Harkitsemisen arvoista taiteen pysyvyydestä

"Esteettisestä muodosta kieltäytyminen ei poista taiteen ja elämän välistä eroa --- mutta se lakkauttaa olemuksen ja ilmentymän välisen eron, jossa taiteen koti on, ja joka määrittää taiteen poliittisen arvon. Taiteen desublimaation oletetaan vapauttavan spontaanisuutta --- niin taiteilijassa kuin vastaanottajassakin. Mutta radikaalissa praksiksessa spontaanius voi edistää liikettä kohti vapautumista vain välittyneenä spontaaniutena eli tietoisuuden muuntumisen seurauksena. Näin myös taiteessa. Ilman tätä (subjektien ja heidän maailmansa) kahtalaista muutosta voi taiteen desublimaatio vain tehdä taiteilijan tarpeettomaksi johtamatta luovuuden demokratisoimiseen ja yleistymiseen. Tässä mielessä kieltäytyminen esteettisestä muodosta on luopumista vastuusta. Se riistää taiteelta juuri sen muodon, jonka piirissä se voi luoda toisen todellisuuden vakiintuneen sisään [- -]."

Näitä Herbert Marcusen ajatuksia Taiteen ikuisuudesta (Permanenz der Kunst, 1977; suom. Ville Lähde, niin & näin 2011, s. 65-66) olen viime päivät pohtinut; jokin niistä on tarttunut minuun, joskaan kaikki Marcusen ajattelusta ei minussa täysin sula, kuten esimerkiksi ajatus luovuuden demokratisoimisesta. Vaikka teos on vuosikymmeniä vanha, uskon, että sillä on yhä voimaa herätellä ajatuksia taiteen poliittisuuden luonteesta. Kannattaa tutustua.

Vielä sananen kirjallisesta realismista

Realismi on keskiarvojen kirjoitusta. Se operoi tunnistettavuudella ja normalisoinneilla: osien ja kokonaisuuksien suhteet ovat vakiot, metonymiat pitävät tekstikudoksen kurissa, nimet piirtävät yksilöllisyyksiä ja tyyppejä siihen tapaan kuin todellisuuden muissakin esityksissä: naapuri Jaska on Jaska, ammatiltaan leipuri, se käynnistää autonsa aamulla kello kolme ja menee töihin ellei toisin osoiteta, ja minä tiedän tämän yhtä varmasti kuin aurinko nousee huomenna. Kognitiivisesti realistinen romaani on tuttujen liikennemerkkien maata.

Pohjimmiltaan realismi pohjaa asenteeseen, joka määrittelee normaalin mielen. Toki realismi on rajankäyntien ja kritiikin aluetta, mutta normi on aina selvä: terveen järjen kyseenalaistamattomuus, havainnon tuttuus, valmiit rajaukset, vetoaminen mahdollisimman jäännöksemättömän vuorovaikutuksen automatisoimiin skripteihin. Jos romaanin sivulla esiintyy ilmaisu konepelti, voit olla varma, että sitä seuraa kohta koko auto ja tuo auto on matkalla jonnekin.

Ihminen suodattaa jatkuvasta ärsykkeiden virrasta tunnistuksia, hahmoja. Tätä perusasetelmaa realismi ei haasta. Sen maailmankuva pohjaa mimesikseen "toden tuntuna" ja todellisuuteen hallittuina kokonaisuuksina. Juuri tämä: ei yli sen, mihin kognitiivinen kapasiteettimme keskimäärin pystyy. Konventionalisoitunut psykologinen realismi eli modernismi ei poikkea olennaisesti edellä käsitellystä ulkoisen tai yhteisöllisen todellisuuden kuvauksesta, se vain tuo esiin niitä tapoja, joilla yhteiset edustukset todellisuudesta syntyvät.

Tämä kaikki on tietenkin kovin tuttua. On helppo käsittää, miksi juuri realismia on sovitettu kansallisten ja ideologisten ohjelmien toteuttajaksi: Koska se kuvastaa ihmistä sosiaalisesti vakioistettuna, yhteiskuntaa jolla on vankkumaton ja yhteineinen pohja samuuden intersubjektiivisena periaatteena, vaikka aatteet vaihtelisivatkin. Modernistisen viihteellisesti sliipattu realistinen romaani on myös kaupallinen vientivaltti: se välittää "kiinnostavia sisältöjä", ei suotta kompastu kieleen, ja hyvä kääntäjä saattaa loihtia siitä uudessa yhteydessä jopa alkuperäistä kiehtovamman. Tässä mielessä realismi perustuu radikaalien kielellisten ja kognitiivisten erojen kieltämiseen. Vai oletteko lukeneet realistista romaania, jonka kertoja olisi sillä tavoin hullu, että hän ei ole hullu vain suhteessa terveeseen järkeen vaan hullu tavalla, jolla lukijoiden tervettä järkeä ei ainoastaan herätetä kriittiseksi vaan myös tavalla, jossa tunnistettavan kriittisyyden ja järjen ensisijaisuus suistetaan kuninkaan asemasta ja lukija saatetaan hämmennyksen tilaan?

