Muistuma

kylvetään katoavaisuudessa
koodataan katoamattomuudessa

Fragmentti jalanjälkeä

ääretön kimmeltävä

orapihlajien hiomaton huuto

jokainen veto kuin tylyys

kääntäisi kasvonsa tähän

jokainen hengitys suullinen verta

yksin pyökkihumalametsissä

veden laulu rinteen graniittitaljalla
pimeässä suhisevat torakat

Rumaa puhetta

Olen seurannut viime aikoina pie­nen tyttäreni kielen kehitystä ja pohtinut maailmaa, johon hän on syntymässä. Tuota maailmaa määrittää yhä voimakkaammin kielen muoto, jota kutsun hei­koksi retoriikaksi. Heikko retoriikka kuvastelee yritystä toimia todellisuudessa, joka on muut­tunut niin todennäköiseksi ja tilastolliseksi, et­tei sen monimutkaisuudesta tahdo saada otetta. Heikko retoriikka elää ennustuksista ja riskeistä ja on kuin luotu tilanteisiin, joissa merkitykset kelluvat ja instituutiot sortuvat.

Heikko retoriikka ei perustu taitoon ja kau­neuteen, vaan voimaan ja talouden realiteetteihin. Politiikassa heikko retoriikka on elänyt pitkään. Viime aikoina media on onnistunut kääntämään puheiden taustoja ja iskenyt poliitikkoihin henki­lökohtaisten etujen ajamisen ja vahvasti väritetyn totuuden leiman. Vaikka poliitikot muistuttavat muistihäiriöineen ja vaikenemisineen enem­män dekkarisarjojen epäiltyjä kuin puhetaidon ja edustuksellisen demokratian mestareita, he tus­kin valehtelevat yhtään enempää kuin muutkaan.

Liikkeenjohdon ja talouden kieli on se hei­kon retoriikan muoto, joka ohjaa pitkälti myös poliittista toimintaa ja asiakysymyksiä. Se näyt­tää viimeiseltä yritykseltä puhua erikoistuneissa ja hajautuneissa yhteiskunnissa kieltä, joka pätisi kaikilla alueilla.

Piileekö heikon retoriikan menestyk­sen salaisuus sen kyvyssä kohdata todellisuus? En usko. Kun perintei­sen puhetaidon tavoite on pyrkiä kauneuteen ja vaikuttavuuteen ja kun filosofinen retoriikka tähtää di­daktisesti totuuteen, ei heikko retoriikka houkut­tele kauneudella eikä siinä ole virkaa totuudelle kuin bisneksenä.

Heikko retoriikka on käännöskieltä, joka köyhdyttää koetun todellisuuden. Siinä mittaavat toisiaan henkilötyövuodet, rahoittajat ja tulokset. Monien sanojen merkitykset ovat päinvastaisia kuin voisi olettaa. Tuottavuusohjelma ei liity tuot­tavuuteen, vaan henkilötyövuosien vähentämi­seen; jopa tilastot vahvistavat, ettei ohjelma lisää tuottavuutta. Kun jotakin kehitetään ja tehoste­taan pitkällä tähtäimellä, tarkoittaa se toiminto­jen karsimista sekä byrokratian ja työtaakan li­sääntymistä jatkuvassa ylimenovaiheessa.

Lievimmässä muodossa heikko retoriikka on vain huonoa kieltä. Siinä vellovat visiot, strategi­at, toimintaympäristöt, tahtotilat ja tuottaja-ma­nagerirakenteet. Sen aikaansaannoksia ovat myös huippuosaaja ja huippuyliopisto — molemmat laa­dullisesti erilaisia määreitä kuin professori, do­sentti tai tavallinen yliopisto. Yksittäisillä sanoilla ei olisi väliä, elleivät ne indikoisi laajempaa kieli­peliä nimeltä globaali markkinatalous.

Heikko retoriikka rakastaa yksinkertaisia, nopeasti tuot­tavia rakenteita. Sen huolena ei ole tieto tai jatku­vuus, vaan rahoittajien pitäminen tyytyväisenä. Monet ovat allergisia tälle kielelle. Silti kukaan ei tunnu voivan mitään sille, että heikko retoriikka leikkaa kriittisen ajattelun voimaa ja heikentää älyllistä näkökykyä. Ei tarvitse olla kummoinen ajattelija käsittääkseen, että heikon retoriikan merkit palautuvat viittomiin ”tulos” tai ”ulos”, ta­paluokkana ”nopeasti”, tavoitteena ”enemmän”.

Mitä tapahtuu, kun tämä kielipeli kohtaa asiantuntijainstituution? Yhden esimerkin saa, kun tutkii yliopiston strategiablogia Huipulle ja yhteiskuntaan 2013–2016. Väreissä kylpevä pää­rakennuksen fasadi viestii, että meno on rentoa. Blogissa vuorottelevat yleinen visiointi (rehto­ri Thomas Wilhelmsson), uhkakuvat ja puhe kansainvälisyydestä, kampuskulttuurista ja mah­dollisuuksista (dosentti Juhana Aunesluoma ja oikeustieteellisen dekaani Kimmo Nuotio). Mi­tään ei sanota suoraan, mutta uhkien ja toivon nä­kökulmat on rytmitetty siten, että alan saman tien miettiä, millainen tervehdyttäminen estäisi tie­dekuntaani häviämästä maan avautuessa ja tiede­kentän polarisoituessa selviytyjiin ja muihin.

