Ennen kuin vuosi vaihtuu

vuosi on sen verran katkeamassa, etten jaksa murehtia tekemättömiä tekstejä, vaan valvon yön parin hullun vuoksi ja siirrän työt seuraavaan sarakkeeseen. aamulla vedän peiton korviin, auto kerää pihassa lunta, matka alkaa sitten kun huvittaa. herään siihen että toinen hulluista soittaa ja sanoo, etten voi auttaa heitä mitenkään.

ruoka on tämän tekemättömän päivän huippukohta: hirveä, jota olen hauduttanut porkkanoiden, omenan ja valkosipulin kera oluessa, paahdettuja punajuuria, jotka odottivat yön oliiviöljyn ja hunajaetikan ja mausteiden vietävänä, silloinkin kun katsoin näiden hullujen elämää joka muistuttaa minun elämääni kuin leikattu ja kiinnikkeitä kerännyt sisäelin, myös pippureita, katajanmarjaa ja sipulia, ja viimeiset palat jääkellarin lohta ja piparjuurikastiketta, juomat olkoot keskellä päivää, pää on muutoinkin revennyt, kun näen kieroutuneimman romaanin ainekset heti kun kyllin moni on ehtinyt hengiltä.

mutta tällaiseen ei ole varaa, eikä rahkeita ole edes kertojaan tai rakenteeseen, enkä sitä paitsi tahdo ketään hengiltä: on typerää vetää rooleja, kun käsien välissä juoksee sähkö ja joku koskettaa lämpimästi rintaan ja sanoo, että se musta seinä joka on edessä on tuleva aika, viipaloi siitä päivä, se seinä luhistuu.

jos päivät olisivat vähemmän poliiseja, jaksaisin rakentaa tästä tien. nyt tyydyn, syön ja nostan vuoteelta hajanaisen dekkarin, jonka loppuratkaisu kertoo, että tekijältä oli turha odottaa enempää, ja siitä tai jostain muusta syystä hänen sydämensä antoi olla.

kokoomusmeemi

elämä hyvin banaaleissa olosuhteissa, elämä aivan toisenlaisissa olosuhteissa kuin niissä syntyvistä kasvaimista voitaisiin päätellä;

loiventavaa uuden vuoden juhlimista, kaivautumista kellareihin, kädet loputtomissa ilmiöissä;

turkulaiset telakat, kuuden puolueen ministerit ja virkamiehet -- juuri tällaisia meemejä me olemme tilanneet;

pelin jälkeiset selitykset, selvitykset, kannanotot, suhteellisuudentajuttomat, ylimieliset, lainkuuliaiset kokoomuslaiset, vapaavuori lähti juuri ryyppäämään, vitut sitä voisi kiinnostaa vittuakaan

Merkintöjä joululukemisiin (25.-26.12.2012)

Ihmiset lasittuvat helposti kuin modernisoidut rattaat mutta miksi välittäisimme siitä;
riittää kun pidämme käsialamme tulisijoissa, joita on mahdoton havaita tai sammuttaa.

*

En ole koskaan pitänyt yhdestäkään menetelmästä mahdottoman saavuttamiseksi. Tuossa suhteessa on aivan sama kuinka kauniisti negaatio muotoillaan.

*

Bullitio: kun puhe kadottaa mahdollisuutensa tulla ilmaistuksi.

*

En vain usko sisäiseen perustaan, joka voidaan ilmaista käsitteellä ei-minkään polte jne.

*

En käsitä kuinka Eckhart on yrittänyt puhua saksalaisilleen näin.
Samalla kuitenkin ymmärrän paljon saksalaisesta filosofiasta.

*

Minusta tuntuu, että voisimme hyödyntää tätä virkistävää sadetta. Sanat voisivat merkitä jotakin, jos ruumiillista maailmassaoloa ei olisi.

*

On aivan sama kuinka hitaasti ja sisäistetysti kirjoitan tai ajattelen. Mikään sanottu ei ole välttämätöntä.

