joku WSOY ja pari muuta ovat melkein jo tappaneet kaiken mitä voi kutsua hyvällä omallatunnolla runoudeksi. No, tavallaan Teos tekee tätä (isolla tappiolla nähdäkseni), mutta sen voisi tehdä vieläkin radikaalimmin tuhlauksen nimissä. Vai? Kuka tietää, ehkä irtiotto tutuista kuvioista edistäisi myös runouden lukemista siten että se näkyisi myynnissäkin? Mä tahtoisin nähdä, että nykyisin tapahtuisi sellaisia runollisia tapahtumia kuin esim. Pellisen (etenkin Pellisen), Haavikon ja Saarikosken parhaina hetkinä, muusta ei niin väliä. Näkisin, että jossakin PoEsiassa tätä jo tapahtuu, mutta sitä voisi kuitenkin tapahtua enemmän ja tuo enempi voisi olla siinäkin, että isot kustantamot tuovat mukaan parhaat voimansa kuten fiksut kustannustoimittajat ja mahdollisuuden toteuttaa näyttäviä juttuja. Ääh, tää alkaa näyttää jo joltakin paraatilta, paras lopettaa, eihän tällä ole enää kohta mitään tekemistä kirjoittamisen kanssa...
Lol, aina hauska nähdä kun Vesalta lähtee mopo käsistä! :D
Täällä on pari kertaa noussut esiin "ysäriläisyys", kategoria, joka on myös omassa ajattelussani (kiusallisenkin) tärkeä. Täällä käydyssä keskustelussa termi viitannee määrättyihin suom. runouden vaiheisiin, jotka voidaan analysoida tekijöiden, teosten ja tiettyinä vuosina ilmestyneiden kriittisten tekstien tasolle. Mutta ysäriys tuntuu aina viittavaan johonkin yleisempäänkin: kulttuuriseen ilmastoon, maailmankuvaan, esteettisiin rajauksiin. Olisi kiinnostavaa purkaa auki ysäriä ja ysäriläisyyttä kategorioina. Itse huomaan käyttäväni "90-lukulaista" pejoratiivisena terminä samalla kun paradoksaalisesti vaalin omia 90-lukumuistojani kuin aarretta. Ehkä voisit Vesa heittää jossain vaiheessa postauksen 90-luvusta, jotta voisimme yrittää repiä aiheesta jotain irti? Mikä ysäriydessä oikein mättää? Siis onhan Megadethin "Foreclosure of a Dream" sentään loistava biisi. Olisi aika jo vähän viiltää tätä auki. NV:n taannoinen 90-lukunumerohan - niin paljon kuin siitä pidinkin - oli enemmän fiilistelyä vuosikymmenen raunioilla kuin aiheen ajattelua. Saakeli, kohta TÄMÄKIN vuosikymmen loppuu, alkaa olla kiire.
Antti: Ehkä voisit Vesa heittää jossain vaiheessa postauksen 90-luvusta, jotta voisimme yrittää repiä aiheesta jotain irti?
Vesa: Jospa sanon vain pintaraapaisuna mistä tykkään ysäriydessä ja rajoitun pieneen luettelon kaltaiseen havaintoon runoista (Teemu ei tod.näk. tykkää näistä, eikä Harry). Ysäriläisyyden plussat:
Markku Paasosen Voittokulun parhaat runot, Helena Sinervon Ihmisen kaltaisen yksi runo jossa puhutaan pingviineistä, muutama Jyrki Kiiskisen runo kokoelmasta Silmän kartta ja Kun elän -teoksen yöllinen sarja, Jukka Koskelaisen kokoelma jonka nimeä en muista (taisi olla toka, sai sillä Einarin) + Juhani Ahvenjärven eka kokoelma Hölkkä. On tietenkin huomattava, että osa näistä on 2000-luvun alun juttuja mutta silti ysäriläisiä hengeltään.