Toisaalta realismin etuja ovat sen kyky vaikuttaa lukijaan oikeudenmukaisuuden ja erilaisten yhteisöllisten dilemmojen tarkastelussa. Siedettävää realismista tekee sujuva lause, omintakeinen rytmi ja rajaukset. Tämä pätee tietenkin kaikkeen muuhunkin kirjallisuuteen.

Se, että realismi vetoaa juuri tajunnan kognitiiviseen ja semioottiseen liikennemerkkiluonteeseen, on helposti havaittavissa kirjallisen realismin kehityksessä kolmaspersoonaisista yhteisöjen pitkittäis- ja poikittaisvalaisuista ensimmäisen persoonan psykologiseen kerrontaan eli suurista realistisista romaaneista modernismiin: ne kartoittavat kulttuurisen tunnistamisen tunnuksia yhteisöllisestä kohti yksityisempää ja seuraavat tässä yhteiskunnallista kehitystä.

Realismin suurin houkuttelevuus on siinä petollisessa ajatuksessa, että näemme toisten ihmisten tajuntaan. Luultavasti realistisen kirjallisuuden tärkein tehtävä onkin (ainakin nykyisin, kun kansalliset tehtävät ovat hiipumassa, kuka tietää?) pitää yllä sopimusta ihmisestä ja vakuuttaa, että kaikki on siten kuin sen ajattelimmekin olevan.

Kumpana sitten luemmekaan realismia --- varmistuksena kaiken todellisuudesta (vahvistamme uskoamme maailman pysyvyyteen), vai kirjallisena muotona, jonka sepitteellisyyden tunnistamme mutta josta joka tapauksessa nautimme --- on vaikea uskoa, että joku todella kuvittelisi realismin heijastavan todellisuutta muuna kuin voimakkaasti pelkistettyinä todellisuuskirjoitusten konventioina.


Realistisen romaanin lukeminen on usein kuin vierailu liikennemerkkimuseoon. Sekin voi olla nautinto, jos maa on tarpeeksi vieras ja säännöt kyllin omituisia. Silloin ollaan ehkä enää toinen jalka realismin maaperällä.


Silti realismi pysyy pohjana, johon kaikki kirjallisuus tavalla tai toisella nojaa. Välillä realistisiksi kutsutut romaanit yllättävät. Aloitan mahdollisimman tutusta: Lukekaa esimerkiksi Juhani Ahon Rautatie ja miettikää, mikä osa kirjallisella realismilla on siinä ja mitkä muut kirjalliset komponentit voisivat olla romaanin tulkinnan kannalta olennaisia.

(Kehittely jatkuu tuonnempana...)

Se mitä nyt näen

Metamodaalinen subjekti ööö... ja niinku itserefleksiivinen
ja historiastaan tietoinen ja ööö kulttuurista
                                                    pääomansa ammentava

siinä unessa oli kuollutta kortetta, ja missä maa
ei haljennut suuriksi sarviksi, se vajosi tuhkakenttinä

ja yhtyi reunoiltaan kuohuvaan sohjoon,
jota riitti niin kauas kuin silmä piirtää;

ja unohdus, ei voimaa ei halua, vanhaa maata,
joka lepäsi kaiken alla.

Havainto kirjallisesta realismista

Miksi emme ole enää tyytyväisiä realismiin --- siksikö, ettei se antanut lopullista tyydytystä, kokemusta kielen ja todellisuuden yhtymisestä, että se sittenkin paljasti olevansa kirjallinen muoto, yhtä hutera ja yhtä tarkka kuin muistimme ja havaintomme ja muistutti tästä monin tavoin? Kuinka paljon kyllästyimme itseemme hylätessämme jonkin, jota tahdoimme kutsua kirjalliseksi realismiksi?

Nykyrunouden pakotteita

Pakotteistaan nykyrunous tunnetaan. Tässä muutamia pakotteita pakotteiden takaa:



Ekolalia --- pakonomainen tarve toistaa muiden sanoja 

Palilalia --- pakonomainen tarve toistaa omia sanojaan

Lexilalia --- pakonomainen tarve toistaa lukemaansa

Koprolalia --- pakonomainen tarve toistaa hävyttömiä sanoja



Itsediagnoosin paikka. Tunnistaako kukaan muu näistä tekstejään?