*

Sanojen suhde Jumalaan on täysin sattumanvarainen silloinkin kun sen uskotaan olevan määrätty. Siksi sanotaan, että Jumala on kaikkialla, myös kieltä muovaavassa tajunnassa.


*

Minkä tahansa oletetun seikan arvo perustuu sen arvoon filosofisena ideana;
tätä ajatusta voidaan käyttää näin ja näin.


*

Jos jokin ilahduttaa minua, niin varmuus tyylissä.


*

(Spontaaneja ajatuksia joitakin tunteja sen jälkeen kun olen lukenut Mestari Eckhartin Sielun syvyys -käännösvalikoimaa.)

Ruumiisi on sika, runo virheluentaa

mitä tiedät ruumiisi kyvystä ajatella?
sydämesi hermosto
on rotanaivoinen verisuonisto
jota possu lihottaa

ps. lisävinkit ja kuorrutusohjeet atria kokkaamosta
atria.fi/kokkaamo; nyrkkisääntö 1 hlö = 1-5 kiloa lihaa

fröjdefull jul kamrater!

Joko

joko otit opiksesi

ei joko tai vaan molemmat


rannikko oli ammoin

aukinainen ammottava haaska

molekyylitunnit uivat

korkeammissa moraaleissa


joko opit että haavat

ja haaskattu aika

kokoontuvat aina yhteen

ainoaan korollaaripilariin


koraali on armoton

Ulan Bator

Lumiyö ilmi.
Illuminaatio, del.
Libidon ibis

unelmissa vain:
shamaanissa avoin tie,
uhrimännikkö.

Metsäfragmentteja*

jos nyt lähden tästä on runouden suunta, mutta kun olen ollut kaksi päivää metsässä on aivan sama mitä olen kirjoittanut, mihin pyrkinyt, miten kaikki on unohtunut välittömästi muiltakin; there is a table in the wilderness.

yksikään näistä puista ei ole sokea, pilkon syttöjä maakuoppaan, kerään koneiden jättämiä tuohisoiroja, pinoan päälle kuusensiipiä ja kaadan sytytysnestettä kosteille pinnoille, nostan raivaustavarat ja eväät sivummalle, kahdessa korissa, ja pian nousee vihreä tummanharmaa patja, se tulee oksakerroksen raoista, ja kun odotan hetken näkyvät liekit, niiden päät kietoutuvat savusta havuviuhkoihin, savustavat ja hulmauttavat kasan pinnankin liekkiin -- alan nyt kantaa rinteestä lisää oksia, tässä kone on kaatanut suurimmat kuuset, paksurankaisia oksia, jokaisessa viuhka.

pyhä olkoon sanani siitä, että tuo aikaa vanhempi on herätetty moottorien ja öljyn hajuun, se kuulee teräksen ja muut epäorgaaniset yhdisteet, jotka siltä itseltään on viety, ja kuten juhlapäivänä menen tienpohjaa, tunnen uutena taas innon tarttua työhön, kuin tuo ei olisi mikä hyvänsä rajoittamaton epämääräinen syvyys ja leviäminen, vaan itse maa, jonka voin synnyttää koskettamalla sen pintaa, ja se että teen osan siitä hetkeksi paljaaksi ei tarkoita että tekisin sille pahaa, ja se että karsin ilmalle tilaa ei tarkoita että veisin siltä jotakin pois; minä annan samaa tuhkaa, jota salamat ja tuuli antavat, nytkin on kaatunut suuri mänty poikittain korkeimmalle kohdalle tonttia;

taivaalla, kasveissa on vuosien kaudet, sellainen lohdutus saa hymyilemään vaikkei olisi eetteriä, pelkkä nukkuminen ja valvominen ja pisarat, eikä yhdelläkään ideologialla ei ole vain yhtä vastaideologiaa, yhdelläkään kasvilla vain yhtä symbioosikumppania, vaan elämä on kokonaan tässä ja vaikka näen vain välähdyksiä, karhu tarvitsee hirvensä ja hirvi kärpäsensä ja karhu marjansa ja marjat teerensä ja teeri varpujen taljan, mikään ei mene hukkaan vaikka en ajattelisi näitä asioita,

tällaisessa maailmassa on heimouskonnon mahdollisuus, minulle se on mahdollista, mutta ilman heimoa, vain se että erämaassa on pöytä, katettuna, ja minä itse olen pahin viholliseni ja minä näen sen ja se mitä teen;

kuten juhlapäivänä käy peltoansa katsomaan maamies, olen tässä kaikessa keskeneräisessä.

