Ad 2012

Montako päivää tässä kuussa on? Onko tällä kuulla renkaat?

Mitä teemme me, joiden on käsketty kirjoittaa jumalista ja myrskyistä...

Katsomme kuinka he hakkaavat toisiaan nyrkein
ja ampuvat argentiinalaisia kyyhkyjä.

Espanjalaiset kollegat

Jyrki Katainen: "Olen ylpeä." Jutta Urpilainen: "Olen onnellinen."

Olen suunnilleen saman ikäinen kuin Jyrki, neljä vuotta Juttaa vanhempi. Olen heidän ikäpolveaan enkä ymmärrä mitä helvettiä heidän päässään liikkuu ---

Jos Jutta lihoo enää kiloakaan, se tuntuu petokselta. Jos Jyrki kantaa enää hetkeäkään vastuuta... Suunnilleen näin loogista kaikki on.

Taikaikkuna

Onnea! sinulla on yksi voitto lunastamatta,
eikä se ole uusi iPad vaan elämä

ja melankolia ja ajatus siitä
että kuolet.

Taikaikkuna, mkään ei tule
sinun ja lempiasioittesi väliin.

Illan lempi

Tuol' olkapäillä hiiltä hiukset,
joit' latvoo ympäriinsä katseet rohkeat:

jok' ohdaketta haastaa kuohu myrskyn
ja ajoriistaa paatos himon on ---

Oi, armain, suotko mulle lähell' illan maan
taas sulovartes hehkumaljoja?

Kauhu lentämisestä

Se että roikun yöt kielekkeillä männynjuurien ja luistavien köysien varassa
ei vähennä lainkaan kauhuani siitä, että osaan lentää.

Kauppa-anekdootti

Kattilakauppias saapui meille toukokuussa ja kehui kaupan käyvän. Hänen saksalaisissa pannuissaan oli kolminkertainen pohja, ja hän kutsui itseään kokiksi. Valmistettuaan meille vihanneksia, pastaa ja kanaa hän otti vaivihkaa puheeksi esityksensä hinnan. Hän kertoi, että elämämme voi muuttua. Hän pyysi suosituksia. Kaksi tuhatta kuudesta kattilasta, ja mikään ei ole kuin ennen. Hän ei pysähtynyt siihen. Hän esitteli kolme muuta kattilaa ja pyysi unohtamaan vakumointikoneen. Hänen vaimonsa synnyttäisi elokuussa kaksoset. Aivan uusi näkökulma elämään ja 30 vuoden takuu. Hän itse oli maksanut kattilansa osamaksulla puolessa vuodessa ja vaihtanut sosiaalipuolelta astiabisnekseen, tiedättehän nykyajan ihmiset, ei sen jälkeen voi öitään rauhassa nukkua. Jokainen tuntee, kun on tehtävä päätös, tarjous voimassa vain tämän päivän. Tämä mies, jonka hengitys haisee juustolta, pesi astioitaan altaassamme. Kun hän tuntia myöhemmin lähti pihastamme laukkujaan vetäen, en ihmetellyt lainkaan, että hänellä oli yhä Mazdassaan talvirenkaat ja ainoa mauste, jonka hän tunsi, oli kasvisliemikuutio.

Tunneli

Lauantaina olin kirjoittanut jotakin tällaista: Väsyneenäkin on ilo nousta, löytää itsensä unelta. Torstaina olin raapustanut kännykkääni: Jotkut ajattelevat kirjallisuutta kuin olisivat töissä hyvän sydämen tiedotuskeskuksessa. Ja vielä aiemmin (muistan nyt että ajoin autolla Tikkurilaan, taisi olla alkuiltapäivä): Kirjallisuudella on paholaismainen voima viedä merkitys kaikelta millä voisi olla tarkoitus, ja silti se myös luo merkityksen mahdollisuuden. Poistaessani noita merkintöjä puhelimestani minusta tuntui kuin olisin juossut läpi pitkän tunnelin ja juuri ennen sen suuta viheltänyt kuullakseni ääneni kerrankin kyllin voimakkaasti. Luulen, että vanhus tuli minua vastaan ja ihmetteli puuskutustani.

