Typeryyden u-vene

Sinä iltana kun lakanamurha on jälleen uutissa ministeri Urpilainen saapuu studioon ja kertoo 20 miljoonasta lisäeurosta* -- Suomen vanhustenhoito tulee olemaan ikuisesti kiitollinen sosiaalidemokraattiselle taistelutahdolle.

Niinpä, paitsi että psykootikoillakin on realistisempi kalibrointi kuin näillä omahyväisillä idiooteilla, jotka unohtavat historiallisista ratkaisuista tiedottaessaan, että vanhusten pikkumiljoonat ja eduskunnan virkistäytymisbudjetti ovat suunnilleen samalla viivalla.

Voisikohan joku dramaturgi / demiurgi pumpata vähän lisää väsymystä ja laardia näihin poliittisiin olentoihin, jotta he voisivat kansaa edustaessaan saman tien simuloida myös Suomen menestyviä ja hyväkuntoisia vanhuksia?

*Tällaisia panoksia suomalaiset pistävät joka viikko muutamaan Veikkauksen peliin. Vaikka ihmiset lottoavat rahankiilto silmissä (yksinkertaisena toiveenaan toteuttaa unelmansa, sitten kun viimein on rahaa...), he harvemmin ajattelevat samoin kuin kokoomus ja sdp, joille ihmisen arvo on kerta kaikkiaan kalkyloitavissa: se lasketaan kuluja tuottavana euromääränä. Poliitikot, yhteiskuntamme todelliset ali-ihmiset.

On muutakin kuin hyvän puuttumista

Pahuus on kuolemaa nopeampi.

On paikkoja, joihin kirjallisuus ei yllä,

jotka tuhoavat sen etäisyyden päästä

pornografiaksi, huoleksi itsestä.

Nykyhetken muistamisesta

-- Joku sanoi, että muisti on pikemminkin luovaa kuin nostalgista, ja silti se on herkkä menneelle, joka voi muovata tai jopa kääntää nykyisen mielentilan.
-- Olen ajat sitten korvannut odotuksen mieleenpalauttamisella, jos ymmärrät mitä tarkoitan. Lapsena odotus suuntautui tulevaan, edessä olevan päivän hetkiin tai tapahtumiin, mikä hyvänsä oli odotuksen arvoista. Nyt tulevaisuus on tässä mielessä tyhjä, en odota siltä mitään. Alan muistaa, jotta löytäisin nykyhetken. Se, että löytää nykyisyyden, ei ole samaa kuin odotus, sillä varsinainen tunne tulevaisuudesta puuttuu. Yhtä kaikki se on syntymistä johonkin, joka tapahtuu kuin ensi kertaa.
-- Mikä sitten palautuu mieleen?
-- Kaikki, mikä tahansa. Tärkeintä on, että se tapahtuu suunnittelematta ja jatkaa tätä hetkeä.
-- Sokrateesta muuten kerrotaan, että hän menetti mieluummin tulevaisuutensa kuin menneisyytensä.
-- Se onkin jo toinen juttu.

Gnuu-show

-- Miksi on aina jatkettava eteenpäin?
-- On vaikea lopettaa, hyrrä on piiskattava vauhtiin tai kaikki loppuu.
-- Näin dokumentin, jossa virtahevonpoikanen katsoo, kuinka mutaan uponnut gnuu vähitellen muuttuu itsekin mudaksi. En ole varma, luuleeko virtahepo saavansa maitoa, sillä se pyrkii antiloopin kyljelle.
-- Se youtube-pätkä missä gnuu aluksi häätää sarvillaan tunkeilijaa pois?
-- Se. Haavoittaakohan gnuu myös virtahepoa, sillä se jää nykimään kuolevan eläimen viereen pää kyljellä?
-- Ehkä fokuksessa ei olekaan antilooppi ja virtahepo vaan koko tilanne. Tai kuvaaja.
-- Lähinnä mietin, pitäisikö kuvaajan puuttua tuollaiseen tilanteeseen. Toisaalta yksi antilooppi savannilla, ja mistä edes saataisiin sellaiset vetovaljaat ettei eläin loukkaantuisi, jos se yritettäisiin irrottaa. Varmasti siitä on myös ruoaksi leijonille ja krokotiileille.
-- Minusta se ettei puutu on perusteltua. Joskus on hyvä pysähtyä ja katsoa kuoleman hetkelle saakka. Ainoastaan kuolema, joka huipentaisi gnuun seuraavan joenylitysyrityksen, olisi kuumottavampi, mutta se olisi jotenkin liian inhimillistä.
-- Tuo kuoleman hetkelle saakka on yhtä lailla ihmisen näkökulma. Tavallaan luontodokumenttia katsovan ihmisen idea on siirtymässä myös yhteiskuntaan, enkä tarkoita vain kuvia Afrikasta. Suuri yleisö katsoo luontofilmiä avuttomuudesta, ja pelkästään se, että katsoo kuvaa, riittää. Ikään kuin kaikessa olisi kyse luonnonoloista eikä sopimuksista.
-- Miten?
-- Että ei tarvitse puuttua, että edes tiedolla siitä, että voitaisiin toimia, ei ole merkitystä. Nykyisin se, että katsoo ja kommentoi, on kylliksi. Poliitikoille ja virkamiehille riittää, että on huolissaan.
-- Mehän heidät olemme valinneet, osin ainakin.
-- En minä ihmeitä odota, mutta ketään ei kiinnosta vittuakaan. Toisaalta, tähän huolissaan olemiseenhan meidät opetetaan jo koulussa. Ja mitään ei tehdä ennen kuin laki pakottaa, ja sittenkin lähinnä tutkitaan ja valmistellaan mahdollisuuksia eli tulkitaan asiat siten että päästään vähimmällä.
-- Itse uskon vielä yhteisöjen voimaan. Ne pidättelevät tätä kehitystä.
-- Jos ajattelen sitä gnuuta, on selvää, että myös ihmisen on paras edustaa vain itseään. Tässä mielessä minäkin uskon yhteisöön, haavoittuneiden antilooppien yhteisöön.

Kaksi sitaattia

-- Luin tänään kaksi melko nasevaa sitaattia.
-- Kerro.
-- Ensimmäinen oli Frank O'Haran: Koska runous on nopeampaa ja luotettavampaa kuin proosa, on aivan oikein että juuri runous tekee lopun kirjallisuudesta.
-- Oli vuosi 60, eikö?
-- 1959.
-- Kylmän sodan tunnelmia. Eipä näy loppua. Mikä se toinen oli?
-- Descartesia: Lapsena rakastin ikäistäni tyttöä, joka oli kierosilmäinen. Kun katselin hänen eri tahoille suuntautuvia silmiään, näköaistini siitä saama ja aivoihini tekemä vaikutelma liittyi toiseen vaikutelmaan, joka pani minussa liikkeelle rakkauden mielenliikutuksen. Vielä paljon myöhemmin nähdessäni kierosilmäisiä tunsin olevani taipuvainen rakastamaan heitä enemmän kuin muita vain siksi, että heissä oli tämä vika. Havaittuani, että kierosilmäisyys on vika, ei se ole enää minua liikuttanut.
-- Tuossa oli jo yritystä, ei pelkkää uhoa.
-- En nyt sano, että ajatukseni siitä, miten nykyään kirjoitetaan olisivat kaikkein ylevimpiä tai että oma kirjoitukseni olisi sen kummempaa... Mutta onko tällä oikeastaan mitään väliä tai onko sillä väliä, tajuaako kukaan mitä olen sanomassa.
-- Miten niin?
-- Radio on täynnä hyvää musiikkia, mutta kenelle se on hyödyksi ja missä. Kuolemassako? Kirjallisuus ei voi jouduttaa mitään.