Kari Aronpuro ei ollut oikeastaan ysäriläinen, vaikka kirjoittikin luultavasti vuosikymmenen parhaat runot. Pellinen oli jo vähän väsy tuossa vaiheessa. Leevi Lehto kyllä väläytteli myös.
Miinuksia: Iso joukko runoutta ja metateoreettista pohdintaa, jossa ei riittänyt kylliksi paukkuja ylittämään sitä mitä uhottiin ylittää (suomalainen 50- ja 60-lukujen modernismi? Pentti Saarikoski, jota ei kuitenkaan mainita). Runsaasti tylsää runoutta, jota löytyy jokaiselta vuosikymmeneltä. Silti tuo kaikki on varmaan ollut aikanaan ihan tarpeellista, aivan niinkuin tää meidän höpöttely nyt.
Ysäriläisyyden perintöä mulle ovat vakavuus, siisteys ja kirjallinen tietoisuus suomalaisesta modernismista. Ehkäpä jonakin päivänä pääsen niistä eroon tai jonkinlaiseen välinpitämättömään rauhaan niiden kanssa, jos tarpeelliseksi katson.
En silti usko, että tässä kannattaa hirveästi paukutella henkseleitä. Kuinka moni 2000-luvun uusista runoilijoista jää pystyyn, kun tilannetta katsotaan 10 vuoden päästä? Kirjallisuutta uudistaneet ilmiöt ovat varmastikin 2000-luvun juttu. Enpä tiedä, kuinka moni on kirjoittajana saavuttanut sellaista virettä kuin esim. Aronpuro ja Pellinen, joita kuitenkin pidän sekä parhaina suomalaisina (vähän uudempina vanhoina) runoilijoina ja myös runollisina prosaisteina sikäli kuin he ovat siihen suuntaan liikkuneet (varsinkin Pellisen ei-referentiaalinen proosa hänen 60-luvun teoksissaan).
Niin ja olihan siellä kaikkea kääntämistä (Celan, Paz, Ashberry jne.), jotka sitten olivat enemmän tai vähemmän onnistuneita, mutta yhtä kaikki hyviä avauksia.
Jotenkin vaan tuntuu siltä, että 90-luvulla kirjallisuusihmisiltä loppuivat paukut jälkistrukturalistisen keskustelun ja mannermaisen filosofian suhteen. No, filosofit ja estetiikan ihmiset kyllä kunnostautuivat. En tiedä, olisiko koko "jälkistrukturalismista" ollut kirjallisuuden pelastajaksi sen paremmin kuin nykyisestäkään filosofiasta. Kirjallisuus kun lepää lopulta sen varassa, että on tyyppejä jotka osaa kirjoittaa.
Ehkä yksi huono juttu ysäreissä oli se, ette ne eivät hallinneet kylliksi kirjallisia muotoja, kuten esimerkiksi runouden mittoja ja koko metrisen repertuaarin historiaa ja nähneet sen käyttövoimaa. Oikeastaan myös ysäriläisten modernismirepertuaari oli melko redusoitu. Tavallaan nuo kaksi ovat katastrofaalisin osa suomalaista modernismia. Tästä umpiosta ovat vain harvat päässeet murtautumaan ulos, sisäsiittoista hienostelua on kyllä löytynyt, mutta siinä on tullut monelle liian nopeasti seinä vastaan.
Pastissit suomalaisesta modernismista eivät voi millään vuosikymmenellä johtaa mihinkään kovin kummalliseen lopputulemaan saati että näyttäisivät tietä uusiin suuntiin. Toki yäsriläistenkin ilmaisuun toi uusia sävyjä muuttuva yhteiskunnallinen todellisuus, mutta perustoiltaan kaikki oli aika lailla samaa kuin ennenkin. Jos joku 70- ja 80-luvun maitokaupparunous potkaistiin kumoon, ei siitä vielä paljon mitään seurannut.
Arvostan kuitenkin joidenkin ysäriläisten taitoa tehdä käsityötä runoudessa eli tekstiä, joka ylittää hand jobs -tason.