Typeryyden syllogismi

Usein koen itseni tavattoman typeräksi --- en siksi, että koen niin, vaan siksi, että olen. Huomatkaa, etten nyt koeta selittää toimintaani pyrkimyksistäni käsin, kuvaanpa vain arvostelman, joka sanoo: "Tällainen ihminen minä olen." Kenties seuraava yksityiskohta sosiaalisesta elämästäni selittää jotakin: hankkiudun harvoin mutta pakkomielteisesti tilanteisiin, joissa typeryyteni hohkaa miellyttävänä lämpönä ja viileytenä myös tovereitteni kasvoille. On palkitsevaa huomata, miten juhlallisesti ja monialaisesti he tulkitsevat vilpittömän typeryyteni viestin. Kuka tietää, ehkä tämä antaa minulle samankaltaista tyydytystä kuin psykoanalyysissa käyminen, johon minulla ei ole koskaan ollut varaa. Tavattoman miellyttävyyteni ansiosta he eivät voi olla varmoja, että puhun juuri itsestäni, suurimmasta typeryksestä, tokon tai hieta-ankeriaan kaltaisesta olennosta, joka näyttäytyy vain kun haistaa herkkupalan: ahmittuaan suullisensa se vetäytyy takaisin varjojen pimentämään soraan.

Kohtaaminen n:o 2

Joskus välttämättömän käsittämättömät yksityiskohdat, kuten valkeat vahapapanat WC-altaassa valtaavat yön. Niskaamme isketään katoilta ja pääkadun ikkunoista; ammusten tarkoitus on merkitä tuomiomme julkisella paikalla ja sitoa yhteen meidät, joilla on sekä halu että paksujen nilkkojen kantamat sääret. Aamulla en saa mieleen, onko mitään ollut tehtävissä asian korjaamiseksi. Muistan vain luotettujen miesten huoneen, johon neuvosto kokoontuu heti iltapäivästä. Siellä emalivati todistaa kaiken.

Kohtaaminen

Ystäväni on ortodoksimunkki myös unessa, mutta jumalanpalveluksen jälkeen hän tulee portaissa tervehtimään. Jokin hänen käsissään häiritsee, kenties lian ja nokipölyn uurtamat nystyrät, käsien syrjät. Hän kiertelee asiassaan, aistin sen ja laskeutuessamme pihalle hän kertoo, miten on vuosia sitten kerta kaikkiaan loikannut yli sen osan elämästään lukemalla kuukauden putkeen pornografisia sarjakuvia. Tapaamisemme keskeytyy äkisti parkkipaikalla; hän ojentaa minulle kolikon, ja jossain tyhjyys lähtee liikkeelle, mutta myös lempeä hellyys, joka armahtaa välimatkasta piittaamatta.

Niskalenkki eli kusetuksen logiikka

Nykyiset tapahtumat, kuten "niskalenkit markkinavoimista" ja muu virtuaalinen paska. Niiden todellisuus pitää osoittaa mainoskampanjoin, jotka maksavat miljardeja. Kovin kalliiksi käy metaforien rakentaminen.

Niiden ero todellisiin niskalenkkeihin ja luoviin metaforiin on huomattava. Kun runoilija luo metaforan, se säilyy vuosituhansia. Kun judoka saa tatamilla niskaotteen, se pitää. Nämä "tapahtumat" pätevät ainakin kesän yli tai sanotaanko vähintään ensi kuuhun tai ensi viikkoon, riippuu nyt vähän...

Niin, ne eivät ole luonteeltaan käsitteellisiä eivätkä konkreettisia, eivät edes ajallisia. Tai praktisemmin: Ne eivät riitä, eivätkä ne ole vastauksia mihinkään esitettyyn kysymykseen.