Koneet ja kasvit

-- Puhut orgaanisista muodoista ja kirjoituksen luonnollisuudesta, mutta kuinka lähelle niitä voimme lopulta päästä?
-- Orgaanisuus on vain malli, jolla kuvaan tapaa, jolla asiat syntyvät.
-- Varmasti, ja siksi otankin käytännön esimerkin. Käytät konetta kirjoittamiseen, kynä on harvoin kädessäsi (koska et saa selvää sanoistasi myöhemmin etkä jaksa siirtää niitä uudestaan ja uudestaan, ylipäänsä koko tunnelmaan virittyminen käy hankalammaksi) ja merkit joita tuotat ovat standardoituja ja kieli jossa toimit ohjelmoi sen mitä saatat sanoa, ainakin kovin pitkälle. Luultavasti keräät kokonaisia lauseita ja muotoja toisaalta. Ja tila ja alusta, johon kirjoitat: kone on korvannut muistisi ja säätelee jopa kokemustasi rytmistä. Eikö tämä kaikki määrää orgaanista monella tapaa?
-- Ilman muuta, tässä mielessä ajatukseni on puutteellinen. Voin silti nimetä tekemiseni orgaaniseksi. Työ on kiinni mielikuvituksessani, ja siinä on jotakin luonnollisen kasvimaista: asia vain tapahtuu, kun jaksan istuttaa. Jos kirjaimet ja kieli ja näyttötila ovatkin rajoitetut ja vaikuttavat siihen mitä teen, saan niistä kuitenkin aikaan kasvustoa, jonka käsitteelliset lajitoverit tunnistan mutta joka silti on omanlaistaan. Tämä kaikki tapahtuu minussa eikä kenessäkään muussa, se tapahtuu spontaanisti, ikään kuin siemenen sisältämän informaation nojalla.
-- Tuohan kuulostaa pikemminkin ohjelmoidun koodin ja lukemattomien inputtien kuin orgaanisen kasvun tulokselta.
-- Varmasti voimme selvittää pitkälle kasvien ja ihmisten geenikartat, samoin tekstieni lähteet. Silti geenien ja yhdistyvien kirjoitusten ylle jää oikukas orgaanisuus, joka paljastuu jo siinä miten on ympäristössään. Uskon, että kokemukseni itsestään syntyvästä järjestyksestä ja kasvusta on yhä lähempänä kasvi- kuin koneanalogiaa, vaikka kasvini elävät koneympäristössä ja tavallaan symbioosissa koneiden kanssa. Mutta suoraan sanoen en ole koskaan ollut tyytyväinen tapaan, jolla puhut koneesta. Koneet, jotka haluavat, koneet jotka kirjoittavat, koneet ja niin edelleen. Kirjoitus ei ole pelkkä kone yhtään sen paremmin kuin se on pelkkää luontoa. Itse asiassa kone on metafora aikana, joka yrittää kieltää metaforan.
-- Ne filosofit, joihin tässä viittaan...
-- Ovat onnistuneet saamaan aikaan enemmän sotkua kuin selvyyttä.
-- He ovat inspiroineet suurta osaa aikamme terävimpiä ajattelijoita ja taiteilijoita.
-- Minusta he vain päästivät irti jossakin vaiheessa ja alkoivat viihdyttää itseään ajattelusta piittaamatta. On vaikea nähdä, miten he olisivat erillään niistä mekanismeista, joita vastaan he hölynpölyllään nousevat. Toisaalta jotkut paasaavat ruumiista, ei sitäkään voi kieltää. Ja taiteilijat, heidän kykynsä ajatella kyllä tunnetaan.
-- Et siis tunnista heissäkään hengenheimolaistasi?
-- He ovat fenomenologityttöjä ja jatko-opiskelijoita ja bändäreitä varten. Itse tunnen enemmän vetoa botaniaan, jopa botulismi on... On outoja lahjoja ja tiloja, joita jotkut yrittävät rajoittaa suunniteltujen mekanismien suppilossa, muka räjäyttääkseen kaiken virtaan...
-- Entä kone joka ylittää omat rajansa, luo oman tietoisuutensa ja on jo ihmisen alusta.
-- En ymmärrä miksi se olisi jotakin parempaa kuin kasvin tietoisuus, joka on tiedottomasti kerännyt ominaisuutensa vaihtuvissa ympäristöissä miljoonien vuosien aikana. Koneen keinot eivät koskaan voita kasvin keinoja, jos puhumme selviämisestä muualla kuin teknisesti kiihdytetyissä tiloissa. Sanopa vain "Minä olen dynamiittia" ja kokeile ydinkärjellä. Tai jo se riittää, että sammutat sähköt. Koko kybertodellisuus luhistuu.
-- Mikä hyvänsä kone pystyisi louhimaan tuon saman shaissen kymmenestä avautumispuheenvuorosta...
-- Osaisikohan se muotoilla aineistoansa muutamalla vaivattomalla liikkeellä.
-- Ilman koneita emme edes puhuisi näistä asioista. Olisimme yhä luonnon ja epäluulojemme vankeja.

Istunto

-- Eiköhän lopeteta tältä päivältä.
-- Minun on pakko sanoa vielä yksi asia.
-- Voisitko miettiä sitä seuraavaksi kerraksi?
-- En usko. Minun on pakko... Tämä koskee sinua.
-- Mitä nyt?
-- Oletko ajatellut miten siirrät katseesi minuun?
-- En.
-- Miten kosketat kirjoituslaitettasi.
-- Tein kaiketi jo alussa selväksi, että se on minulla merkintöjä varten. Toivottavasti se ei häiritse sinua.
-- Saisinko nähdä laitteesi. Minusta tuntuu, että tuijotat.
-- Valitettavasti en voi näyttää merkintöjäni sinulle, se vaarantaisi välillemme syntyneen luottamuksen ja koko prosessin, kaiken minkä olemme saaneet aikaan.
-- Aiotko vietellä minut?
-- Mikä saa sinut uskomaan niin?
-- Katseesi, kokoat sen vähitellen kuin teltan, jossa vain me kaksi makaamme.
-- Tuota...
-- Monestiko olet riisunut minut, milloin aioit koskea?
-- Tuollainen ei kuulu mitenkään tapaamisiimme, tiedät sen hyvin.
-- Voisin lyödä vetoa, että olet piirtänyt reiteni ja vittuni ja runkkaat heti kun poistun ja mietit kuumeisesti kaikkia maailman keinoja, joilla voit vahingoittaa minua.
-- Tiedätkö, olen kuullut kaikki nuo puheet monta kertaa aiemmin, mutta minä kuuntelen vain sinun puhettasi ja sinun hiljaisuuttasi. Ne ovat ainoat seikat, jotka minua kiinnostavat. Niistä yritämme löytää yhdessä lähtöpisteen. Sitä paitsi tiedät, että menetin näkökykyni vuosia sitten eikä merkintätapa, jonka olen kehittänyt, paljastaisi sinulle mitään.
-- Entä jos sanon, että olen valehdellut sinulle ammattini, etten olekaan pikkukaupungin huora, vaan analyytikkosi ja ainoa perhe, joka sinulla on.
-- No mutta jos olet vaimoni ja tyttäreni ja isäni, niin ole hyvä, siinä tapauksessa voimme lopettaa tämän leikin.