Miten niin en tykkäisi? :D Paasonen oli ja on mun lempirunoilija ysäreistä Ahvenjärven ohella, vaikka molempia on nykyään tosi vaikea lukea, Paasosta ehkä helpointa (mitä lähemmäksi sen teksti menee tietynlaista absurdia fabulismia). Tykkäsin Annukka Peuran Erotuksesta aikoinaan tosi paljon, vaikka siihenkin on vaikea palata nykyään, kun tietynlainen vakava filosofinen paatos on vaikeaa niellä muutenkin tässä maailmanhistoriallisessa tilanteessa (tai liittynee omaan ikään ja sen myötä muuttuneeseen maailmasuhteeseen). Sinervon Sinisessä Angliassa oli aikoinaan yksi sarja josta tykkäsin tosi paljon, se minä-sinä -narratiivi.
Olen miettinyt että se "modernismin" taakka joka ysäreille usein sälytetään on vähän hankala, koska se nykypuheessa kuulostaa usein (omassakin suussani) oikeastaan yksittäisten kirjoittajien refleksinomaiselta paluulta tiettyyn psykologiseen isän/äidinmurhaan tai vaikuttavan äänen torjuntaan (a la Harold Bloom)...tai siis tiettyä välttämätöntä tarvetta erottautua jostakin "vallitsevasta" tietyssä formatiivisessa vaiheessa, joka jää sitten kummittelemaan aavesärkynä, tyhjinä sanoina puheessa - sanoina, joiden tehtävänä ei oikeastaan ole enää kuvata mitään ilmiötä maailmassa vaan jotenkin faattisesti pitää yllä tiettyä yhteisöllisyyttä, tiettyä kommunikaatiokanavaa: "me ollaan samanmielisiä". Toisaalta samoinhan ysärit ihan varmasti tekivät edeltäjilleen (just tuo Saarikosken torjunta); ja taistolaiset modernisteille...
Mulle ehkä keskeisimmäksi "vääristyneeksi" ja täysin subjektiiviseksi ja kohtuuttomaksi muistikuvaksi omista lukukokemuksista 90-luvulla on noussut tietty huumorintajun puute ja ironian ja itseironian puute. Harvoin sitä tuli naurettua ääneen runojen kanssa niinkuin nykyään voi - eikä se nauru ole tyhjänpäiväistä vaan älykästä ja osuvaa, vapauttavaa, nokkelaa, hurjaa...
Yhtä kohtuutonta mutta silti subjektiivisesti väistämätöntä on, että mielestäni runouden tunneskaala on laajentunut 90-luvun jälkeen huomattavasti, sekä negatiivisten että positiivisten tunteiden asteikoilla (ja tuntuu että viimeksi 60-luvulla oli vastaavaa skaalaa olemassa, Kirstinä ja Seilonen jne).
Muotokeinojen näennäinen runsaus 90-luvulla mielestäni kätki myös aina tietyn hiljaisen "hyvän kielen" ja sallittujen tunteellisten tilojen konsensuksen, joka on toisaalta taas syvemmän historian asia. Mutta itse muistan aina ajatelleeni että meiltä puuttui ihan kamalasti kaikenlaista mitä jopa rajanaapureiden runoudessa kuitenkin oli ollut viljalti tarjolla: mitta ja riimi, ääniruno ylipäätään, nonsense, dada, satiiri, narratiivi, kollaasi, suorasanainen argumentaatio [re: satiiri], sonetti, sestiini, triolet, balladi, ghazal, villanella, proseduraalinen kirjoittaminen [OuLiPo, Jackson Mac Low, Cage, ], fabulistinen absurdi proosa [re: Barthelme, Pynchon, Cortazar, Borges, Calvino, Perec], käsitteelliset teokset, visuaaliset teokset).