Ollakseni runoilija: Ehkä nämä "tapahtumat" ovatkin kvasisymboleita. Beardsley määrittelee kvasisymbolit estetiikassaan kohteiksi, jotka on alettu tunnistaa symboleiksi mutta joiden symbolisista merkityksistä ei ole päästy selvyyteen.

Luulen, että Kafka nauttisi aikamme "ponnistelujen" muuntamisesta kirjallisuudeksi.

- - - - - - 

Voidaan tietenkin sanoa, että nämä tapahtumat eivät ole mitään selvärajaisia kokonaisuuksia, vaan osia ja osaprosesseja erittäin vaikeasti hallittavassa tilanteessa. Niin, näin voidaan sanoa, ja näin päästään myös kantamaan vastuuta suuressa historiallisessa kamppailussa, joka vertautuu sotiin ja sisällissotiin ja rauhanturvaoperaatioihin...

Hullu odotus

Mitä hullut odottavat? Mitä kyynikot odottavat?

Diogenes Sinopelainen, Koira, käveli lyhty kädessään keskellä kirkasta Ateenaa ja etsi ihmistä. Myös Nietzschen hullu ihminen ilmestyi lyhtyineen torille aamupäivällä Jumalaa etsien ja huusi: "Minne olemme menossa me? Pois kaikkien aurinkojen luota? Emmekö syöksy lakkaamatta?"

Kyynikkona Diogenes tuskin odotti löytävänsä jotakin, jota kutsua ihmisyydeksi. Nietzsche, jonka hullu ihminen oli Koiran selkään rakennettu kirjallinen esitys, vei allegoriansa päätökseen sanoilla: "Jumala on kuollut! Jumala pysyy kuolleena! Ja me olemme hänet surmanneet!"

Diogenes kyynikko, Nietzsche kyynikko, molemmat kyynikkoja katsoessaan ihmistä. Ja silti he molemmat odottivat jotakin, ei merkkiä muutoin olisi sytetty. Nämä päivänvaloon kannetut lyhdyt tekevät kyynisyydestä profeetallisen teon, joka todistaa: Hulluus odottaa tulevaisuutta, valtavaa tapahtumaa joka on aina jo tapahtunut mutta joka yhä vaeltaa, nykyhetkeä saavuttamatta.

Mitä Diogenes ja Nietzsche näkivät ajassaan, ehkä myös tulevaisuudessa? En tiedä, mutta jotakin Nietzsche ehdotti antaessaan Hullun ihmisen puhua: "Eikö meidän itsemme täydy tulla jumaliksi, vain näyttääksemme heidän arvoisiltaan?"

Niin kauan kuin ihmiset ovat käytännöissään tulkinneet tätä näyttämistä, tätä arvoisuutta, on nykyhetki ja tulevaisuus näyttänyt samalta kuin historia aina ennenkin suuressa mittakaavassa --- ensin nousulta, sitten kostolta, lyhtymarssilta pimeässä.

Mitä muuta historiassa on tapahtunut, mikä osa tulevaisuutta voisi tapahtua toisin?

Muistuma Odysseiaa

Huomenna kohta kun aamun rusko    huomenna

kun        kun aamun tuli    taivaan rantaan


tällaiset lauseet   vuosituhantiset matkat   niiden edessä
niin alussa     kirjoittaa jälleen

Taloudesta

Kaksi ajatusta, jotka saan päähäni taloudesta.

Kuin se joka aiotaan runkata hengiltä tai se, jonka mafia
on ottanut suojelukseensa määrittämättömiä ehtoja vastaan.

Ajatus subjektin historiallisuudesta

Jos todellakin on niin että subjektius keksittiin vasta romantiikan myötä ja että romanttisen runouden tehtäväksi tuli ilmaista yksilöllistä tunnetta, ja ilmaista nimenomaan se, että oli syntynyt yksilö, joka kokee, ajattelee ja toimii myös mielikuvituksessaan, ei ainoastaan yhteisen tiedon subjektiudessa, niin tuon keksinnön elinkaari on ollut lyhyt, kovin lyhyt.