Poliittisia sloganeita minuutissa

Vapaasti puoluetoimistojen käyttöön, olkaapa hyvät:


Vittuako minä keuhkoilla teen kun ei ole päätäkään.
Eutanasia - ratkaisu ympäristöongelmiimme. (Vihreät)

Oliko se hiihtoliitto vai vasemmistoliitto?
Vasemmisto - vappumarssien logiikkaa. (Vasemmisto)

Kauppias hoitaa homot.
Raamattu ja oikeus vapaaseen perheautoiluun. (Kristillisdemokraatit)

Demarilla ei ole sielua.
Vaniljajäätelöä, vain kahdesti sulanutta. (Sosiaalidemokraatit)

Vastuunkantoa siilinjärveläisittäin.
Kreikka kahdelle – 59 %. (Kokoomus)

Personliga familjebostäder sökes.
Sven Dufvana leppäkerttujen maassa. (RKP)

Turku, uskonto ja Viitasaari.
Kukkamekkoja vai Mekka-Kukkoja? (Perussuomalaiset)

Sillä mennään mitä on annettu.
Vastuuta meillä kyllä on kannettu. (Keskusta)

Tunnuslause

Olen pitkään miettinyt tunnuslausetta elämälleni. Tänään satunnainen TV:n selailu tuotti tulosta. Simo Frangén kertoi "1-2" poikansa lausumaa aforismia. Ensimmäinen oli tyypillistä isä pro Simo -osastoa, mutta jälkimmäinen osui ja upposi: "Mennään niin pitkälle kuin pippeli kasvaa." Tällä mennään.

Kirjailijaksi so. runoilijaksi jättäytymisestä

Minulta on kysytty usein, tahtoisinko jättäytyä kokopäiväiseksi kirjailijaksi, jos minulla olisi siihen mahdollisuus. Nähdäkseni tuo mahdollisuus on aina olemassa, mutta niin kauan kuin kirjoitan runoutta tai muuta lyhyttä muotoa, ei asia ole ajankohtainen tai pikemminkin se ei ole olennainen. Oikeastaan kysymys kokopäiväisyydestä sisältää kaksi ehtoa, jotka eivät ole asian ytimessä. Ensimmäinen liittyy talouteen, ja tältä kannalta päätelmä on helppo. Runous ei kannata taloudellisesti, en pystyisi elättämään sillä itseäni enkä varsinkaan perhettäni, vaikka kuinka temppuilisin. Myös aikaan liittyvä ehto lipuu ohi. En tarvitse kokopäiväisyyttä kirjoittaakseni runoutta. Jos työskentelen tunnin puolitoista kaksi päivässä, saan aikaan teoksia, joiden takana voin seistä.

Se, etten ole kokopäiväinen kirjailija tai että käyn päivätyössä, ei liity mitenkään runoilijuuteeni, ainakaan siinä suhteessa kuin asia on nyt esillä. Runous ei ole ammatinharjoittamista, ja yritykset kytkeä runous rahaan tai ansaintaan näyttävät minusta alusta alkaen epäonnistuneilta. Tarkoitan, että niin runouden laadun kuin ansaitun rahan suhteen kysymys kokopäiväisyydestä ja runoudesta ammattina tai suorituksena on jokseenkin omituinen. Kuten sanoin, en pystyisi kirjoittamaan niin paljon runoja, että elättäisin sillä itseni, tai ajatuskin yhteyksistä --- runous viini- ja teemukeissa, vessapapereissa ja pefleteissä --- joissa runouteni olisi taloudellisesti kannattavaa on tavattoman korni.

Luultavasti runoudella onkin paljon enemmän tekemistä historiani kuin nykyisyyteni tai tämänhetkisen ajankäyttöni tai rahanhankintani kanssa; kokoan sitä, mitä en ole kylvänyt, ja olen siellä mihin minut on heitetty. Ajattelen, hieman naiivisti, että kirjoittaisin joka tapauksessa. Ja koska aion kirjoittaa, on onni, ettei siitä seuraa mitään erityisen laskettavaa --- ei talouden, ei julkisuuden eikä juuri muunkaan suhteen, vaikka toki uskon, että runous on kohdallani kannattavampi harrastus kuin esimerkiksi golf.

Menemättä syvemmälle golfin ja runouden vertailuun, totean, ettei runous ole omasta näkökulmastani määrällinen suure. En osaa laskea sitä ajassa tai rahassa, enkä usko, että runous syntyy kummastakaan. Näistä lähtökohdista on vapauttavaa olla runoilija ja antautua kirjoittamiselle. Tiedän tekeväni jotakin, jonka voin kuvitella olevan tärkeää, mutta ei ole mittaa, jolla hyötyä voisi arvioida, ellei sitten ajatella henkisempiä asioita alkaen tyydytyksestä.