[- -]

* Jokunen uusi keskeneräinen fragmentti pidemmästä raivaustekstistä

Nimi on enne ja muita ennakkoluuloja

Illalla luen  niin & näin -lehden otteita ajasta. Elina Halttunen-Riikonen ruotii Hännikäisen ja Melenderin Liberalismin petosta tamperelaisen feministin ottein. Jatkokysymykset tasa-arvosta, uhriuttamisesta ja uhriutumisesta ovat juuri sellaisia kuin odottaa sopii, tiukan asiallisia, tivaavia.

Huomaan, että argumentointia voimakkaammin kiinnitän huomioni tekstissä esiintyviin nimiin. Tässä tapauksessa nimet luovat paitsi yhteisöllisyyttä myös tunnelmaa, jopa jonkinlaista determinismiä. Kun selaan lähdeluetteloa, huomaan, etten todellakaan ole tekemisissä ylijuonikasmaisen nimihuumorin kanssa. Tai logiikka on samankaltainen, mutta huumori on vähissä. Näin nimetyistä ihmisistä ei ole voinut tulla muuta kuin kovan luokan feministejä: Horttanainen (Anne), Masso (Iivi Anna), Ylöstalo (Hanna).

Henkilöhahmoina tämännimiset olisivat joko koomisia tai pelottavia, ainakin jos heitä kirjoittaisi Huovisen tai Tervon tapainen mies. Naiskirjailijan, kuten Lehtolaisen, teoksessa he olisivat todennäköisesti amatsoneja, jotka tulevat ja ottavat mitä haluavat.

Kumma, etten osaa sijoittaa noihin nimiin tasa-arvoa, pikemminkin erilaisia negatiivissävyisiä fantasioita, joita en ala tässä sen enempää ruotia. Ihmisinä en tunne yhtäkään näistä henkilöistä. Epäkohtadiskurssista sain Halttunen-Riikosen otteesta niin hyvän kuvan, että se riittää toistaiseksi.

Onko lukeminen aina näin lapsellista, kun genre on tarpeeksi vieras tai kun ihmiset ovat tietyltä paikkakunnalta ja tulevat tietystä taustasta? Luultavasti. Vain syiden peittelyn ja retorisen väistelyn aste vaihtelee.

Ei tulisi ikinä vähätellä paratekstien asemaa tekstien lukemisessa: ne keräävät lukijan ennakkoluuloja kuin magneetit. Parateksteihin luen myös kirjoittajan nimen. Se pitää ytimen lailla sisällään monta mahdollista tarinaa, joihin reagoida.

kukapa

kukapa ei olisi ollut eichmann

kotkaamisesta puhumattakaan

tässä seison tötteröhattu päässä, sauva kädessä

kukapa ei olisi repinyt nauloja hampaillaan

minä en kuole koskaan   minä kuolen hyvin harvoin

olen kirjoittanut siitä jo

hiekalla, matalassa vedessä pohjaruusukkeelliset kasvit

lähde, pieni allikkolähde hakkuuaukealla, lähellä rantaa,

kausikuiva puro, enimmäkseen maan alla

jos häädetään turkkilot ja toukat, jää ihmisen osaksi
valvoa rinteessä mustakaulaisen jesuiitan elämää

B-lard / L-bard, n:o 2

Vastakaiku vai
kajahtelu, miten on?
Arkkityyppinen

ilma, vesi, maa?
Yksilöä laajempi
muistinavaruus?

Bachelard & Hubbart,
Alexandria & Lombard?