Jos todellakin on niin että romantiikka keksiessään subjektin keksi nimenomaan ihmisten välisen eron ja keksi, että tuo ero on ilmaistavissa ja että ilmaisussa paljastuisi sisäisten maailmojen yksilöllisyys, se keksi jotakin, joka ei ole välittömästi avointa, jotakin, joka nyt näyttää historiallisen arvokkaalta. 

Mutta eikö ihmisellä ollut pientäkään kokemusta erosta jo klassisella ajalla, esimerkiksi Kreikassa tai Roomassa tai keskiajalla, arkipäivässään, lihassaan, pelkästään yhteiskuntajärjestyksen vuoksi? Tietenkään minkään varsinaisen ja yleisen subjektikäsityksen muodostumiseen ei ollut erityistä yhteiskunnallista tarvetta --- yhteiskunnalliset erot pitivät yllä riittävää distanssia eri ryhmien välillä ---, mutta epäilenpä vain, etteikö minkäänlaista yksilöllisen kohtalon kaltaista tunnetta olisi syntynyt isäntänsä tappaneen orjan, asemansa menettäneen plebeijin tai areenalle kiihkon ja seikkailunhalun vuoksi heittäytyneen kansalaisen mielessä, kun hän viis veisasi rikkaan sukunsa suomasta asemasta ja omaisuudestaan ja meni rikollisten ja orjien seuraan taistellakseen, tunteakseen voittamisen ja kuoleman huuman; oliko niin, ettei edes pieni häivähdys siitä, mitä voidaan kutsua subjektiudeksi, sisäisyydeksi, tavoittanut niitä, jotka tiesivät loppunsa tulevan hetkellä millä hyvänsä. Elivätkö he kaikki koiran elämää? Eikö heillä ylipäänsä ollut mahdollisuutta ilmaista tätä kokemusta olemisestaan? Ja millainen kokemus subjektiudesta on ollut teollisen ajan työläisillä tai niillä miljardeilla ihmisillä, joiden mielikuvituksen tälläkin hetkellä muodostavat Bollywood ja Hollywood?

Mistä sitten kumpuaa läpi historian näyttäytyvä turhautuneisuus ja tunto yhteiskunnallisesta ja metafyysisestä epäoikeudenmukaisuudesta? Onhan historiankirjoituksessa ja kirjallisuudessa merkkejä orjakapinoista, perhetragedioista ja ajattelijoista tai yhteisöistä, joiden hengentuotteet saattoivat syntyä vain mitä erilaisimpien traditioiden synteeseinä, tietoisuuksina toisistaan poikkeavien perinteiden suunnista, kuten esimerkiksi Saarnaajan tapauksessa. Tai mitä tulisi ajatella Petrarcasta, joka kirjoitti sonettinsa, valtavat dialektiset yritykset tavoittaa muusa, puhua jollekin jota voidaan kutsua Lauraksi?

En kiistä historianfilosofisten linjojen yleistä paikkansapitävyyttä, mutta epäilenpä, etteivätkö miljoonat ihmiset ennen romantiikkaa olisi saaneet edes hetkeksi kiinni tapahtuman tunteesta, siitä että tämä rakkaus tapahtuu nyt, että tämä loppu on minun loppuni, ei kenenkään muun. Vai oliko kokemus itsestä 1700-luvun lopulle saakka jotakin, jota oltaisiin saatettu myös todellisena elämänkokemuksena kuvata sanoilla "muuttumaton ja määriteltävä ihmisluonto, johon minä en tee poikkeusta": ei poikkeamaa sisäisyyteen, ei edes mahdollisuutta erottaa tuota osaa muusta olemassaolosta.