Vertailussa golfiin annan sen verran myöten, että voin sanoa ansaitsevani kirjoittamalla jotakuinkin rahamäärän, jonka joku kuluttaa kaudessa golfbäginsa ja pelioikeuksiensa ylläpitoon. Luultavasti sellainen tyyppi ei ole kovin innokas golfari. Mutta tässä ei tietenkään ole sanottu vielä mitään runoudesta. Aluksi pitää olla ainakin hieman viitseliäisyyttä... Pitää ajatella kuin runoilija.

Aikataskut

Välillä löydän itseni mielettömistä aikataskuista: pitkiä vuorokausia, tapahtumia joita en voinut ennakoida tai tunnistaa ja juuri niinä hetkinä maailma käski minun toimia. Ja yhä vaatimuksineen se maailma jonka tunnen: esseepinot, suoritusmerkinnät, suositukset, hajallaan lojuvat artikkelit, työaikasuunnitelmat, kokoukset, puheet, sisäkaarteessa vierailut, tapaamiset, terapiat, kyyditsemiset, läksynluvut, pesetykset, leikit, ruoanlaitot, siivous, välienselvittelyt, auto, piha, varastot, istuminen ja odotus ja kaikessa ryntäys paikasta toiseen. 19 tuntia läheisyyttä vuorokaudessa tekee joskus erakoksi.

Jotkut kutsuvat tätä ruuhkavuosiksi, minä putoamiseksi minuutteihin, persooniin ja esineisiin, joista en pääse. Toisaalta --- miksi edes haluaisin, siksikö, että olen ollut huono ennakoimaan tapahtumien kulkua? Näissäkin intervalleissa aistin hiljaisuuden, joka tekee itsestään odottamisen arvoisen.

FSI 2.0

Missä on liikaa, sieltä puuttuu jotakin,
ja missä on puute, siellä on miltei kaikki;

tämä henkinen feng shui, kuin kolme koiraa
voisimme jatkaa pyörimistä yömyöhään

minkään muuttumatta.

Kysymys tiedostamattomasta

Silloin tällöin kuvittelen, että tiedostamaton toimii täysin edukseni. Tällöin ajattelen sitä omana, hetkellisesti autonomisena ylärakenteenaan, ikään kuin virtaan tempautuneena riekaleena, joka heittelehtii ja elävöittää tietoista minääni milloin mihinkin muotoon etsiytyen. Tässä ajatukseni tiedostamattomasta poikkeaa kaiketi siitä laajemmasta mallista, jossa tiedostamaton nähdään ensisijaisesti yhteisöllisesti muodostuneena, kudelmana, jossa "yksilöllisyytemme" ovat tiukasti ja ahdistavastikin kiinni --- tällä tavoin käsitetystä tiedostamattomasta puhuttaessa esiin nousevat pitkälti rajankäynnit yksilön ja yhteisön välillä, kysymys moraalikoodeista (tietoisuus on kollektiivisen "toisen" kesytetty ja potentiaalisesti kelvollinen ja jaettavissa oleva osa, tiedostamaton se osa minuudessa, joka on yksilön hallitsemattomissa ja kompleksisesti yhteisön vaatimusten määrittämä, hankausreunoiltaan jopa toisen perversoima ja outo ja samalla tuon toisen säätelemä ja ratkoma; minuus jaetun yhteisöllisen tuottamina säännönmukaisuuksina ja mutaatioina).

Kun ajattelen tarkemmin edukseni toimivaa tiedostamatonta sekä elämänhistorioiden väistämätöntä erilaisuutta ja yksilöllisiä taipumuksia luoda monia rinnakkaisia ja virtuaalisia todellisuuksia elämänhistoriasta välittämättä, kysyn aivan vilpittömästi: Onko psykoanalyysi tarkastellut tiedostamattoman dynamiikkaa riittävästi toisistaan eriytyvien tiedostamattomien näkökulmasta palauttamatta tiedostamattoman ideaa rakenteeltaan intersubjektiiviseksi? Voisimmeko puhua erilaisista tiedostamattomista ja luonnehtia niitä esimerkiksi erilaisten taideteosten (tai pikemminkin erilaisten jatkuvasti työstettävien taideteosten versioiden) tapaan toisistaan poikkeavien tyylien ja rakenteiden dominansseilla? (Toki kullekin aikakaudelle tai ainakin yhteisölle voisi olla tyypillinen tiettyyn malliin palautettavissa oleva tiedostamattomien yhteisrakenne, ja toki kollektiivinen tiedostamaton voisi ulottua kauas lajihistoriaan.)

Tämä poeettis-retorinen kuvaus on tietenkin tavattoman kömpelö ja amatöörimäinen, mutta jossakin tämänkaltaisessa voisi riittää työsarkaa useiden tiedostamattomien tyylintutkimukselle ja analyysille --- se, että Freud ja Lacan tarkastelevat tiedostamattoman toimintaa nimenomaan kielen ja retoriikan käsittein, luo pohjaa jatkokehittelyille. Toisaalta nämä psykoanalyysin pioneerit ovat kirjoittaneet tyystin toisissa yhteiskunnallisissa tilanteissa ja toiselta tietopohjalta kuin oman aikamme tutkijat...

En olekaan varma, onko psykoanalyyttinen tiedostamattoman epookki kuopattava tyystin näinä kognitiotieteen, tietoisuuden monivedosmallin ja neurologisen aivoitutkimuksen aikoina, jolloin yhtä pätevältä tuntuisi Daniel Dennetin malli, jossa tietoisuus näyttäytyy useina erilaisina vedoksina. Dennetin kuvauksessa ei ole tietoakaan yksittäisestä, autorisoidusta "kuvanauhasta" tai tietoisuuden sisäisestä tahosta, joka päättäisi leikkauksesta tai kokisi kaiken --- mikään taho ei yksinkertaisesti saa kaikkea informaatiota itselleen. Ehkä juuri tämä Dennetin esittelemä tietoisuus osina, jotka eivät ole yhtä näyttämöä eivätkä edes kokemuksellisesti yhtäaikaisia, tulee lähimmäs sitä lähtökohtaa, josta psykoanalyyttista usean tiedostamattoman käsitettä voitaisiin ajatella edelleen...

P.S. Vähintään yhtä kiinnostavaa olisi tietää, miten ja mitä ihmiset ajattelevat omasta elämästään. Ainakaan itselleni asia ei ole selvä, vaikka voin periaatteessa mallintaa elämääni ja tietoisuuttani hyvin monella tapaa. Toisaalta en osaa sanoa, auttavatko mitkään mallinnukset tällaisiin kysymyksiin --- millainen elämäni on? --- vai tuleeko mukaan heti selittelyn makua. Oma elämäni määrittyy yksinkertaisimmillaan erilaisina kokemuksellisina tosioina, jotka otan vastaan selityksistä piittaamatta. Sitten ovat tietenkin klassiset usko, toivo ja rakkaus, jotka ovat yhtä lailla tiedostamattomaan kuin tietoiseen viittaavia käsitteitä.

Uni ja happi

Unessa, kuten aina, kieli on kirkasta ja syntyy yhteen säkeeseen niin kuin tahtoo. Yritän herätä kirjoittaakseni, mutta samassa tietoisuus, sen ele, pyrkimys, pudottaa happolastinsa, ja syntaksi turmeltuu --- hetki ja saan kiinni enää yksittäisistä sanoista, nekin torsoiksi syöpyneinä. Silti unella on kielensä, ei kaaoksen vaan mahdollisuuden kieli, myös sanallinen artikulaationsa, josta se toisinaan muistuttaa nukkujaa houkutellakseen eteenpäin. Unen voi muistaa jälkinä, mutta sen ilmaisut on keksittävä uudelleen. Tässä se muistuttaa kaikkea muistamista ja kaikkea palamista: aine eri astein yhtyy tietoisuuden happeen.

Sosiaalidemokratia

Sosiaalidemokratia parhaimmillaan: filtteri, suodattava periaate. Sosiaalidemokratia heikoimmillaan: inhimillisten erojen reduktio ad absurdum - hallinnolliseksi periaatteeksi.

En ole koskaan tavannut sosiaalidemokraattia, joka olisi suostunut auttamaan yksityistä ihmistä vetoamatta periaatteen ensisijaisuuteen - siihen että "yleisesti ottaen", "riittävästi" ja "kyllin hyvin" jne. Tällä aatteella ei ole voimaa ajassa, jossa yhteisöjen sisäiset ja yhteisöjen väliset erot ovat ylittäneet rasterin erottelukyvyn (yhteisöjen riekalaisuus yhteiskunnallisena realiteettina).

Niin kauan kuin sosiaalidemokratia ei tule sensitiiviseksi hätien, voimien ja mahdollisuuksien eroille ("yksilöllisyydelle") se jää jäätelötikkujen jakamiseksi kunnallisvaalien alla.

Periaatteellinen maailma, jonka mekaanisuudessa yksilöille ei ole tarvetta, paitsi kuvitteellisen ja homogeenisen joukkosydämen hetkellisinä apukäynnistäjinä, vaniljajäätelön hymyilevinä annostelijoina.

Odotan ilolla, että joku osoittaa ajatukseni vääriksi --- käytännössä, esimerkiksi täällä Vantaalla. Ei siihen tarvittaisi kuin pientä joustavuutta ajattelussa, sitä, että rasterin reikiä revittäisiin hieman isommiksi. Edes mielikuvitusta ei tarvitsisi käyttää.*


* Mutta järkeä sen verran, ettei pelkällä konsultoinnilla tai sosiaalisen median mukaan vetämisellä selvitä siitä, jos kyky havaintoihin, ajatteluun ja yhteistyöhön puuttuu.