Ekoilla mennään
fenomenologiaan
et' hupsista hei.

Hetken humahdus

elämys on mainio lahja*
pro elämä on lahja

*lahja on mainio lahjus
virkkoi eräskin nahjus

ps. enemmän kuin elämystä
arvostan pientä kuolemaa

Vielä pieni tarkennus tuohon runouden jne.

Lukekaapa esimerkiksi tämä Eino Leinon "Nocturne" (1903) ja miettikää kuinka paljon erilaisia pakotteita tekstin tuottamisessa on käytetty / otettu huomioon alkaen mitasta, loppusoinnuista, äännetoistosta ja tavuista joiden pituutta / lyhyyttä säkessä voidaan varioida (so. millaisiin asemiin pitkät ja lyhyet tavut voivat asettua painoaseman suhteen), ja pohtikaa päälle esimerkiksi sanastoa ja viitekehyksiä:

Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.

Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär' elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.

Tarkoitan, että tällaisia seikkoja mallintamalla voisimme luoda uusia keinoja ja käyttöjä mitalle -- enkä usko, että ne tuntuisivat ollenkaan banaaleilta. Siltä ei tunnu myöskään tämä, liki sata vuotta vanha runo, joka on kirjoitettu käsivaralta ja luovasti. Paljon mutkikkaampiakin tapauksia toki löytyy.

Runo muuten esiintyy muunneltuna tai kommentoituna ainakin neljässä nykyrunoteoksessa: Teemu Mannisen Lohikäärmeen pojassa (2007) ja Futuramassa (2010), Jouni Tossavaisen kokoelmassa Kerro (2007) sekä Haapalan & Pyörälän teoksessa Kuka ampui Ötzin? (2012). Löytyykö muita?

Tarkennus Runouden ylistykseen

Huomasin, että Käymälässä oli jo 16.6. kuluvana vuonna kiinnitetty huomiota aivan samaan seikkaan kuin mistä itse aiemmin puhuin: nykyiset runokäännökset ottavat huomioon rytmin vaatimukset yleensä huonosti. Mieleeni nousevat paitsi Käymälässä kommentoitu Antti Nylénin Baudelaire-käännös, myös viimeaikaiset käännökset Shakespearen (Simonsuuri) ja Runebergin runoudesta (Ahti). Miksi runoilijat eivät osaa kääntää mitallista runoa mittaan tai edes lähde kokeilemaan -- mittasysteemejäkin on lukuisia tarjolla? Eikö se olisi jonkinlainen ammattitaidon näyte, jopa melko olennainen, jos lähtöteksteiksi on valittu mitallisia runoja?

Minusta piittaamattomuus rytmiä kohtaan on omituista, kun on kyse runoudesta ja runoilijoista, joiden luulisi olevan kielen rakastajia. Toisaalta mieleen ei tule kovinkaan monta nimeä, jos mietin kuinka moni nykyrunoilija olisi antanut näyttöjä siitä, että hallitsee mittoja -- tämä on surullista, sillä pelkästään kielirunouden (tai kielen materiaalisuudesta kiinnostuneen runouden) ja proseduraalisen kirjoittamisen näkökulmasta mitallisuus olisi mitä kutkuttavin alue. Ymmärrän, että alue on hankala ja ettei se herätä runoilijoissa luontaisia intohimoja. Toivoisin, että edes keinotekoiset intohimot heräisivät, niistä kun kuitenkin löytyy näyttöä niin monella muulla saralla. Jos jossakin olisi kielilaboratorion paikka niin tässä.

Hyvänä poikkeuksena tulee mieleen Hölderlinin Leipä ja viini -suomennos ja kommentaari, jossa tekijöinä olivat Teivas Oksala elegisellä distikonillaan ja Niemi-Pynttäri suorasanaisemmalla käännöksellään ja kommentaarillaan; samantapaisia, kokeileviakin suomennoksia näkisin mieluusti, sillä mainitsemani teos on vuodelta 1996. Hienoja, suhteellisen tuoreita Runeberg-suomennoksia edustavat puolestaan Tarmo Maneliuksen kolmen lyyrisen kokoelman kokonaissuomennokset (1987 ja 1989) sekä hänen suomennoksensa Runebergin ns. erillisrunoista kokoelmassa Runon vuodenajat (1977).