Niin tai näin, minusta tuntuu, että nykyisin valumme aikaan, jossa ei ole eroja, ei subjektin muodostumisen ennakkoehtoja, vain tarjottavia spektaakkeleja. Ehkä tämä on paluuta klassisiin aikoihin siten kuin ne meille näyttäytyvät: valtavat yhteiskunnalliset näytökset, massojen kuolema, ihmisarvon uloskirjaus ja toisaalta mitä suurimpia keksintöjä.

Mutta subjektius on ulkoistettu; minuus toisten toimijoitten alihankintoina, toisilla sektoreilla, kohtaamisissa, diskursseissa (ääh...), sähköisissä elämänmuodoissa, ennalta kaavailluissa monivalinnoissa --- ja mitään yksilöllisyydeksi käsitettävää keskusta, mitään subjektiksi määriteltävää sisäisyyttä ei löydy, eikä edes tahdota löytää. Talous, markkinat ja yhteiskunta poliittisine mekanismeineen eivät ole enää aikoihin uskoneet ihmiseen, tajuntaan, tunne-elämään tai kieleen, jossa olisi yksilöllisen, ei-avoimen ja muuna kuin jaettavana kuluttajarakenteena siirtyvän merkityksen mahdollisuus. Toki ne eivät näy uskovan myöskään ihmiseen biologis-fyysisenä olentona, kuten eivät luontoonkaan jonakin  itsessään olevana, mutta se on jo tarinan toinen luku.

Vai onko jollakulla säilynyt, edes jäänteenä, kokemus yksilöllisestä olemassaolostaan, tai vaikkapa vain epäilys siitä, että tämä elämä saattoi tapahtua minulle, että minä tulin jostakin ja menen jonnekin, mutta pian en saa kummastakaan otetta, ja silti se tapahtuu täällä.

Jos jossakin on säilynyt edes epäilys yksilöllisestä olemassaolosta, saamme kiittää siitä romantiikkaa ja lyyristä runoutta, mitä ne sitten ikinä aikoivatkaan tai tarkoittavatkaan. . .

Kuvaus tulipalosta

Tullipalo, tulipallo, tuulipako, lihava isoäiti, oven alta näkyy vain nilkkojen paksu varjo, tulimeri lapsi sylissään, koko talo täynnä ihmisiä, liekit niin valtavia että lattia on romahtaa, sininen saavi joka ei kerta kaikkiaan täyty, ja kukaan ei tule ulos, arkisia askareita ja pelko pistoliekeistä, kun happi on imetty huoneista, aivan uskomaton sade vain muutaman korttelin päässä.

Rakkauden teot

1600-luvun barokissa ihmiselämä
nähtiin murheen laaksona

liekehtivä sydän sai uskonnollisessa runoudessa
merkitä katumusta, eroottisessa

intohimoa     ("To this coy mistress")

Ikuisuus       aika vedenpaisumuksesta Fukushimaan
tai tästä hetkestä siihen


kun kaikki juutalaiset ovat kääntyneet kristityiksi
ja käyneet esinahankorjausleikkauksessa


mutta jo seuraavalla vuosisadalla ymmärrettiin
että aikaa ei ole loputtomasti

rakastetun syytä on antautua heti rakkauden iloille


niinpä runous alkoi kertoa siitä
mitä Haagassa voi nähdä         pienten otusten elämää

rokokoomiljööseen rakentuvia hipstreitä

ja subjekteja joiden sisäisyys ylenee sukuelimiksi

satulaan hyppäämisen jälkeen

ei pisteen pistettä

Todellisuuden metsä

Olet nyt todellisessa metsässä. Kaadat kuusen nähdäksesi, kuinka kauan se on kasvanut. 79 tiheää vuotta kalliolla vain kahden ranteen paksuudessa. Rakastat tätä hiekkaa. Mittari ei ole vieläkään punaisella.

Mitä katse maksaa? Laahaus ei ole kuluttanut kiviä loppuun. Niitä on allasi kaksi metriä. Sitten on kallio, jolla on kaksi karhun muotoista leposijaa. Mitä kätesi ovat niihin verrattuna --- valtavat paadet, joiden voimasta voit vain uneksua. . .