Avoin juttu

-- Ikävää tulla puhumaan sinulle näin, mutta lounastaukosi loppuu tuota pikaa. Sitten kaikki on ohi.
-- Onko sinun pakko lähteä?
-- Tiedät, etten voi kieltäytyä. On sääli jättää tämä juttu, mutta en voinut muuta kuin hyväksyä tarjouksen.
-- Mutta kaikkihan on kesken, meillä on kaksi tunnistamatonta vainajaa ja Lydecker on ainut miehemme täällä, ja tarkoitan nyt joka sanaa.
-- Jopa minä ymmärrän mitä ajat takaa. Ei, iloitsen puolestasi. Ota ohjat käsiisi.
-- Heitä jo konstikkuudet hiiteen. Lopulta heräät kuitenkin siihen, että päähäsi ammutaan tyynystä,
niskan alta.
-- Huhut pitävät siis paikkansa? Teille tuodaan rakkauden lahjoja?
-- Mitä?
-- Puheistasi voi päätellä yhtä jos toista.
-- Ovi oli avattu, lattiaa kulki jälki, vettä oli kaikkialla. Hän istui pöydän ääressä kirjoitusasennossa.
-- Vahingoittiko se sinua, tarkoitan, että loukkaantuneisuutesi viime päivinä on saanut minut ajattelemaan, että jutussa on muutakin...
-- Älä yritä saada minua tuota kautta, se ei yksinkertaisesti tule onnistumaan.

Hyönteiset ja köysi

-- Kerroinko jo hyönteisistä, joita voi töytäistä köydellä päähän?
-- Sen kuin vain huitoo menemään.
-- Ei. Köyden tulee muodostaa sellainen... Miten sen nyt sanoisi, keppimäinen haara.
-- Mutta eihän tuossa ole mitään järkeä.
-- Niillä on päässään kaikki tarvittavat aistireseptorit.
-- Puhutko nyt sellaisista hyönteisistä, joiden olemassaololla on meidän kannaltamme erityistä merkitystä?
-- Kyllä.
-- Eikä tämä ole mikään allegoria?
-- Tahdotko kokeilla?
-- Hyvä on. Entä jos käännän hyönteisen haluksi tai ajatukseksi, joka aika ajoin piinaa.
-- Niin...
-- Tietyssä paikassa. Ja köyden ratkaisuksi, johon vaaditaan erityistä kekseliäisyyttä.
-- Ja...
-- Itse kyllä yrittäisin osua ruumiiseen tai siipiin, jos tahtoisin lamauttaa hyönteisen. Oikeastaan mikä hyvänsä osuma riittäisi.
-- Uskotko osuneesi sillä mitä nyt sanoit?
-- Mitä sinä ajattelet?
-- Ajattelen mäkeä, jossa niitä on kokonainen yhdyskunta. Niillä on oikukkaat lentovektorit, jotka ulottuvat myös sisäänpäin.
-- Um.
-- Niin. Kuitenkaan niiden pesä ei ole suuren suuri.

Keskustelu vedestä

-- Nukahditko jo?
-- En vielä.
-- Minä luulin, että sinä pidättelet hengitystäsi.
-- Ei, minä pidättelen hiljaisuutta. Kuuletko miten sataa?
-- Kuin musta venttiili tihkuisi kaukana.
-- Olen miettinyt viime aikoina paljonkin vettä. Se ei kysy kuka siihen hukkuu.
-- Niin, ei tarvita paljoakaan vettä.
-- Joskus näen ruumiit, jotka nousevat pyörteestä sulkuportteja vasten keskellä kirkasta päivää ja ihmiset huviveneineen ajavat ohi...
-- Tai osuvat potkurilla päähän.
-- Hukkunut voi olla kuka hyvänsä. Pohja on vain päästänyt irti... Vainajat palaavat harvoin takaisin sunnuntaitunnelmaan, ja kuinka he voisivatkaan.
-- Kaiketi juuri siksi he kääntävät kasvonsa vettä kohden. Taivas on muuten juuri nyt murtanut venttiilisi.
-- Tuletko tähän?

Epämusikaalisten ihmisten musiikkia

-- Runous on epämusikaalisten ihmisten musiikkia, näin olen kuullut sanottavan.
-- Tai sujuvammin: Uskonto on epärunollisten ihmisten runoutta.
-- Tunnen itseni kerta kaikkiaan epämusikaaliseksi ja epärunolliseksi.
-- Kuinka niin?
-- Runous ja uskonto, seksuaalisuuden ohella, ovat ainoita asioita, jotka saavat minut nousemaan aamuisin ylös.
-- Ja iltaisin ne pitävät sinut hereillä?
-- Niinpä. En silti pidä noita päälle päin töykeitä aforismeja mitenkään loukkaavina. Päinvastoin ajattelen, että niihin tiivistyy jotakin olennaista.
-- Eli?
-- Jokin virhe tai tunne puutteesta. Jonkin sellaisen elementin etsiminen mikä puuttuu, mitä ei ole kokonaan tässä eikä voikaan olla. Halua musiikkiin, halua uskoon, halua rytmiin, halua hengitykseen, mielihyvään ja sen tuottamiseen. Vaikka sitten epätäydellisyyksien, horjahdusten tietä.
-- Ihmisen perustarpeita.
-- Jotka minä nostan kaikkein tärkeimmiksi. Luottamusta siihen, että ilman virhettä ei ole musiikkia, ei runoutta, ei uskoa. Enkä tarkoita nyt kyvyttömyyttä ajatella. Vain siellä missä jotakin puuttuu, voi tapahtua.
-- Eli ne jotka kuvittelevat täydellistyneensä?
-- Heitä ei varsinaisesti ole olemassa.

Varmuudesta

-- En voinut. En halunnut loukata sinua. En lue ihmiselle
    vakaumusta viaksi.
-- Et silti usko, että se on mahdollista?
-- Kysytkö noin vain varmuuden vuoksi?
-- Mikäs siinä. Voihan asian nähdä noinkin.
    Oletko koskaan luottanut kumpaakaan?
-- Siis?
-- Vakaumukseen tai varmuuteen.
-- Tiedätkö. Entisaikaan herrasmiehen tunsi kirjoistaan,
    nyt kirjoista joita hän on lainannut, mutta joita hän ei
    vaivaudu palauttamaan.

Yksityinen on poliittista

-- Nykyisin yksityinen on poliittista.
-- Tai julkista, mitään muuta poliittista siinä ei ole.
    Poliittista olisi, että yksityisyyttä suojattaisiin,
    ettei sitä myytäisi huomioarvoksi,
    joka ei kuitenkaan ole arvo.
-- Vaan?
-- Silkkaa typeryyttä, joka on pingotettu kehykseen
    kuin vapaaehtoisesti nyljettäväksi tuotu iho.
-- Saahan siitä hiukan rahaa ja huomiota ja tunteita.
-- Saa... Antaessaan saa.