Kysymys johon ei ole vastausta

Yhdeksänvuotias tyttäreni esitti minulle noin vuosi sitten toistuvasti kysymyksen tai pikemminkin kokemuksen, jolta ei selvästikään saanut rauhaa:

--Isä, minä en ymmärrä, kuinka ihmiset ovat olemassa.

Osaan luonnostella tähän kysymykseen vastauksia teologian, kognition ja luonnonhistorian näkökulmasta, mutta olen varma, ettei yksikään vastauksistani vastaa siihen kokemukseen, jonka vallassa tyttäreni tuli luokseni. Minusta tuntuukin, että tärkeämpää kuin vastata on löytää tällaisia kysymyksiä ja kokemuksia -- juuri ne todistavat ihmisyyden synnystä.

Yritin asettaa sanani jotenkin, mutta en osannut sanoa, että hän on tervetullut samaan tietämättömyyteen, jossa mikään vastaus ei riitä, ja että hän on löytänyt juuri jotain ylittämätöntä.

Tänään on Aadan synttärit. Onnea, Aada!

Runouden ylistys

Joku kysyi, miksi en tahdo kommunikoida runoudellani, miksi vain puhun ja velvoitaan muut kuuntelemaan, olen nimittäin ylisaturoinut kielen ja sekoittanut siitä myrkkyjuomaa. Minusta tuo analyysi oli osuva enkä hämmentynyt siitä niin kuin olisin voinut hämmentyä. Ainoastaan sitä en myönnä, että minulla olisi valtaa velvoittaa ketään mihinkään enkä väitä, että runoudellani olisi tuollainen auktoriteetti, mutta kuuntelemaan kutsumisen myönnän. Tämä keskustelu johdatti minut pohtimaan samaa seikkaa kääntämisessä.

Tämä maailma on täynnä kommunikaatiota, täynnä nopeaa ymmärtämistä. Ihmiset ulottavat tämän keskustelevuuden jopa runouteen. He kääntävät teemaparafraaseiksi runoja, jotka seisovat ja virtaavat omissa muodoissaan, valtavilla alusmailla, ja toiset ylistävät näitä raakaluonnoksia runoudeksi, vaikka kyse on pikemminkin joukosta tukirakenteita, joita voisi käyttää ymmärtämisen apuna tutkielman teossa; usein näitä käännöksiä saattelevat huomautukset ja selvennykset ovatkin taidokkaampia kuin itse käännökset.*

Kun sitten lukee tällaisen runouden kääntämisen ylistystä, voi olla varma ettei puhe ole runoudesta vaan politiikasta ja halusta järjestellä maailmaa tiettyihin kulmiin. Yleensä on kyse vain keskustelusta, halusta saada oma ääni kuuluviin, olla osa yhteistä puhetta, tuoda käsille jokin poliittisesti merkittävä institutionaalinen aihe. Tuo kaikki on tärkeää, en kiellä sitä, ja on tärkeää saada tietää millaisia aiheita Shakespeare ja Baudelaire ja Rimbaud käsittelevät, mutta se ei ole runouden arvoista, jos tarkoitus on ollut kääntää sonetti tai oodi ja lahjoittaa edes osa siitä loistokkuudesta joka runoille kuuluu.

Uskon, että runo voi myös kehottaa olemaan hiljaa. Tai se sanoo: "Laske kustannukset ennen kuin ryhdyt työhön, sillä minä en ole sisältö jonka puristat uuteen muotoon enkä minä varsinkaan ole sisältö jonka puristat muodottomuuteen." Minä jopa uskon, että toisinaan runous lopettaa keskustelun, tuo kuukausien hiljaisuuden, mykkyyden joka viivyttää kääntymistään sanoiksi, kunnes on jokin "En nyt saa aivan kiinni, mutta tässä on jokin sirpale ahdistustani, näkemistäni, jokin josta tunnistan myös osan sinua."

Toki runous on osiltaan kommunikaatiota, mutta se on myös välimatkaa ja sanan loistoa, joka ei anna itseään välitetyksi mielipiteeksi tai tiivistelmäksi siitäkään huolimatta, että on runoina ja niiden käännöksinä ylistettyjä tekeleitä. Moni runo kuiskaa: "Anna minun olla tässä, kääntämättä, anna minun olla välimatka, jonka hiljaisuudessa tunnistat myös oman puheesi." Tätä kuiskausta ei voi vaientaa puheella kääntäjän vapaudesta tai kääntämisen mahdottomuudesta.

*Tietenkin on pseudokäännösten historia kuten ranskalaisen proosarunon alkutaipaleella mutta en tarkoita sitä tässä -- siinäkin suunnassa kirjoittaja voi edetä muuntaen kääntämisen periaatteita kirjallista lajia edelleen työstäväksi toiminnaksi. Kirjallisuustieteelliset tutkielmat sisältävät säännöllisesti suorasanaistettuja ja sujuvia raakakäännöksiä, jotka antavat lukijalle yleiskuvan analysoitavista teksteistä. Mielestäni ratkaisu on hyvä. Jos kunnollista käännöstä ei löydy eivätkä tutkijan kääntäjäntaidot riitä, hän esittelee lukemansa tekstit ja antaa niiden kohota para- ja metatekstien keskellä. Tällaista vastaan minulla ei ole luonnollisesti mitään, sillä runoihin ei kajota, mutta en myöskään kutsu toimintaa varsinaisesti kääntämiseksi vaan tutkimiseksi ja tekstien transtekstuaalisten suhteiden välittämiseksi.

Erään keskustelun anatomia

-- Tämähän ei millään tapaa kumoa sitä tosiseikkaa, että kyse on kaunokirjallisuudesta?
-- Ei.
-- Sinun kirjallinen elämäsi ei kuitenkaan ole yhtä kuin kaikkein poliittisin elämäsi, elämäsi ihmisenä?
-- Ei.
-- Eikä se tarkoita myöskään, että se mitä nyt sanot, olisi yksi yhteen käännettävissä kuvaksi elämästäsi?
-- Ei.
-- Missä elämäsi lepää; kuvana kuvien joukossa?
-- Niin, ehkä kaikki on taidokkaasti sommiteltua piirrosta hulluudesta, joka lepää sanojen luomien kuilujen äärellä siinä missä pilvenpiirtäjä ja peiliseinä kohtaavat.

Paradoksintuoja

Missä hän nyt on?
Hän vie paradoksiaan
kosmeettiselle
tasolle, talmaan, yli
hilseen. Niin hän on.

Eeva-Liisa Mannerin versio Historiasta minuutissa

Taannoin maailma
versoi muutaman sodan,
muutaman hääyön.

Juoksivat tänne
rautakauden eläimet,
siirryimme yhteen.

Kauas vievät tiet,
tiet etäisyyksiin ja pois,
takaisin luokse;

uni valvoo yöllä, kun
minä nukun jo.

Tuomas Anhavan versio Historiasta minuutissa

Taannoin maailma
versoi muutaman sodan,
muutaman hääyön.

Niin juoksivat taas
rautakauden eläimet,
siirryimme yhteen.

Ota voittosi.
Älä ota ihmistä,
ota itsesi;

kavalin viha
on voitoista katkerin.

Paavo Haavikon versio Historiasta minuutissa

Taannoin maailma
versoi muutaman sodan,
muutaman hääyön.

Niin juoksivat taas
rautakauden eläimet,
siityimme yhteen.

Hyvin helppoa,
sanon hyvästit: "Olen
ohimenosi,

maailmasta jätä vain
lähtöjen ääni."

Tommy Tabermannin versio Historiasta minuutissa

Taannoin maailma
versoi muutaman sodan,
muutaman hääyön.