”Toimintasuunnitelma 2013−. 1. Karsitaan op­piaineita. 2. Yhdistetään valtiotieteellinen ja hu­manistinen tiedekunta sekä teologinen ja käyt­täytymistieteellinen. 3. Lisää karsintaa, uusia toimivia yksiköitä (vrt. ex-suurlaitokset). 4. Elin­voimaisimmista yksiköistä yksi supertiedekunta: poikkitieteellisiä globalisaatiolabroja, tuote- ja ekosysteemihautomoita, pedagogiikkayhteisöjä. Nimeksi HIT, Helsinki Innovation Tank — assosi­aatio MITiin ja ylivertaiseen IT-osaamiseen. Kan­sainvälisten huippujen ja tulevaisuuden yhteis­kunnan palveluksessa.” Vinkkini on toki vain lyhyt askel siinä kilpajuoksussa, jota pian käymme kiinalaisten ja yhdysvaltalaisten hyötytieteiden kanssa.

Samalla ymmärrän, että omassa tiedekunnas­sanikin käynnissä oleva kansainvälinen arviointi on hallittu simulaatio, jossa väkeä valmennetaan uuteen ajattelutapaan. Tiedekunta arvioi tutki­muksensa ja tohtorikoulutuksensa vuosilta 2005–2010. Vuoden 2010 syksyllä oli pari kuukautta ai­kaa sepittää tieteellinen tutkimusyhteisö ja sen toimintaidea. ”Research community” -malli, joka ei kuvaa alamme rahoitusrakenteita tai toimintaa, valmentaa retorisen tilaustavaran tuottamiseen. Toivotaan, että tässä onnenpyörässä ahkera toh­torituotanto ja tutkimustyö auttaisivat osumista sektorille eikä tuloksena olisi pelkkää fiktiota tie­dehallinnon tarpeisiin.

Yliopistoja ei uhkaa ensisijaisesti koulutuksen ja tutkimuksen riit­tämätön laatu tai etääntyminen yhteiskunnasta. Suurin uhka on, että sivistys on liian kallis tuote nopeille markkinoille. Mitä kritiikittömämmin päätöksentekijät omaksuvat liikkeenjohdon retoriset manööve­rit pelastusoperaatioineen, sitä varmemmin laa­ja-alainen osaaminen hukataan tämänhetkisten markkinoiden vaatimuksiin. Jo nyt strategiapu­heet hitsaavat yhteen huipputiimejä kirkoista ja vanhustenhuollosta korkeimpaan koulutukseen. Valmistaudumme uhraamaan markkinatalouden Moolokille, jota mikään uhri ei tyydytä.

Miksi länsimainen sivistys pitää sotkea tuot­teistamisen ja tehostamisen mönjään, joka peit­tää markettien broilereita? Miksi jokaisen insti­tuution on todistettava olemassaolonsa oikeutus kasvun ideologian edessä? Koska globaali mark­kinatalous kaikenkattavana määrittäjänä on yksi ihmisen ja luonnon latistamisen mekanismeista. Ihminen ei eroa olennaisesti muista tuotantoeläi­mistä. Ostaminen, myyminen ja palvelujen valinta tuovat vain aste-eron samaan prosessiin vangit­tuihin sikoihin ja lehmiin. Puhe arvoista ja luotta­muksesta ovat huolta resursseista ja toimintavar­muudesta.

Yhteiskuntamme eivät ole ainoastaan hukas­sa, ne ovat myös syvästi epätoivoisia matkallaan huipulle. Epätoivoinen tahto olla muuta kuin oma itsensä on koomista. Se ei jää vain julkkisten si­likonihuuliin. Yhtä lailla se yltää katteettomaan ideaan huippuna olemisesta.

Tänään palasin puheen juuril­le. Tyttäreni heräsi päiväunilta. Unenpöpperöinen lapsi hymyili. Kun katsoimme ulos ikkunasta, hän ojensi kätensä ja sanoi: ”Ti ti tii, tö, tö, lintu… lentää.” Havain­to, sormen ojennus ja omalla äänellä soiva kielel­linen tunnistus — ja lisäksi yhteys maailmaan ja sanat, jotka osuivat lintuun ja loihtivat sen esiin lumiröykkiöstä niin että me molemmat näimme tiaisen yhtä aikaa ja tunsimme itsemme osana yh­teistä elämää.

P.S. Luottamusmies Ennio Zuccaron kirjoitus strategiablogissa oli ensimmäinen, joka vasta­si kuvaani kriittisestä ajattelusta. Hän kirjoittaa näin: ”Pärjääminen kansainvälisissä vertailuissa tai elinkeinoelämän tuotekehityksen tarkoituksi­en palveleminen ovat mielestäni toisarvoisia stra­tegisia tavoitteita yhteiskunnan demokraattiseen evoluutioon verrattuna.” Tällaisen kehityksen pioneerina tahtoisin yliopistomme nähdä. Siinä olisi kriittistä arvokkuutta kansainvälisestikin.

Teksti julkaistiin Yliopisto-lehdessä keväällä 2011