Jäkälä, se on imenyt veresi nopeammin kuin uskoitkaan.

Järveen on matkaa. Se on kokonaan lähdettä.

Antigone hillittömyydestä: kaksi fragmenttia

Raha tuhoaa kaupungit, riistää kodit ihmisiltä;
raha valmentaa ja turmelee rehellisten miesten
mielet ja saa heidät tekemään häpeällisiä tekoja;
opettaa kunnon ihmisille hillitöntä ahneutta
ja saa heidät harkitsemaan kaikkea pahaa.

(Kreon, 296-300)



Hän oli yrittänyt hillitä
jumalasta haltioituneet naiset ja
  Dionysoksen tulen,
ja niin hän suututti huilunsoittoa
  rakastavat muusat.

(Kuoro, 962-966)


Sofokles, Antigone, suom. Kirsti Simonsuuri. Like, 2011.

Shakespearen Sonetti 21 ja yritys suomennokseksi

So is it not with me as with that muse,

Stirr'd by a painted beauty to his verse,

Who heaven itself for ornament doth use

And every fair with his fair doth rehearse,

Making a couplement of proud compare

With sun and moon, with earth and sea's rich gems,

With April's first-born flowers, and all things rare

That heaven's air in this huge rondure hems.

O, let me, true in love, but truly write,

And then, believe me, my love is as fair

As any mother’s child, though not so bright

As those gold candles fix’d in heaven’s air:

Let them say more that like of hearsay well;

I will not praise that purpose not to sell.

En koskaan niin kuin sanailija luo,

kuin hän ken maalaa muusan säkeeseen

ja koruiksensa itse taivaan tuo

ja kietoo kaiken kauniin äkeeseen,

kupletit loihtii pöyhkein vertailuin,

auringon, kuun ja maan ja meren aarteet,

kukinnot huhtikuun, ja monin kertailuin

aukaisee kalliit avaruuden kaarteet.

Oi, totta anna tunteeni ja runon olla,

on silti rakkaimpani yhtä suloinen

kuin lapsi äidin, vaikkei katsannolla

se loista taivaan kultatulien.

Jos kuulopuheet kiehtoo, toista niitä;

en tyhjää myy, ei mulle kaupittelut riitä.

Hetki Valérylle

Vain yleisön edessä, vihollisen edessä

kouristelen sormiani ja yskin arkkityyppisesti

kuin olisi jokin valo tai voima

Tunne muikuista ja sushista

Ruoho kuuset ja sähkö ---
vesi peili ja itku  ---

puut ja erityisesti kuuset, luku kolme, useita lintulajeja

en tiedä kummassa olin surullisempi

Korson vetomarkkinoilla
vai Kluuvin Hanko Sushissa

nämä tilat ja kuvat      jatkuvaa kääntymistä

päät ja silmät

kohdistuvat aina toisaalle

Runous tuo ihmiset yhteen

Runous on ihmeellistä: National Book Award -voittajat vastaavat puhelimeen heti aamusta! He lentävät Manseen ja julistavat: "Runous tuo ihmiset yhteen." Heidän aivonsa takovat satuja pohjoisista demokratioista ruotsalaisten metodistisisarusten tähden. Tämä amerikkalainen runous: välttää velttouden ansat, yörunkkareiden kiusat, tarttuu aamun turmeltumattomuuteen Kentuckyn Lexingtonissa. ------  Oi runous, keski-ikäinen, haastatellen saavutettu amerikkalainen runous! Sinä ajat bussilla halki nykyisten ja entisten tajuntojen kulttuurien ikuisille kaksoistorneille, joita maailman palomiehet vartioivat. Condoleezza Rice, Rosa Parks, 50 Cent... Sinun kuvasi puhuvat kunniaprofessorin suulla ja sanovat: "Läppärit ja luurit, te ehkä viette meiltä elintilan, mutta me emme luovuta --- me puhumme yhä, vieläkin, siltikin, yhäti Helsingin Sanomien suulla, Jukka Petäjän suulla, kaikkien niiden suilla, joilla on tunteita matkassa; runous on iso tuontikello, henkilökuva mustasta feminististä, johon valkoisella miehellä on varaa."

