Ylioppilasaineesta

Olemassaolosta puhumisen ongelma


Monet asiantuntijat ovat ristiriitaisia "tuonpuoleisesta". Aivan kuin tämän lauseen muotoileminen ei itsessään osoittaisi kyllin syvää huumorin tajua.

En ole koskaan päässyt selvyyteen, kuinka he pohjimmiltaan käyttävät sanoja "tämä" ja "tuo" olemassaolosta eli ikuisuusasioista puhuessaan ja millaisin perustein he liittävät niihin "puoleisuuden" ideansa. Useimmiten ymmärrän "tämän", mutta "tuon" viittausala jää epäselväksi. Paitsi tilallisuudella sitä piiritetään ajan määreillä, "jälkeen" ensimmäisenä. Tässäkin "jälkeen" viittaa oikeastaan vain ensimmäiseen määreeseen "tämä". Pohjimmiltaan: jos "tämän" erottelu omaksi alueekseen on riippuvainen "tuosta", joka määrittyy epätyydyttävästi niin ajassa kuin tilassa, osoittamisesta puhumattakaan, miten käy "tämän" rajojen ja puolten?

"Nämä" ja "nuo" mielipiteet. Olisi helppoa hypätä siihen johtopäätökseen, että "aika" ja "ikuisuus" ovat sekoittuneita toisiinsa aivan kuten "tämä" ja "tuo", niin kuin ihmisen puhessa ainakin. Puheen aiheet ovat kiinni kielessä ja tilanteessa. Puheen osalta mitään ei ole ratkaistu saati että oltaisiin sanottu jotakin.

Entä mistä tulee "ikuisuuden" idea? Eikö tämä ole varsinainen kysymys? Toistaiseksi sille ei ole annettu yhtäkään uskottavaa selitystä. Asiantuntemukseen se ei voi perustua eikä tulevaisuuden ennustamiseen. Ja mitä se olisi toiveena, kun emme osaa edes määritellä toiveen rajoja? Materialistiset selitykset "toden maailman" oheen valehtelusta tuntuvat tyydyttävän vain sepittäjiensä välittömimpiä tarpeita eivätkä sellaisinaan eroa taivaskaipuusta - - -

- - - - - - - - - - - - - -
- - - - - - - - - - - - - -

Kunpa olisin säilyttänyt vanhan ylioppilasaineeni huolellisemmin. Konseptista (tai oikeammin sen kopiosta) on jäljellä on vain ensimmäinen sivu. Muistelen, että pääsin käsittelyssä johtopäätökseen, joka saattaisi auttaa minua vieläkin - jos ei muuna niin muistona nuoruudesta, jolloin kaikki oli avointa ja mahdollista.