Jos todellakin on niin että subjektius keksittiin vasta romantiikan myötä ja että romanttisen runouden tehtäväksi tuli ilmaista yksilöllistä tunnetta, ja ilmaista nimenomaan se, että oli syntynyt yksilö, joka kokee, ajattelee ja toimii myös mielikuvituksessaan, ei ainoastaan yhteisen tiedon subjektiudessa, niin tuon keksinnön elinkaari on ollut lyhyt, kovin lyhyt.
Jos todellakin on niin että romantiikka keksiessään subjektin keksi nimenomaan ihmisten välisen eron ja keksi, että tuo ero on ilmaistavissa ja että ilmaisussa paljastuisi sisäisten maailmojen yksilöllisyys, se keksi jotakin, joka ei ole välittömästi avointa, jotakin, joka nyt näyttää historiallisen arvokkaalta.
Mutta eikö ihmisellä ollut pientäkään kokemusta erosta jo klassisella ajalla, esimerkiksi Kreikassa tai Roomassa tai keskiajalla, arkipäivässään, lihassaan, pelkästään yhteiskuntajärjestyksen vuoksi? Tietenkään minkään varsinaisen ja yleisen subjektikäsityksen muodostumiseen ei ollut erityistä yhteiskunnallista tarvetta --- yhteiskunnalliset erot pitivät yllä riittävää distanssia eri ryhmien välillä ---, mutta epäilenpä vain, etteikö minkäänlaista yksilöllisen kohtalon kaltaista tunnetta olisi syntynyt isäntänsä tappaneen orjan, asemansa menettäneen plebeijin tai areenalle kiihkon ja seikkailunhalun vuoksi heittäytyneen kansalaisen mielessä, kun hän viis veisasi rikkaan sukunsa suomasta asemasta ja omaisuudestaan ja meni rikollisten ja orjien seuraan taistellakseen, tunteakseen voittamisen ja kuoleman huuman; oliko niin, ettei edes pieni häivähdys siitä, mitä voidaan kutsua subjektiudeksi, sisäisyydeksi, tavoittanut niitä, jotka tiesivät loppunsa tulevan hetkellä millä hyvänsä. Elivätkö he kaikki koiran elämää? Eikö heillä ylipäänsä ollut mahdollisuutta ilmaista tätä kokemusta olemisestaan? Ja millainen kokemus subjektiudesta on ollut teollisen ajan työläisillä tai niillä miljardeilla ihmisillä, joiden mielikuvituksen tälläkin hetkellä muodostavat Bollywood ja Hollywood?
Mistä sitten kumpuaa läpi historian näyttäytyvä turhautuneisuus ja tunto yhteiskunnallisesta ja metafyysisestä epäoikeudenmukaisuudesta? Onhan historiankirjoituksessa ja kirjallisuudessa merkkejä orjakapinoista, perhetragedioista ja ajattelijoista tai yhteisöistä, joiden hengentuotteet saattoivat syntyä vain mitä erilaisimpien traditioiden synteeseinä, tietoisuuksina toisistaan poikkeavien perinteiden suunnista, kuten esimerkiksi Saarnaajan tapauksessa. Tai mitä tulisi ajatella Petrarcasta, joka kirjoitti sonettinsa, valtavat dialektiset yritykset tavoittaa muusa, puhua jollekin jota voidaan kutsua Lauraksi?
En kiistä historianfilosofisten linjojen yleistä paikkansapitävyyttä, mutta epäilenpä, etteivätkö miljoonat ihmiset ennen romantiikkaa olisi saaneet edes hetkeksi kiinni tapahtuman tunteesta, siitä että tämä rakkaus tapahtuu nyt, että tämä loppu on minun loppuni, ei kenenkään muun. Vai oliko kokemus itsestä 1700-luvun lopulle saakka jotakin, jota oltaisiin saatettu myös todellisena elämänkokemuksena kuvata sanoilla "muuttumaton ja määriteltävä ihmisluonto, johon minä en tee poikkeusta": ei poikkeamaa sisäisyyteen, ei edes mahdollisuutta erottaa tuota osaa muusta olemassaolosta.
Niin tai näin, minusta tuntuu, että nykyisin valumme aikaan, jossa ei ole eroja, ei subjektin muodostumisen ennakkoehtoja, vain tarjottavia spektaakkeleja. Ehkä tämä on paluuta klassisiin aikoihin siten kuin ne meille näyttäytyvät: valtavat yhteiskunnalliset näytökset, massojen kuolema, ihmisarvon uloskirjaus ja toisaalta mitä suurimpia keksintöjä.
Mutta subjektius on ulkoistettu; minuus toisten toimijoitten alihankintoina, toisilla sektoreilla, kohtaamisissa, diskursseissa (ääh...), sähköisissä elämänmuodoissa, ennalta kaavailluissa monivalinnoissa --- ja mitään yksilöllisyydeksi käsitettävää keskusta, mitään subjektiksi määriteltävää sisäisyyttä ei löydy, eikä edes tahdota löytää. Talous, markkinat ja yhteiskunta poliittisine mekanismeineen eivät ole enää aikoihin uskoneet ihmiseen, tajuntaan, tunne-elämään tai kieleen, jossa olisi yksilöllisen, ei-avoimen ja muuna kuin jaettavana kuluttajarakenteena siirtyvän merkityksen mahdollisuus. Toki ne eivät näy uskovan myöskään ihmiseen biologis-fyysisenä olentona, kuten eivät luontoonkaan jonakin itsessään olevana, mutta se on jo tarinan toinen luku.
Vai onko jollakulla säilynyt, edes jäänteenä, kokemus yksilöllisestä olemassaolostaan, tai vaikkapa vain epäilys siitä, että tämä elämä saattoi tapahtua minulle, että minä tulin jostakin ja menen jonnekin, mutta pian en saa kummastakaan otetta, ja silti se tapahtuu täällä.
Jos jossakin on säilynyt edes epäilys yksilöllisestä olemassaolosta, saamme kiittää siitä romantiikkaa ja lyyristä runoutta, mitä ne sitten ikinä aikoivatkaan tai tarkoittavatkaan. . .
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti