Uusia sananparsia

1. Jätkä oli pohjavireessä, epätiven etiikan vieressä.

2. Muutosjohtajan karisma: henkilöstön erottamisen armolahja.

3. Millä me kirjoitamme, jos emme suulla ja käsillä?

Peilikuva

Toinen kaksossisarista
identtisistä ja samamunaisista
eri perheissä kasvaneista kertoi
olevansa kaikilla tasoilla
sisarensa kielikuva
ja perillä siitä.

Toinen, kuvernöörin talossa
varttunut, kertoi puhuneensa
tietäjien kanssa
ohi alentuneen alkukuvansa,
kiinni ennustuksessa:

"Niin kauan kuin et opi tuntemaan
itseäsi, tulet menestymään
ja olemaan onnellinen."

Se mikä toi sisaret yhteen
esti heitä sekoittumasta toisiinsa;
niin kuin peilin tina ja tila,
jonka se läpi lasin eteensä heijastaa.

Saima Harmaja: Harmanummi

Harmanummi on omalaatuinen, syvästi koskettava psykologinen trilleri, jonka ansiosta Saima Harmajan elämäntyö on suomalaisen kirjallisuuden eheimpiä ja koskettavimpia saavutuksia. Harmaja syntyi hampaat suussa ja kasvoi todelliseksi runomaijaksi, joka sylsi lyhyen elämänsä aikana pohjaan saakka elettyä, vuosikymmenestä toiseen lukijoita puhuttelevaa runoutta – ja proosaa, kuten tämä tositapahtumiin perustuva arkistolöytö paljastaa.

Uskomaton tapahtumien vyöry saa alkunsa, kun 12-vuotias Saima aikoo unen johdattamana etsiä lapsena kadonneen enonsa ruumiin, jotta äiti ja isoäiti vihdoin uskoisivat, että eno oli yksi seudulla liikkuneen sarjamurhaajan uhreista ja lakkaisivat turhaan odottamasta tämän paluuta. Paikallistaakseen ruumiin Saima kirjoitti vankilassa istuvalle murhaajalle. Viattoman runotytön ja viekkaan psykopaatin välillä alkaa niukkasanainen, mutta sitäkin kiihkeämpi kirjeenvaihto, joka johtaa arvaamattomaan piinaan…

Saiman tarinasta puuttuu lähes tyystin lajille tyypillinen poliisityön kuvaus. Sen sijaan tarina keskittyy traumatisoituneen perheen jännitteisiin ja kuvaa liikuttavasti etenkin Saiman enon mielenliikkeitä – isätön ja kiusattu poika hakee äitinsä hyväksyntää uhkarohkealla tavalla. Eno muuttaa muuttaa setänsä ja tämän vaimon luokse Puu-Pasilaan. Mahtisuvun kulissit järkkyvät, kun sedän vaimo kiipeää kesken sukukokouksen Herttoniemen vesitorniin, heittäytyy, menehtyy ja putoaa. Itsetuhoinen tausta ja onneton elämäntilanne riittävät selitykseksi; rikosta tapaukseen ei tunnu liittyvän... Samoihin aikoihin Helsinkiä alkaa puhuttaa raaka ryöstömurha. Saalis on maamme rikoshistorian suurimpia, ja ihmisiä katoaa jäljettömiin. Onko Saiman enolla sittenkin sormensa pelissä? Kuka on tuo vankilassa tuomiotaan istuva psykopaatti, Tatu Nikkinen? Kumpi lopulta sanoo viimeisen sanan, Saima, eno vai Adam Lambert - ja mistä voimme sen tietää?

Kirjan tapahtumat mahtuvat yhteen päivään, mutta ennakointien ja takaumien avulla kirjailija luo eheän kuvan kuluneista vuosista. Jännitysjuonen miljöö – Viikin sumuiset ja yksinäiset nummet, joiden kulisseja näkymätön henkikirjoittaja ohjaa – on kalseudessaan klassinen ja nostaa niskakarvat pystyyn.

Teos sisältää Saiman tunnetuimmat runot. Niiden teemat liittyvät Harmajan omaan kokemusmaailmaan: nuoren elämän vimmaan ja kuoleman mysteeriin, hengellisyyteen, ratsastukseen sekä loputtomaan voimattomuuteen.

On kaksi tapaa elää elämä: ikään kuin mikään ei olisi ihmeellistä tai ikään kuin kaikki olisi ihmeellistä.

• Kestävin osa rakastetun runoilijan tuotannosta
• Kauniita ja koskettavia ajatuksia elämästä
• Elegantti lahjakirja murhan ystäville

"Moni saattaa luulla, että akvaario syntyy läpinäkyvän vesiastian ja muutaman ruutanan hankkimisella. Mutta kukoistavan akvaarion perustaminen ei ole aivan näin yksinkertaista", kuiskasi Saima ristikon takaa Nikkiselle ja jatkoi ääni entistäkin käheämpänä kiihtymyksestä: "Ymmärrät kai mitä tarkoitan... Älä luulekaan, että tekeytymällä Adam Lambertiksi hämäät minua hetkeäkään..."

