Annaali

Pakottautua alkamaan. Antautua siinä missä on. Ajatella sitä. On toista kirjoittaa se sinisellä kynällä. Sanoa Viisaat mäyräkoirat, vaikka Miisa on mäyräkoira. Ergo: Miisa on mäyräkoira? Antautuen kaikessa tälle tyy-tyy-tyy-dyt-dyt-tä-tä-tä-väl-ly-jen syllogismille… Pakottaa itsensä siihen mistä Miisa alkoi. Mäyräkoirass tai kokonaan ilman sitä. Annus. Kädet kirjoittavat jo. Kiven kyljessä poppeleita, kielekkeitä. Kivennäissylkeä, reunat hikoilevat tuhkaa. Hikka. Tästä se alkaa: näkyä kuin hylje tai muu yhtä näkyvissä oleva. Pilvet puhkeavat  myöhäiseen iltapäivään. Myös sen häiseen saumaan. Aloin, mutta ei se ollut oikeaa. Härmä, auma. Harmaan päivän soperteleva huokaus. Keltainen laukaus, kermanväreet huoneessa, sillalla, joessa jokainen lause yritti toisensa selkään. Lauma: En löytänyt itseäni siltä tieltä. Laskin sormiani saadakseni vastauksen; enten tenten teelika menten, enten eller, Wilhelm Teller, tell me what and who and when, mutta niitä oli vain viisi. Tuoli sateen pieksemällä pihamaalla, ei kissaa, omenaa, puuta, mutta rasvaista nokea pitkin kuistia ja sieltä laahausjälki paraatikerrokseen, jos tyhjä tasanne jonne portaat viettävät lasketaan siten. Aivan sama kuu nousee tämän alkamiseen. Putket kurlaavat, ilmassa ammoniakin haju. Vahakannu. Plyysiset verhot. Sen tästä saa, sanat kuivuivat, kaikki sopii fyysiseen. Jokin annaali sinistyy kun sen kylkeen kirjaillaan kultainen naali. Vihdoinkin on taputusten aika.