Niin juoksivat taas
rautakauden eläimet,
sulimme yhteen.

Anna mun nuolla
sun pilluasi, painaa
sormi perseeseen.

Historia minuutissa

Taannoin maailma
versoi muutaman sodan,
muutaman hääyön.

Niin juoksivat taas
rautakauden eläimet,
sulimme yhteen.

Virastoaikaan

Viraston synkkä
käytävä, teräskatto.
Lauseke palaa,

lyhyt, nopea:
"Suhteissa on eroja,
hissitytöissä

riittää katsomista."
Loungessa rotukarjaa,
hyvyys, syöveri.

Merenneitopolkka*

Taas sievät merenneidot uivat ulapalle päin,
niin sievät merenneitoset ne polskuttavat näin --

ja samat joutavuudet jotka tekivät ne meille,
ne samat joutavuudet myöskin teemme vielä heille...


*Ensimmäiset parisäkeet...

Muisto

Hyvin hoidettu
muisto: poltettu maata
myöten, vain ranka

yli tuhkatun
rannan, toiselle puolen.

Apteekkirenga

Miksi apteekit
kannattavat niin hyvin?
Miksi ne ylipäänsä

kannattavat niin
huonosti?  Onko kyse
vain laskelmista --

kirurgintarkka
moukarinisku, joka
päättää aamuyön

kalkkeutuneitten
röörien snuffvideon?

Keskipäivän aave

Aamut rakastun
tavuihin, veren muottiin
niin kuin taas näet.

Ehkä minua
ei ole, on vain kolme,
lumiyön rippeet.

Tahdon olla niin
kuin joku sävy väistyy.

Haikuo

Valleittain lunta,
espanjankaali kutsuu.

Vaijerilankaa,
vaihda kyntesi pyrstöön.

Helmet muuttuvat,
päin laskostuva lyijy.

Kutsuu kyntesi pyrstöön.
Vaihda espanjankaali.

Helmet vaijerilankaa.

Céline

Voi olla että

ihmisten ilkeys on

heidän vaivansa

kylmä, hiljainen

nurkka yön asunnossa,

jos päästän läpi.

x

Tämä tuleva,
tulevan maailman jo
ohittamaton.

Ehkä se nähdään,
kaatunut jo, mennyt jo,
harsuva halo.

Joskus taide on…

Joskus tiede on, usko…

Joskus kaikki on…

Pelkäätkö yhä,
ettei mitään tulisi
niin pimeästä,

ettet saattaisi
enää kyllin lähelle
sitä mikä on?

Uusi Orfeus

Dugongin laulu
maanalaisen yskimän
pien ytimessä.

Vino kamera
vaihtuu lähikuviksi
zirkoneistasi.

Huone metsässä

Sanon ettei minulla ole kenkiä eikä muutakaan, mutta kun kävelemme vanhuksen kanssa metsään on minulla kuitenkin vihreät saappaani, joiden varret ovat hiertyneet rikki. En tunne vanhusta. Hän vetää mukanaan nyyttiä lyhyen köyden päässä. En ole liikkunut ennen tässä viileässä metsässä, ja kun tulemme sillalle, kuulen susien äänet. Siltarakennelman alle jää kuljettava tie, ja puolivälissä huomaan maassa harmaan koiran. Äkkiä koiria on enemmän, kaiken rotuisia, ne eivät ole lainkaan aggressiivisia vaan tulevat kiinnostuneina luokseni. Tavallista suurempi spanieli nuuhkii jalkojani, kumarrun silittämään terrieriä. Jatkan kävelyä, ja tie kääntyy vasemmalle muuttuen puolivaloiseksi saliksi jonka keskellä on huntuja ja suuri vuode ja vasta heräävä nuori nainen. Hän pyyhkii tummia hiuksia kasvoiltaan ja suoristaa kätensä ja kuiskaa:

                   Auringon nousu vie pois yön kauhut,

                   tuo tilalle päivän kirkkaat kauhut, tule,
                                               minä näytän sinulle...

.