Vanha tarina

Kyllästyttyään pitkään jatkuneeseen ja veriseen sotatilaan niiden maiden naiset tekivät sopimuksen, etteivät antautuisi miehilleen ennen kuin sota olisi ohi. Mutta miehet päättivät laivata huoria mantereelta ja raiskata myös lapset. Tämä selvyyden hetki, jonka kumpikin osapuoli jakoi, oli ensimmäinen askel kohti yhteisymmärrystä ja rauhaa. Taistelulinjojen väliselle kannakselle syntyi teltta- ja parakkikyliä, joiden asukkaat kärsivät mutta myös muuttivat sodan luonnetta; ei-kenenkään maalla saman perheen sisaret kantoivat kahden kansan verta ja siirtyessään paikasta toiseen, puolelta toiselle he hämmensivät sotaa käyvien mielet. Pian kansalliset vaimotkin hakeutuivat kyliin, sillä he eivät olleet typeriä näkemiensä vaikutusten suhteen. Vain muutama kuukausi ja taistelu oli ohi. Väliväki levisi kummallekin saarelle, ensin hajottaen aatteelliset ja yhteisölliset rintamalinjat, sitten yhdistäen entiset kiistakumppanit oudoin verisitein ja uusin, arkisin kiistoin.

Historia, kuten tunnettua, vaikeni kunniakkaan unionin syntyvaiheista ja jätti esiin sen mitä jälkipolvet tahtoivat kuulla alkuperästään. Tänä päivänä tuota valtakuntaa hallitsevat naiset ja heidän tarinansa pihtauksen maailmoja muuttavasta voimasta. Tämän tarinan sepittäjäksi valittiin, niin kuin aina, mies.

Luottovangit

Meistä tuli luottovankeja elämän mittaisessa ystävyydessä.

Muistuma menneiltä vuosilta

-- Kakstoista riksiä,
jotk' äitini minulle antoi
häärahoiks, joi ylös hän,
ja sitten löi minua korvalle
ja tiehensä juoksi hän...

-- Ota desi Emännän Vehnästä
äläkä mussuta siinä, sanoin
ja kumosin jauhot
hänen avoimeen suuhunsa.

Runodialogeja

-- Nyt ajattelen vain mahdollisuutta.
-- Niin?
-- Mahdollisuutta. Kuten tätä dialogia.
-- Tuohan on sama kuin väittäisi mitä tahansa.
-- Huomaatko tämän muodon: mahdollisuus keskustelee,
pysyy siten mahdollisuutena.
--Mihin?
-- En tiedä, mutta minua kiinnostaa vaihtaa rivejä näin,
luulen että tämä tekee rytmille hyvää, että tästä voisi alkaa
kokonainen kirja.
-- Runoiletko?
-- Se juuri on mahdollisuuden taidetta.
-- Jutellaan lisää.



-- Jos mietin, miten olen päässyt kaikkiin lopputuloksiini... tähän asti... En ole tiennyt mitään. On ollut vain jokin yksittäinen asia, ja sen ympärille olen koonnut loput.
-- Jokin yksittäinen asia. Puhutko sattumasta?
-- Pikemminkin jostakin ohittamattomasta, joka on tullut
ohimennen. Kuva, ajatus, rytmi. Tai slogan, tila.
-- Ja sitten?
-- Niin, on jokin jalansija tyhjässä. Siihen voi kuvitella rauniokaupungin tai kiipeilijän kallionseinälle, ehkä molemmat, sillä ne nojaavat tyhjään.
-- Olen haaveillut pitkään tästä, että me vain istuisimme aloillemme ja keskustelisimme.

Neiti Jane Kamara

Neiti Jane Kamara, 22, otti minuun taas yhteyttä
Norsunluurannikolta. Pitäisikö vastata?

Nainen joka kirjoittaa "siitä, että uskollinen iltapäivällä",
"voi sielunsa levätä täydellisesti tahdissa",

"nyt hän sanoi, että hän on tätä rahaa kaikin keinoin,
vaikka se tarkoittaa tappaa minut",

"kiitos ja voidaan siunata, Jane",
on ehdottoman kiinnostava.

Keskustelu mahdollisuudesta

-- Psykoanalyysi olisi mahdollista, jos joku vielä uskoisi ihmisen sisäisyyteen. Toisaalta voidaan yhtä oikeutetusti sanoa, että parsa tulee keitetyksi, kunhan vain löytyy vettä ja voita, jota sulattaa mausteeksi jälkeenpäin.
-- Mutta eikö analyysin voi nähdä ensimmäisenä yrityksenä arvioida psyykettä ulkoisten ja aineellisten voimien taistelupintoina?
-- Kaipa niin, mutta sellaisena se ei kiinnosta minua, enkä tiedä kuinka ihminen olisi parannettavissa pelkästään tutkimalla kytkentöjä ja niiden purkuja. Luultavasti parantaminen ei kiinnostanut alunpitäenkään ketään.
-- Kärsimyksen poistamiseen tarjoutuvat keinot ovat toki aina käden ulottuvilla, mutta valitettavasti ne ovat lopullisia. Siksi minulle kelpaavat pillerit ja pienemmät siirrot.
-- Osa halvempia kuin toiset.
-- Aloitko vitsailla?
-- Mitäpä muutakaan. Kun kukaan ei osaa päättää sitäkään, mikä olisi siedettävää tai mikä olisi edes säädyllinen välimatka...
-- Joskus ajattelen, että väsymys vain liukuu toisen alle, loputtomasti, ja heti aamusta on ilta, ehkä vuosien päästä sitä on kylliksi ja...
-- Pilvikerrokset kasvavat pikemminkin maasta kuin antavat ilman tulla alleen.

Nimetön sitaatti

Me tulemme maailmaan käärinliinoihin kiedottuna,
sillä työmme on etsiä hauta ja sitoa seppelluu.

Heti kassalla

-- Ajattelin ostaa vielä yhden kappaleen omaa teostani, ne ovat päässeet loppumaan. Tässä korttini.
-- Kiitos. Se tekee 11,40. Kirjailijoilla on paljon ystäviä.
-- En sanoisi niinkään, eikä se ole motiivini ostoksiin, mutta emme ala kiistellä siitä tässä. Kiitos paljon, ja hyvää päivänjatkoa.

Nyt minua iskee kuva kuuluisasta runoilijasta, joka kävelee ohitseni kadulla luihuna ja kylmänä kuin kuolema.