Afope

Kirjoittamisen addiktioon ei ole varmuusvarastoja,
vastalääke on kehitettävä joka kerta uudelleen.


Mekaanisuuden, sattuman ja tarkoitushakuisuuden leikki.
 
Silti ne ovat vain laimeita ja lyhytkestoisia rohtoja,
joilla yritämme selättää sitä mistä olemme pääsemättömissä.

Helatorstai

Ajattelen Jumalaa, sitä että jostakin, kaikesta huolimatta, tihkuu hyvää, kaikessa on anteeksi antamisen mahdollisuus.

23:54 - 0:03

Joskus, kellon lähestyessä puoltayötä, levottomuus
on yhtä todellinen kuin huominen ja minä havahdun siihen
etten tahdo valvoa kummankaan kanssa - - -

- - - ettekö tiedä, että tulee keskiyön hetki,
jolloin jokainen naamio riisutaan;
luuletteko, että elämä antaa loputtomasti pilailla kustannuksellaan...

Juuri tällaisiin mietelauseisiin  lopetan ne päivät.

Kaksi katharsista

En jaksa uskoa ajatukseen kirjallisuuden kyvystä luoda empatiaa, tehdä lukijoista parempia ihmisiä − ainakaan tämä ei ole koko totuus. Yhtä lailla kirjallisuus on kaunista autismia, joka moninkertaistaa väärinkäsitysten mahdollisuuden ja avaa kuilun. Kirjallisuus, niin kuin Kafka sen näki, voi olla myös kirveen isku, jonkin läheisen kuolema.

Ei sanoissa vaan teoissa: kirjallisuuspuheesta

Joskus mietin, kuinka monta luentoa kirjallisuuden teoriasta - ja varsinkin uuden kirjallisuuden teoriasta - kannattaa kuunnella ihmisiltä, jotka eivät ole taiteilijoita tai jotka eivät aktiivisesti, tekemällä, haistele mahdollisuuksia, joita taiteeseen voi sisältyä (nämä mahdolliset tapahtumat voivat kätkeytyä kirjalliseen kaanoniin, häilyä sen reunoilla tai olla vasta tulossa, toteutumistaan odottaen).

Yleisin vaikutelmani on, että monet korkeasti koulutetut ihmiset (professorit, kuraattorit, valikoijat, kriitikot) eivät ole päässeet tekemisiin taiteen kanssa sellaisena kuin asian voisi hedelmällisesti ymmärtää - taide tekemisen ja tuottamisen taitona, ei pelkkänä jokamiespuuhana tai historiallisena konseptina. (Luulen, että tässä vaiheessa moni valistunut lukija jo hymähtelee ja sijoittaa minut kauaksi menneisyyteen.)

Itselleni kirjallisuusteoria, etenkin poetiikka kirjallisuuden tuottamisen, analyysin, lajin ja vastaanottamisen teoriana, on ollut runsas pöytä. Sanonkin, että kirjailijalle formalistisella teorialla on arvoa, ideologiakritiikillä on arvoa, psykoanalyysilla ja kirjallisella filosofialla on arvoa ja voimaa, kun ne nyrjäytetään osaksi taiteen tekemistä. Mutta kun ne jäävät puheeksi, joka ymppäytyy ulkokohtaiseen ja amatöörimaiseen taiteen tekemisen tuntemukseen tai kun asioita selitetään sosiologisella slangilla, joka ei koskaan osu asian ytimeen - niin, kuinka vähän tällaisessa puheessa voidaankaan olla tekemisissä elävän taiteen tai kirjallisuuden kanssa... Kohtaamiset ovat parhaimmillaankin satunnaisia. En toki kiellä, etteikö olisi kiinnostavaa tutustua erilaisiin ihmisiin ja maailmanselityksiin ikään kuin päällekkäisinä ja kaikkialle vyöryvinä arkistoina ---

--- mutta yhtä lailla kuin kirjallisuudessa on hyvin vähän mystistä (siinä toki on jotakin jota voimme kutsua salaisuudeksi), siinä tulisi olla mahdollisimman vähän tätä banaalia, selittelevää ja säätävää henkeä, ja silti siinä on aina omat banaliteettinsa (myös edellä kuvatun kaltaiset), omat poeettiset kamppailunsa, mutta ennen kaikkea sen tulisi olla ja se on luonteeltaan tekemistä, tekemistä, valintoja joissa jokin materiaali lunastetaan ja jokin jätetään pois, ja se on myös tyylin luomista ja tyylistä luopumista ja tilaa ja rajausta ja jatkuvaa tulevaisuuden lupaamista, mutta sen voima ei ole sanoissa, ei edes käsitteissä, ei tässä jatkuvassa vatvovassa puheessa, vaan teoissa, yksinkertaisesti siinä, että joku osaa tehdä ja lukea.