Helsingin Sanomat, Jukka Petäjä: "Harmanummi kuuluu ehdottomasti lajinsa eliittiin, Hal Duncanin Kaikkeuden kirjojen, The Big Meow'n ja Siri Hustvedtin rinnalle. Se tyydyttää nälkäisimmänkin lukijan jännityksentarpeen mutta ennen kaikkea saa kysymään: Kuka kirjoitti Saima Harmajan tuotannon? Onko Harmajan dokumentaarinen dekkari ensimmäisiä laajamittaisia näyttöjä subgeneerisestä materiansiirrosta ja millaisen eettisen kannan maamme älymystö siihen ottaa - vai pitääkö asiasta taas haastatella heidän yhdysvaltalaisia ja ruotsalaisia kollegojaan?"

Lyhyt essee luontorunoudesta

Yksi suomalaisen luonnon ikiaikaisimmista ominaisuuksista, vuodenaikojen vaihtelu, on löytänyt tiensä niin Otto Mannisen, Katri Valan kuin Eeva-Liisa Mannerinkin runouteen. A) Ajatus pohjautuu siihen, että  jääkausien takaisessa maailmassa on äänetöntä ja tyhjää kuin vammautuneen mekaaninen ramppikuume; b) myös neljä vuodenaikaa uppoaa atomikellojen syövereihin. Ihminen on tullut aukealta mereltä aukealle asemalle taivaan paineltavaksi, eivätkä aukea ja vapaus ole hyvä. Niin suuri ja kirkas simpukkapuhelin, että minun täytyy raivata sitä edemmäs etelään. Suomalainen runous on  johdatusta näihin tunnelmiin. Kevät edustaa paitsi uuden alkua myös rakkautta. Manninen tekee  sen taas, Vala ja Manner perässä. Runous kutsuu naittamaan maanviljelijäin elonkorjuusirpit, veteen heijastuvat kuunsirpit ja viikatemiehen  stringit. Se mainitsee päätoimittajan, kuun, kolme kertaa, kolmessa säkeistössä. Naisen kynsiä ja tukkaa leikataan. Lempi leiskahtaa mutta joutuu munahaukan suihin ”kesken kevään hemmen”. Hätääntyneet ahmat kuohivat taivaan kuorta ja huutavat kivisin äänin metsistä, vuorista, vesistä, mäistä, rinteistä, taivaista; ikään kuin metsä tai taivas olisivat liian pieniä tai arkisia tai kaakkurinpunavedet. Tosin monet näistä opaakeista hukkuvat tai hukutetaan. Kevät edustaa paitsi Koivukylän uutta Alkoa myös olemisen raakuutta. Siihen liittyy pysähtymisen ja kuoleman kuvia, allitteraatioita ja vapaata äännetoistoa; ”aa aa akana”, ”pirun pentu pakana”. ”Tunnit, vuodenajat” putoavat, paska jäykkänä lyyrikko tamppaa kehäänsä, ei toivoakaan paremmasta. Tuo ainoa, joka on kaiken kuolemaa jäänyt katsomaan, puhisee ja kauhistuu ja skimbaa. Tätä tukee myös Mannisen tiukka mitallisuus. Ja Valan löyhä vapaarytmisyys. Ja kaikki niiden replikat ja heijastumat jne. jne. aina proosarunon suorakaiteeseen ja nykylyyrikoihin ja tähtikriitikoihin  ja l=u=o=n=t=o=o=n ja kokeellisen runouden kvasiontologiseen käänteeseen saakka ja  Urpoon ja Anaan ja pesukoneeseen saakka.

Rakkaudella, oma Zhu Zhu Petsisi

PS 1. Mua kiinnostaa ylipäänsä missä merkityksessä runoilijat käyttävät eläimiään: Miksi  pääsky jäätyy oksennukseen päästäisen viereen ja hevonen pariutuu näädän kanssa, miksei niitä savusteta tai myydä metwurstiksi Puolaan, voiko siinä olla kyse jostakin vakavammasta kuin tofuintoilusta, mitä heille on tapahtunut ja lepakoille, lepakoille, säkeen höpötys naiivilla vajaamielisen äänellä? Minusta on tökeröä yrittää loukata toisia ihmisiä tällaisilla kysymyksillä, mutta en mahda mitään sille, että huuru nousee ympäröivistä soista kuin vaisto.

PS 2. Paavo Haavikon tuotannon ainoa heikkous on siinä, että siitä löytyy tuhansia puita muttei yhtään dildoa. Historia tuomitkoon.

PS 3. Suomalaisen kirjallisuuden suhteesta luontoon ks. Juhani Ahon lastut ”Jumalan luomia” ja ”Metsämiehen muistelma” sekä Veikko Huovisen novelli ”Kuikka”, jo kuva muuttuu.

PS 4. Minä tykkään metsotaulusta,
          siksi pidä en tärkkikaulusta;

          minä tykkään arkiseisokista,
          sitä loihdi en myrkkykeisokista;

          minä tykkään junan laulusta,
          sillä pääsee vaimon vaulusta.

          (Luontorunojeni kauneimmat, osa 1)