Voimaannuttavan syksyn idea

Ilta, päivä ei mennyt hukkaan. Saatuani lapset kouluun ja vaimon töihin (yleensä vien heidät autolla, jotta he voivat nukkua aamulla pidempään) valmistin sisilialaista lasagnea (oma reseptini, fuskasin vain levyissä), siivosin (imurointi, kevyt pölyjen pyyhintä ja vuodevaatteiden vaihto), menin kauppaan ja hiekkalaatikolle (viimeisteltävänä oli eilen aloittamamme Ikea-pienoismalli, jota yöllinen sade oli turmellut), lähetin joukon työsähköposteja (osan kännykästä hiekkaleikkien lomasta, osan läppäriltä jota pidän valmiustilassa keittiön pöydällä vastatakseni pidempiin posteihin siinä välissä kun tarkkailen ruoan kypsymistä ja lisää chilipilkkeet, vaihdoimme myös tyttäreni vaatteet kertaalleen sillä hän on vasta opettelemassa kuivaksi, yövuorot ovat totuttaneet minut nopeaan toimintaan ja pidän aina varavaatekerran näppärästi ulottuvilla); pari tuntia puuhastelua ja syötin nuorimmaisen ja söin loppuun eiliselle päivälliselle valmistamani tomaattikeiton (saatte reseptin jos tahdotte) ja join cappucinoa jonka jauhoin pavuista asti (maidon vatkasin käsin hellalla sillä en raaskinut sotkea koneen vaahdotinta), ja tytön nukahdettua päiväunille (luin hänelle sadun Lumikista, jonka juonenkuljetukseen on rakennettu sivumennen sanoen kiintoisa psykoanalyyttinen tulkintamahdollisuus) siivosin lemmikkimarsujemme häkin ja luin 60 sivua raskaahkoa tutkimuskirjallisuutta sekä vein merkintäni tiedostoon syyskuun vastaväitöstä varten (onneton hetki); sitten pikainen WC-käynti (yllättävän pitkälle lykkääntynyt toimitus, pitänee tarkastaa espresson määrä aamukahvissa ja säädellä kuitujen saantia) ja koululaisten tultua kotiin valmistin heille välipalaa ja vein heidät kanteletunnille ja judoon (odotellessa piipahdin kirjastossa selaamassa uusimmat kulttuurijulkaisut, ehdin myös lukea muutaman katkelman uusinta kotimaista proosaa, huoh), ja kotiin palattuamme panin Presidentti Gold Labelin tippumaan töistä saapuneelle vaimolleni, jolle yleensä järjestän vaivattomia mutta palkitsevia huomionosoituksia pitkin päivää, pyrähdin pyörällä kauppaan munia hakemaan (ne olivat päässeet loppumaan, samoin maito), avasin lasagnen foliosta ja koristelin sen korianterilla ja loidin pikaisen jälkiruoan (pihan herukat ja mascarpone), katsoin läppäriltä uutiset ja myöhemmin valmistelin toimitustyön alkuja sekä kasasin vaimolle salaatin huomista työpäivää varten (mozzarellaa, basilikaa, nektariinia ja kurkkua, kauden salaatteja ja tomaatteja, punasipulia ja pihayrttejä, rypsipohjainen itse valmistettu valkosipulikastike), ja illalla annettuani hänelle kunnon kyydit lasten pesun ja nukutuksen jälkeen (inspiroiduimme suunnattomasti tuhmahkosta dildokokeilusta jota olin pitkään valmistellut mutta jonka koreografian päätin vasta iltapöytää kattaessani, tarkastettuani ensin vaimoni työpaikkahakemuksen Kerro itsestäsi -osion kieliasun; sänkyjuttu ei luonnollisesti päättynyt siihen kun kytkin kaukosäätimellä apukeittiössä pyykkejä viikatessani vibramunan, joka lepäsi makuuhuoneeseen siirtyneen vaimoni sylissä 7 led-valoa tunnelmallisesti välkkyen, viedessäni pyykkejä makuuhuoneen kaappiin vaihdoin värinän sykkeeksi ja näin miten vaimoni painoi kasvonsa tyynyyn ja kuiski minkä uskalsi lapsia herättämättä sixty shades, oh my fucking sixty shades of gucci armani marimekko, ja liityin seuraan) huikkasin "Kulta, mua ei nukutakaan ihan vielä" ja jatkoin töitä (uusia novellikompositioita käsittelevä artikkeli joka on roikkunut puolivalmiina luvattoman pitkään, muutama vähemmän tärkeä kokousposti, kaikkiaan 10 liuskaa melko valmista tekstiä) ja tein siinä sivussa muutamia merkintöjä paperille seuraavanlaisesta dialogista (joka kuvaa opettavaisesti sitä miten elämääni hallitsen, ensimmäisen repliikin nappasin eräältä kääntäjättäreltä) yhdysvaltalaista IPA-luomuolutta siemaillen (pallottelin pitkään karpalosmoothien ja oluen välillä, mutta soin itselleni alkoholipitoisen juoman, sillä päivä oli kaikkiaan ollut juuri sellainen millaiseksi olin sen laskeskellut ja olinhan sentään ollut melkoinen mies vain muutamia minuutteja aiemmin; vaimoni tuli paikalle läpsäisten minua hellästi pakaralle ja välilihaani nipistäen sanoi: "Pitäähän tuollaisen orin saada vähän ohria ravien jälkeen."):

-- Sinä taidat olla joku tärkeä tyyppi.
-- Enpä tiedä. Yritän vain pitää yllä työmarkkina-arvoani. Nukun paljon ja syön hyvin, harrastan laatuaikaa ja säännöllistä liikuntaa. Lisäksi yritän saada heinäkuussa keräämäni voimat riittämään pidemmälle. Kutsun sitä henkiseksi säilömiseksi, ymmärrät varmasti metaforan.
-- Mitä tarkemmin ottaen teet työksesi?
-- Hyvä kysymys, mutta kysymys työstä ei kuitenkaan ole olennaisin. Tärkeintä on voimaantuminen, spontaani ja itselleen mielekkäiden asioiden hoito.
-- Eikö työhösi sisälly mitään mitä et tahtoisi tehdä? Mitään piilotettavaa, hilloamisen kaltaista?
-- No jaa, minulla on keinoni selvitä kiireistä energisenä ja nauttien.
-- Kuten?

-- Jos otan esimerkin voimaannuttavan syksyn ideastani. Ensinnä listaan asiat, jotka ovat koko syksyn ajalta olennaisia; huomioin sekä työt että omaan elämääni liittyvät asiat. Sitten fokusoin.
-- Ööh...

-- Mietin jokaisen listaamani asian, ja kiireen yllättäessä heivaan turhat pois. Kaikkea sovittua ei voi tietenkään perua, joten...

-- Delegoit?

-- Elämän ei kuulu olla suoritus. Otan rohkeasti apua vastaan. Se ei tee minusta huonompaa ihmistä. Johtajatkaan eivät tee itse kaikkea, ja minä olen sentään oman elämäni johtaja.

-- Tuota...
-- Teen myös lyhyen tähtäimen suunnitelmia. Kun kokonaisuus on hanskassa, voin keskittyä suunnittelemaan viikkoa etukäteen. Yleensä tämä tapahtuu sunnuntai-iltana, jolloin mietin myös seuraavan päivän ohjelman valmiiksi. Näin säästän runsaat hetket yllättävää laatu-aikaa ja pikapanoja varten.