Minun on hyvin vaikea luopua siitä ajatuksesta, että taiteessa on kyse taidosta ja osaamisesta: tämä ajatus nousee erityiseen arvoon aikana, jolloin kaikki on taidetta ja kuka hyvänsä on taiteilija ja lukija ja kun tämä jokaisen idea saa taata samaan aikaan kuraattoreiden ja kriitikoiden toimintaa... Ja silti on varmaa, että tämä taito josta puhun ei ole yksi ja ainoa.

Jos kirjoittaisin itsestäni proosaa

Olla yhtä lähellä normaalia ihmistä kuin jokainen muistelmateos tai red dead redemption: "voitto tekijälleen". Tästä minä ponnistan kolmen kevätkatalogin verran. Minkähänlainen väijy minä olen? Miten mainostan? Hänen elämänsä on ollut kuin minkä tahansa eläimen fiktio: Ulkona, kaikki housussa ja kuvitelmat saapuvat, muistot, sanotaan 35 muistoa tai neljä harvinaista sutta, joku sellainen määrä sopii hyvin otsikoksi juoksulle läpi preerian. Grafiikasta tulee Armoton. Jos avainromaanin kanssa leikitään, minä en leiki. Uskovatko karhut, että teinivuoteni ja osan aikuisuudesta osasin lentää ja että monta hyvää päivällistä meni hukkaan, kun ryntäsin tukeilla alas jokea...

Romantiikkaa taas

Hautausmaat, urut. Vainajain muistelu on sydänten anteeksiantoa. Tämä on epigonista. Tämä on epiteelistä. Tämä vaatii diagnoosia, diagoniaa.

Kuka haudataan? Mikä maksaa? Ovatko kirkollisverot kunnossa? Missä on diagonaali?

Koira ruhossa on lapsen kengissä. Se kokee olevansa vain vainaja, vajaa ihminen.

Sivulause

Jos ilmaisu on taiteen katse,

kenen katseita me olemme?

Karabasin markiisi

Sinä, pikku kissani, vedät saappaat jalkaasi
ja tartut säkkeihin.




Rakastelun jälkeen etsimme luomia,
haperoreunaisia, hilseileviä, niitä
joita kuolema on merkinnyt ympäriinsä.

Afo

Toivo mitä ikinä tahdot, ja silti aina kuulet:
lyönneillään varoittaa läsnäolosta.

Objektiivi a

Joutsen tunnistaa peilikuvansa vain sadussa,
runous ilmenemisessä.

Nam

tätä aikaa / tätä runoa joka nyt matkaa
on mahdoton ymmärtää ymmärtämättä estetiikkaa,

joka rakensi nicki minajin tarakan.

mutta viisitoista vuotta tai viisi, ja...
pinkit imperiumit… ja kim ja j-lo ja koko...   kartrashiania...

Melkein puolivälissä

Tämä oli terapia. Suussa paljon kauniita vahvuuksia. Ne kavalsivat rajapintaa kuin kalvosimet.

Jos minä olin maaliskuu, olisitko sinä jotakin sen jälkeen ja nyt kun on miltei puoliväli kaikkeen?

Tasapaino

Olen kauan tasapainoillut - - -
mitä hävittäisin, mitä kadottaisin;

minussa taistelevat häviäminen
ja katoamattomuus.

Bad mood

Sinä aamuna hän alkoi nakuttaa kuin Wallace Stevens
ja Cat Stevens olisivat narahdelleet yhtä tahtia

ja yhdellä heitolla hän vajosi katolilaisen vatsasyövän
ja islamistisen tuberkuloosin katatoniaan;

ihminen kuolee vaikka kaikki hänen sairautensa
parannettaisiin, vaikka hänet herätettäisiin jatkuvasti;

ja joka ei hyväksy tappiotaan
on jo hävinnyt sen.

Superkuu

Koko päivä neljän etiketin sisällä.
Joka hetki uusi kuu.

Se joka luulee pettävänsä superkuun...

Kirjoitan yhdessä päässä, nauhoitan toisessa.

Kilpikonnaparadoksi.

Käsi tekee kansainvälisen eleen.
Juuri tämän verran kestämme runoutta.

Hakettaja

Koko aamupäivän syö hakettaja pajunköyttä, aroniaa, kokonaisen aidan. Silppurin nakutus, öljymäinen, kirpeä tuoksu, pyörivä, leikkaava tela, ja ensimmäinen asia, jonka muistan on Suomen pystykorva. Portaat, tamppausteline, koulun piha. Äitini äiti oli keittäjänä siellä, ja se joka on nähnyt pystykorvan hampaat, tietää, miten alas ikenet jatkuvat mustina. Se koira puri minua. Olin kolmen vanha, juoksin portaisiin. Voiko tämän muistamisen nähdä, mitään en siitä enää tunne?