Yhteiskunnalliset tehtävämme

joko avaan sen mikä on edessämme ja jatkuvasti kiertyy takaa

ja silti ovat ne jotka vaativat runoudelta diagnooseja

vaikka se on kokonaan sisällä ja liikkuu

Kaksi vaarnaa

Joskus löydän elämästäni vaarnan
jonka varsi hengittää yhä

Se mitä nyt sanon vaarnoista vampyyrien varalta

Hänen suurin fantasiansa
oli tulla hakatuksi McDonaldsissa

Harvardin emeritusprofessori vaimoineen

iskisi hänet pöytien väliin muiden jauhaessa
McRibejään

samaan tapaan he olivat surmanneet
hänen miehensä

ja dipanneet ranskalaiset
läpi vatsanpeitteen

Aftonvandring

Pelkäätkö yksinäisyyttä    pelkäätkö sanoa kuolema
pelkäätkö heittää sääresi toisen päälle

ja istua tähän


tule



Tahtoisin sanoa   meidät on kutsuttu
vaikka hampaat jo kääntyvät kuin oseloteilla






He kiroavat sirinän joka on ikuinen ja kukittaa heidät


he eivät vain juo oluitaan
vaan myös uuttavat ne eläinten raadoista







Mutta sanansaattaja sanoi   eivät yksin nämä veljenvalat
älä unohda

myös sinulla on kuolemasi  esimerkkini
ei ratkaise tapaustasi




Aurinko on kokonaan kasvoilla
on liian myöhäistä pelätä



Pidä elävä mielessäsi
se että hän hajoaa jo       ei ole muuta tapaa

jolla me olisimme tulevaisuus

Päivän päätteeksi

Olen lukenut koko joukon runovihkoja:
Olen lukenut julkaisemattoman käsikirjoituksen
henkilöhygieniasta äärimmäisissä olosuhteissa.

Tämä käsis meni läpi viidesti.
Ei juuri hampaita naurata.

Epäajanmukainen miete

Vielä hetken jaksan kaivaa maata altani.

Ymmärrän tämän niin, että kun Deleuze* sanoo

"kokeellisuus", hän tarkoittaa

järjetöntä impressionistista mölinää.

En jaksa tuhlata narua tähän roskaan.

Anti-Oidipus on huonoa filosofiaa,

ja kirjallisuutena se leikkaa kiinni kuin voitelematon saha.

Pidän siitä sahana, joka ei käynnistynyt lainkaan,

yski vain niin vitusti, että luuli leikkaavansa.



*Se mitä hänelle tapahtui teosten Nietzsche et la philosophie ja Différence et répétition jälkeen on juuri tämä kokeellisuus, filosofian loppu, muutama loistava osa mutta ei konetta.

Walter Benjaminia vastaan

Jos meitä kuluttaa sen paino mikä jäi elämättä,

en tunne tuota kaksoisolentoa; minulta ei jää mitään yli,

ei mitään, ei enempää kuin juuri nyt pystyn,
halkaisen jokaisen kaksoisolennon ja juoksen
suoraan kohti kuolemaa.

Pete was here: A life

Pete had a nightmare:
He was a female hare
with thinning Krishna hair --

and the dream, it always went up in the air.

Verso

Se mikä ei näy juuri nyt tässä


juurestaan kiinni


maailman vaahdossa






Jos löytäisin edes palan totuutta

juuri palana se miellyttäisi

minua suunnattomimmin



Miten tahtoisit  että minä
tekisin sinulle sen saman
sen aivan toisen minkä sinä
teit minulle