-- Oletko koskaan miettinyt, mitä nyt tulet kuvanneeksi?
-- Kyllä. Kyseenalaistan jatkuvasti ja opettelen opettelemaan asioita uusiksi. Jos vanhat mallit eivät toimi, teen rohkeasti toisin ja käytän suunnitteluun koko sunnuntaipäivän. Usko tai älä, se kantaa hedelmää. Ensi viikon teen esimerkiksi etätöitä ruuhka-aikaan (klo 8-13), otan päälle nokoset ja menen töihin myöhemmin. Vaihdan päivällisen välipalaksi ja tarjoan iltapalan sijaan illallisen. Googlasin reseptit valmiiksi.
-- Aivan.
-- Joskus vaihdan viisipäiväisen työviikon neljään tai jaan sen jollakin sopivalla kokonaisluvulla nähdäkseni, miten aika rytmittyy. Sovin ystäväperheiden kanssa vaihtareita, tarkoitan lastenhoitoa jne. Ja pidän huolta itsestäni, se on kaiken aa ja oo. Tätä varten olen varannut kalenteriini tarkastuspisteet keskiviikolle ja perjantaille, jolloin käyn läpi tapahtunutta ja ennakoin tulevaa sekä mittaan verenpaineeni.

-- Hyvä kunto epäilemättä auttaa.
-- Kyllä. Jos olet energinen ja skarppi, kykenet näkemään kokonaisuuksia ja tekemään järkeviä päätöksiä. Tahtoisin vielä lisätä, että mikäli päivittäiset suorituksesi vaativat 5 kilometrin juoksukuntoa, hanki 10 kilometrin juoksukunto. Itselläni nuo luvut ovat tosin kaukana takanapäin.

-- Etkö koskaan kaipaa rauhoittumista?
-- Toki. Minä meditoin. Aamuinen läsnäoloharjoitus auttaa olemaan helpommin läsnä koko päivän. Läsnäolo tekee elämästä mukavampaa. Yleensä teen myös laadukkaampaa jälkeä. Onhan järkevämpää tehdä asiat kerran hyvin kuin kaksi kertaa huonosti. Meditoinnin avulla pysyn myös helpommin "omassa voimassani".

-- Mitä tarkoitat?
-- Meditointi on kuin ruokailua. Kun ruokailet ajoissa, sinun ei tarvitse kantaa huolta energiasta. Kuten sanoin, siinä missä meditaatio loppuu, alkaa ruokailu ja päin vastoin. Raja on huomaamaton. Tuen mietiskelyä ja tervettä ruokavaliota liikkumalla riittävästi ja lepäämällä sopivasti. Olet ehkä myös huomannut, että omaan virkeyteen voi vaikuttaa kiinnittämällä huomiota asioiden energiatasoon yleensä. Nämä kaikki ovat vuorovaikutussuhteessa.
-- Tarkemmin ottaen?
-- Olet ehkä tuntenut, että osa ihmisistä antaa sinulle energiaa ja osa vie. Samoin on minkä tahansa asian laita. Osa tekemistäsi asioista vie sinulta energiaa ja osa antaa. Tämä on energiaa, jota et näe, mutta jonka voit kokea. Suhdeluvun tulisi olla sellainen, että energiaa antavat asiat voittavat. Mikäli näin ei ole, hoida kuntoon energiaa vievät asiat tai luovu niistä. Huolehdi myös siitä, että päivittäisessä elämässäsi on riittävästi energiaa antavia asioita. Lapsistasi et voi luopua kunnialla, koska edessä on kuitenkin jossakin vaiheessa väistämättömän painajaismainen uusperhekuvio, mutta voit sitoutua heihin, opetella pitämään heistä ja ikään kuin siirtää heidät positiivisten seikkojen sarakkeeseen. Sama koskee tietenkin vaimoa.
-- Entä pieni kahvihetki?
-- Toki. Tai rauhallinen hengitystuokio ulkoilmassa tai lempimusiikin kuuntelu työmatkalla energiaa vievien uutisten sijaan. Sitä paitsi on syytä muistaa omat vaikutusmahdollisuutensa.
-- Noin yhteiskunnallisessa mielessäkö?

-- Sinäkin olet varmasti sitä mieltä, että suurin osa ihmisistä antaa muiden ohjata valintoja omassa elämässään. Fiksu ihminen ottaa muut huomioon, mutta ottaa vastuun omista valinnoistaan tuomalla ne hallintaansa.
-- Niin, on esitetty joukko tutkimuksia, joiden mukaan 80 prosenttia päivittäisistä valinnoista on sellaisia, joihin jokainen voi vaikuttaa itse.
-- Aivan. Erityisesti olen ottanut vastuun omista vaikutusmahdollisuuksistani. Mikset sinäkin tekisi niin? Voit olla varma, että ohjaat itse omaa elämääsi ja pysyt energisenä.
-- Niin, varmasti mielenrauha on valinta, joka auttaisi minuakin säilyttämään tyyneyteni hektisestä elämästä huolimatta.

Sammutettuani koneeni ja tiskattuani olutlasin huokaisin tyytyväisenä: normipäivä, akut vasta puolessa. Käynnistin hammasharjani ja maltoin tuskin odottaa millaista variaatiota päivääni saisin, kun työkausi alkaisi toden teolla syyskuussa ja perhekalenterimme täyttyisi päivätyöstä, ristikkäisistä menoista, terapioista, kokouksista ja muista ajan kulkua kiihdyttävistä tapahtumista.

Donne-remix (2)

Koko ihmiskunta on yksi ja sama tekijä ja yksi ainoa kirja

kun ihminen kuolee ei  luku häviä
vaan se käännetään   niin tulee jokainen luku kääntää

silti elämämme näyttää niin voimattomalta
vähäpätöiseltä   laajat tummat alueet   edes kivet eivät erotu
korahdus nousee syvältä
                                                 
hän teki performanssin päättyvästä elämästään  (ehkä se oli jo
kulkenut olennaisilta kohdiltaan ohi)

hänen oppilaansa ovat kertoneet     tämä toistui säännöllisesti
joka vuosi

vain manian aste vaihteli       hän viipyisi enää hetken
hän oli parantumattomasti sairas    aivan oikein     joka vuosi

oli helppo huomata   sama fantasma
haavoitti myös hänen oppilaitaan

sitten tuli tämä toinen jonka rinnan lävitse kuoleman siipi ratsasti
pitkin iltapäivälehtiä     laihan miehen kuolevaisuus

paransi heidän rakkauselämäänsä    älä kysy miten
joko alamme saada käsityksen kuinka mielettömyys muuttuu

tilastolliseksi mielekkyydeksi ympäröivän tyhjiön täyttyessä

me vain tahdoimme hetken kauneutta tai tragediaa

keskiluokalla ei ole olennaisempaa toivoa tulevaisuudesta
kuin pitkän ajan matalat korot    hammaslaminaatit

ja silti korahdus   nousee syvältä    aivan kuten kello

joka ennen soitti jumalanpalvelukseen koko seurakuntaa
tämä jokin kutsuu meitä

Fenix

Äiti ei antanut minun syödä huoneessani mutta kuulin salaa    Wally minä pidän sinusta enkä tahtoisi satuttaa sinua    Keneltä minä sinusta oikein näytän   Onkohan tämä Agathan teetä   Jokin suuri yhtiö tahtoisi varmasti omistaa oikeudet siihen   Naaman päälle  nosta se  naamalleni   Pois altaan luota   Flussshh  Te ette ymmärrä  Ennalta näkemiseen vaaditaan kaikki kolme   Se on osa hänen tulevaisuuttaan   51 minuuttia 31 sekuntia   Kuka on Leo Krow    Kuka on Leo Kronow    Kuka on Mr How        Heräämme aamulla ja lähdemme omia jälkiämme seuraten takaisin siihen paikkaan missä viimeksi tapasimme toverimme   Siellä on vain tuhkaa

Haiku

Toivon hartaasti, että lakkaat lähettämästä
japanilaista fistauspornoa työsähköpostiini.