Nykyään mua on ärsyttänyt se miten tietyt ysärit kuten etenkin Sinervo on suhtautuneet jotenkin ylimielisesti tähän 00-lukulaisten osoittamaan kiinnostukseen mainittuja traditioita ja muotokeinoja kohtaan, ajatuksena jotenkin se että "kyllä mekin noista tiedettiin mutta koska me oltiin teitä fiksumpia me tajuttiin ettei siitä mitään tule täällä Suomessa, ja sitä paitsi jos ne on jo kerran tehty miks niitä pitäisi alkaa kopioimaan enää, kun te teette ne kuitenkin huonosti", mikä on vain osoitus että ne a) eivät vaan osanneet kirjottaa ja b) on järjestelmällisesti ymmärtäneet väärin sen miten noihin liikkeisiin suhtaudutaan nykyään: ironisesti.
Mutta joo, ylipäätään mä pidän vähän ongelmallisena näitä ysärikeskusteluja, sillon aina puhutaan tietyistä "helsinkiläisiksi" aikoinaan leimatuista runoilijoista, etenkin Nuoren Voiman piirissä pyörineistä. Yhdeksänkymmentäluvun runous oli kuitenkin huomattavasti laajempi ilmiö, Turussakin tapahtui kaikenlaista, vaikka väitettyä beat-runoutta ei kuitenkaan aidosti mun mielestä ikinä maahan tuotukaan (Bukowski EI ole beat-runoilija vaikka mitä sanottais! :D ). Tuli&Savukin perustettiin tuolloin jne jne. Sitten on kaikkia "unohdettuja" tyyppejä kuten Heidi Liehu, Maris Gothoni, Antti Koivumäki (joka ei varsinainen ysäri ollutkaan). Ja toisaalta tamperelaisia kuten Juha Siro, Niina Hakalahti, Miia Paani (oliko hän nyt tamperelainen vai ei, en muista). Naisrunous 90-luvulla olis myös kiva nostaa esiin, esim. Riina Katajavuori (joka on välillä tosi hauska ja huumorintajuinen) eikä oikeen istu siihen perus-ysäri-mielikuvaan jota usein viljellään. Ennemmin pitäisi etsiä tiettyjä juonteita, jotka jatkavat jo 50-luvulta ponnistavia kehityskulkuja, 60-70 -lukujen kollokviaalista puherunoa, Juvosen ja Rekolan vaihtoehtoisia "modernismeja"; pitäisi myös tutkia, millaisia ulkomaisia vaikutteita oli (Koskelaisen ja Kiiskisen suuntautuminen espanjankieliseen maailmaan jne.); ja sitä, miten instituutioiden muutokset vaikutti ajan henkeen ja asenteisiin.
Näköjään Vesa siellä kirjoittelee taas päällekkäin mun kanssa samoista asioista! Buu! :D
Mä siirsin jatkokeskustelun Rampaan kääpiöön...tulkaa sinne.
Joo, Teemu, tullaan. Korostan vielä minäkin, että modernismi on valtava vyöhyke mitä erilaisimpia kirjoittamisen tapoja eikä minulla ole sieltä mihinkään kiire pois (noin eurooppalaisessa mittakaavassa). Suomalaiseen runouteen pitää vaan saada sellainen irtonaisuus ja nauru takaisin, mitä Kirstinä ja Seilonen ehtivät hetken edustaa, ja sellainen hulluus mitä Pellinen oli parhaimmillaan. Paluuta siis ja sitten taas takaisin nykyajan risteytyslaitoksille.
Antti jos haluat kans tonne Kääpiöön tulla (mun blogi) jatkamaan tätä laita sähköpostia (etunimi.sukunimi@uta.fi) niin saan osoitteesi ja laitan kutsun. Olet kuitenkin tän keskustelun imponaattori!
Äh, hirveä kiire & nukkuakin pitäisi, kävin Rammassa katsomassa hyvää alustustasi. Nautin, vaikka tosin nämä kelat ollaan jo tavallaan kelattu monesti läpi (tarkoitan että tiedät varmastikin mitä aion sanoa & mitä mieltä olen itse).
No, palaan & vastaan kun ehdin ja kun nettini toimii, muut ehtivät varmaankin ensin.
Lähetä kommentti