Tulee naapurin rouva ja kertoo lastenvaunujen kuosista, hän oli katsellut kuomua aina ennen nukahtamistaan, hän oli alle vuoden ikäinen. Epäilen tuollaisia havaintoja. Ne ovat yhtä postuloituja kuin muistot pre-eksistenssistä: "Koko päivän vietin neljän päivän sisällä." No, eipä tällaisten kysymysten äärelle joudutakaan joka hetki ja jos joku joutuu, niin - tervemenoa.

Useimmiten huomaan silti, että mielikuvanmuodostukseni on jäänyt harmittavan ohueksi, keskustelu menneen kanssa on pinnallista kuin nuhakuumeinen yöhengitys. Ja mitä muuta minulla on? Parhaimmillaankin olen huomattavan epärehellinen. Pystykorvan kylki vaihtuu snautsereiksi, terriereiksi. Vaikka ne purevat luuhun asti, kiirehdin eteenpäin enkä kohtaa kykyjäni.

Mitä on avaruus, olemassaolomme tilan kokonaisuus? Miksi zombit ovat niin kuumia juuri nyt, vampyyrien jälkeen? Tällaisiin kysymyksiin ei vastata yhdessäkään koulussa tai yliopistossa, joskin pian kaikki pohtivat muuttujien neurologista luonnetta ja synkronointia.

Inhimillinen kyky

Mikä tahansa inhimillinen kyky
kääntyy näin pitkälle vietynä vastakohdakseen

ihmevesi voi olla tehokasta
ajan niukkuuden vuoksi sarja voi rajoittaa

mutta sarja luo myös taustaa seuraavalle sarjalle
ja ihmevesi valkaisee koripalloilijan naismakua

Se minkä aloittaa
on osattava myös lopettaa

niskapisteiden hieronnassa
on järjestäydyttävä partnereittain

toinen istuu ja toinen
seisoo tuolin takana

Se minkä osaa lopettaa
täytyy osata myös aloittaa

vasta näiden tapahtumien jälkeen
siirrytään varsinaisiin harjoituksiin

Reflektio ei saa
jäädä niskaan

eikä mediaatio
vatsapuolelle

Toisinaan tämän aiheen piirissä käytetään
vierailevia luennoitsijoita

mutta ryhmäämme voi verrata hyvin varusteltuun retkikuntaan
joka liikkuu soutaen

Järkevästi arvioiva nykyihminen
ei koe elämystä

kuin sensaatioiden
yhteydessä

K-type

- Vaikka toisaalta mielensäpahoittaminen on ainoaa
   konseptualismia joka nykyisin todella toimii.

Kyrö, Kuustonen ja minä

- Siinä lappusessa olin ratkaissut vuoden ongelmat.
- Olit taas pohtinut, miten saat enemmän lukijoita?
- Niin, mutta lappu katosi, ja vasta tänään tajusin,
  että se on joutunut paperinkeräykseen. Auto kävi eilen.
- Et muista yhtään, mitä olit suunnitellut?
- Luultavasti olin kirjannut ylös muutaman kosiskelurepliikin
  ja huomiosanoja, kuten sade, kakka ja some.
- Mikä mättää?
- Jos ongelmani ja niiden ratkaisut ovat tätä luokkaa,
   ei kirjoittamisessa ole mitään mieltä.
  Yhtä hyvin voin mietiskellä merkityksettömiä tavuja.
- Taloudellisesti kannattavampaa olisi tehdä Kyröt
   ja uida Henkka Hyppösen show-vieraaksi Mikko Kuustosen
   ja muiden seuraan. Ontologisesti ero on tietenkin melkoinen,
   mutta ongelma tulisi ratkaistua.
- Niin ettei Kyrö oikeastaan enää naura stereotypioille vaan meille
  itsellemme, siis koko kansanluonteelle...
- Jonka Mikko Kuustonen on avannut ja Miika Nousiainen
  kääntänyt länteen...
- Sinäpä sen sanoit, mieleni hyvittäjä.
- Ääliöluokan ongelmaan platinalevyn mentävä ratkaisu.

Ratkaisu

- Jos hiuksesi ovat noin ja noin (otsalta ja ohimolta),
  sillä tuskin on mitään ratkaisuvaltaa noemaattiseen.


- Kuin ruosteen syömät sakset ne on laskettava jatkuvasti
  käsien välitse juoksevaan veteen.

Säätöpiste

- En muista siitä tyypistä muuta
  kuin että hän lukitsi myös leivät jääkaappiin.