Lähestyvä luoti

Ehkä kuolema on jo laukaissut aseensa.

Calabi-Yaun avaruudet

Minun ei ole lainkaan hankalaa kuvitella lukemattomien universumien mahdollisuutta, kun katson lattialla toistensa lomiin liukuvia liuskoja ja paperitolloja, jotka kerääntyvät työpöytäni ympärille. Yliviivattuja, unohdettuja maailmankaikkeuksia, joissa vaikuttavat lait eivät soveltuneet tähän todellisuuteen, joka juuri nyt sallii minun jatkaa kirjoittamista.

Kuusi vammautunutta miestä

Rautatientorin laidalla rullasi liki kaksimetrinen korsto pyörätietä vauhdikkaasti ihmisten välistä puikkelehtien. Kurkotölkki toisessa kädessään hän pysähtyi saksalaisturistiryhmän eteen ja huusi pyörätuolistaan:

-- Perkele! Haluatteko te tapella! Entä sinä, vitun nilkki, te muut!

Ulkoilman kiillottamat kasvot, kyynärpäihin saakka kääritty flanellipaita, vahvat käsivarret, pitkät jalat. Vääristyneet kasvot sinkoaisivat tuolistaan heti kun avaisin suuni.

Talviyö Kuopiossa vuosia sitten. Oli lauantai, pakkanen kiristyi, vammautunut mies istui paljain päin nuorisotilan ovella. Järjestimme hänet sisään ja parin soiton jälkeen teimme diakonin huoneeseen yösijan. Tarjosimme miehelle ruokaa ja junarahat, sillä hän oli matkalla etelään. Aamulla, kun tulimme saattelemaan häntä asemalle, löysimme hajalleen revityn huoneiston. Stereot ja muu helposti irtoava oli viety, keittiön kaapit käännetty nurin.

Tapasin miehen sattumalta muutaman vuoden päästä, yhä samalla tavalla vammautuneena ja pyörätuolissa. Hän oli hakeutunut tilanteeseen, jossa saattoi olettaa löytävänsä avuliaita ja hyväuskoisia ihmisiä.

Pari kesää sitten lihava mies pyysi apua Kajaanin raatihuoneenaukiolla. Soittaisinko hänelle taksin. Tai oikeastaan, voisinko auttaa häntä hieman, tuolin jarru oli jäänyt jumiin tai akku loppunut. Kokeillessani jarrua mies väitti minun rikkoneen tuolin ja pyysi rahaa. Nähdessään poliisipartion saapuvan hän sai toimintakykynsä hetkessä takaisin ja käänsi tuolin kuin hyrrän kohti jokirantaa.

Kerrotaan, että toisinaan profeetat ilmestyvät kaduille ja esittävät sanomansa tunnustekoina, sanoitta, kuin mielipuolet. Mutta nämä vammautuneet miehet, mistä he tulevat? Eivät kai siitä louhikosta, jossa näin lapsena kuuden jäniksen tanssivan kehässä ja purevan toisiltaan jalat?

Kolme heistä on tullut, kolme on matkalla...

Lukutilaisuus

Korjasin tahraa ohimoltani ja olin kadottanut kirjan. Ei tekstiä, palsta kapeni ja leveni, kirjaimet vaihtuivat mullaksi, väreiksi, jäänteiksi, en tunnistanut omia sanojani; otin riekaleen sieltä, toisen täältä ja täydensin siitä mitä kieleltäni löytyi mutta enimmäkseen olin hiljaa. Huone oli keltainen ja täynnä ihmisiä. Jälkeenpäin he ojensivat reppuni, katsoivat suupielestäni valuvaa noroa ja sanoivat vältellen:

-- Vieläkö sinua käytetään kustantamossa oikolukijana.
-- Siinä kaikki säieteoriasta tällä kertaa, vastasin ja kävelin pois.

Kirjoittajan kaanonit

Kirjoittajana minulla ei ole mitään suosikkikaanonia. Pikemminkin luon jokaista teostani varten, kirjoittaakseni ne, oman matkan historiaan ja kirjallisiin malleihin. Enkä tietenkään vain kirjallisuuteen ja sen historiaan ja tyyleihin vaan maailmaan ylipäänsä.

Vantaassa malli oli modernistinen. Historiallisissa roolirunoissa tiettyjä asetuksia Haavikolta, mutta yhtä lailla Kiveltä, yksityiskohdissa Tranströmeriltä, isossa runoelmamaisessa mittakaavassa ja paikallisuuden korostuksessa saattoi näkyä häivähdys Williamsin Patersonista, toki myös Spoon Riveristä. Ylipäänsä melko korkeakirjallinen modernistinen ote.

Terminissä tutustuin (merkityksessä "palauttaa kirjoittamalla mieleen") eurooppalaiseen runouteen, romantiikkaan ja symbolismiin (Keats, Rimbaud, Verlaine), ja yhdistin näihin pientä irrottelua eri lajeilla, kuten päiväkirjamuodolla, sulautetuilla käännöksillä ja pseudokäännöksillä, runollisella proosalla ja visuaalisuudella: menin samalla Vantaan modernistisen poetiikan ohi ja kirjoitin mielestäni runoromaanin. Paljon elokuvamaista leikkausta. Paikka edelleen olennainen, tällä kertaa ateljeelukijana etenkin Harry, mies Trasteverestä.

Kuka ampui Ötzin? taas on aivan oma lukunsa. Se vastaa lajikirjossaan suunnilleen Terminiä, mutta lajien rikkaus on tehty rytmityksellä ja komposition äärimmäisyyksiin viedyllä kontrastoinnilla ja viimeistelyllä huomattavasti näkyvämmäksi; tässä Markus Pyörälän graafiset rekisterit tukevat näytteillepanoa ja tekevät kokonaisuudesta aiempaa monipohjaisemman ja upottavamman mutta myös konkreettisen paikallisen ja tilallisen. Pitkä proosa kehystää koko teosta.

Tällä teoksella ei ole tähän asti lukemassani lyriikassa suoranaista esihistoriaa tai jos onkin, sen historia on niin sieltä ja täältä (eri maiden klassinen runous, vispo, flarf, aforistiikka, lyyrisen proosan lajit) ettei se palaudu mihinkään yhteen selkeään perinteeseen, vaan pikemminkin mahdollisimman monen, ristiriitaisen ja yhtäaikaisen tradition, estetiikan ja tiedonalueen yhteenpaiskaamiseen. Ennen kaikkea yhteistyö Markuksen kanssa poiki Ötziin paljon kirjallisuuden ulkopuolelta, muiden muassa infografiikasta. Teosta voi lukea "ylitulkitsematta" paitsi kirjallisuuden asetuksista, myös psykologisista ja filosofisista lähtökohdista käsin, ovathan jotkut tekstit liki kokonaan Wittgensteinin tai Freudin pohjalta väsättyjä.

Silti sanoisin, että Ötzin maailman tunnistavat nekin, jotka eivät tunne kirjallisuutta laajasti tai vaivaudu pähkäilemään kaikkia pakotteita ja konsepteja, joihin teoksen maailma pohjaa. Ötzi on Mitä tapahtuu todella? -teoksen 50-vuotissynttärit, jotka lähtivät hiukan käsistä.


Lopputulemana: Runoilijalla on kirjoittajana on harvoin fiksattua kaanonia, vaikka se hänellä lukijana (tai tutkijana, kirjallisuuden teoreetikkona tai ystävänä) olisi. Kirjoittaminen pakottaa keksimään tilanteisen kaanonin tai kirjallisen esihistorian kerta toisensa jälkeen. Kaanon luonnollisesti syntyy vastauksena tiettyyn kysymykseen, joka sillä hetkellä on akuutti ja ainakin itselläni kokemuksellinen. Jotkut tahtovat pysyä löytämässään tyylissä, minulle tyyliä ei ole ennen kuin alan kirjoittaa.

Suurempi vaikeus kuin tyylin löytäminen on löytää kysymykselle mielekäs kehys, johon kirjoitus saa kertyä.

Braco Amerikassa

Tämä mies reputti ajokokeensa jo kuudennen kerran.

Me jatkamme, koska mies nimeltä Braco tuijottaa.

Tämä nainen on raiskattu kymmenesti.

Katu kutsuu, sillä mies nimeltä Braco tuijottaa.

Tämä mies vältti myrkkyruiskeen hirttämällä itsensä.

Huominen on parempi, sillä mies nimeltä Braco tuijottaa.

Tämä teini sai ensimmäisen orgasminsa hammasraudoilla.

Tunne-elämän ongelmat on ratkaistu, sillä mies nimeltä Braco

                                                                              tuijottaa.

Tämä nainen rukoili vuodet miestään takaisin.

Miksi huolehtisimme? Mies nimeltä Braco tuijottaa.

Vaikka hänet on silvottu, hän lisää tyynesti

viidennen sokeripalan kahviinsa.

Mustat vinot kulmakarvat, mäyrän katse.

Uskomatonta kuinka harvoin hän räpäyttää silmiään

ja saa ne silti pysymään kosteina.

Tuolla ämmällä on aivan mieletön perse.

Risti kaksi ruutua vasemmalle.

Hajahuomioita eiliseltä päivältä

Aamulla vessassa yritin lukea Anhavan runoja. Ei siitä tullut mitään, paitsi että poistuin nopeasti ja päätin, että A. on parempi kirjallisena kätilönä, esittelijänä ja esseistinä. Anhava toteuttaa tietyn modernistisen repertuaarin niin tyylipuhtaasti, että lyriikkaan ei jää muuta kuin oman aikansa kuva. Mistä tämä tunne, että Anhava kirjoittaa hyvin ennalta arvattavaa säettä --- onko myöhempi modernistinen kirjoitus pilannut lukukokemusteni Anhavan? En kiistä Anhavan taitoa, mutta kyllä suurin osa lukemistani runoista on pikemminkin sormiharjoituksia kuin elävää lyriikkaa. Yritin myös varhaista Haavikkoa ja Manneria, ja reaktio oli saman kaltainen joskaan ei yhtä paha. (Tämä tapahtui jo olohuoneen puolella, mutta en löytänyt joka tapauksessa mitään mihin minun pitäisi kirjoittajana juuri nyt palata. Satunnaiset selailut muilla klassikoilla, kuten William Carlos Williamsilla, olivat saman suuntaiset. Spring and all tarjoaa kyllä mukavan pohjakaavan runoteokselle, plussat siitä WCW:lle) Tätä turtumusta pitää kelata vähän lisää auki, sinänsähän tässä ei ole mitään kummallista, paitsi tuo reaktion voimakkuus; miksi tietyistä runoista ei tule enää mitään läpi?

Iltapäivällä sattui hauska tapaus. Tyttäreni Helmi työnsi kummankin sieraimensa täyteen marsunpaskaa. Muutaman aivastuksen, suolahuuhtelun ja niistämisen jälkeen tyttö oli taas entisellään. Päivän poeettisin teko.

Huuhtelun lomassa mietin sitä vaivautumista, jota tunnen aina kun minun tahdotaan esitelmässä tai paperissa kertovan, miten radikaalia suomalainen modernismi on aikanaan ollut. Kun eivät ne temput välttämättä ole kovin kummoisia olleet, ja kun en saa radikaaliuteen otetta kuin vaivalloisen tulkinnan ja historiallisen konstruoinnin tietä. Paljon on todella emblemaattista, aikaansa istuvaa, ja sinne jätettävää. Tietyt esivaiheet ja jälkinäytökset ovat monesti kiinnostavampia. Niinpä luontevuuden ja taitojen väännössä Juvonen voittaa Mannerin, Saarikoski Haavikon ja Anhavan. Suomenruotsalaisella puolella Björling voittaa Diktoniuksen ja Södergranin, joka taas voittaa ison joukon muita, myös Diktoniuksen. Taidoissa kukaan tuskin pärjää Manniselle ja Mustapäälle. Mutta jos taas aletaan puhua Saarikosken postmodernistisuudesta, niin se on siinä ja siinä ja taas pitää määritellä, eikä koko jutun ydin mielestäni ole ollenkaan siinä onko Saarikoski modernisti vai postmodernisti. Kirstinästä ja Aronpurosta on helpompi puhua postmodernisteina, enkä tässä ole heitä arvottamassa, sanon vaan että Saarikoski on huomattavasti merkittävämpi kirjoittaja kuin Kirstinä tai esimerkiksi Seilonen, ei tosin yhtä hauska kuin nämä herrat.

Alkuillasta lueskelussa oli Anna Septemberin Oliko murhaaja enkeli? Sen innoittamana (tai lannistamana, miten vaan) ajattelin kirjoittaa dekkaricutuppia telkkaria katsellessa, mutta vanha läppäri oli niin raskas, etten viitsinyt pitää sitä sylissäni kiikkustuolissa (Tiina ja Helmi nukkuivat sohvalla). Sen sijaan sain aikaan runon, jota inspiroi Markuksen minulle lähettämä videoklippi Braco-nimisen kroatialaisen gurun tuijotussessioista. Olen varma, että se pelaa ristinollaa mielessään tai miettii jotakin tällaista: Tuolla ämmällä on aivan mieletön perse.

Olipa outo modernistinen päivä, johon mahtui kaikenlaista kirjallisuusblogien ja muun lukemista, tutkimuskirjallisuudessa kahlaamisesta puhumattakaan. Kotityötkin tuli tehtyä.

Virkkeet jotka sopivat miltei kaikkeen (dialektinen kehityskulku)

On pahempi rikos kantaa mukanaan toisen munaa.

Ei paskempi sidos antaa munanaan toisen munaa.

On parempi rikos kantaa mukanaan toisen munaa.

(Ennen pitkää sille löytyy kuitenkin  käyttöä.)

Puheenvuoro

ellei meidän viimeaikainen kehitysvammaisuutemme nyt pysähdy

niin ainakin se elpyy    (tarkoitan ei juuri 
                                           mitään kiinnostavaa näkyvissä)

aina kun tunteet ja kuvat esittäytyvät (kun
                                            jokasyksyiset jurtat,
              viimeinen paskahalvaus kirjastossa...)

erottuu kaksi tietä     (ei baariin ja lavalle

                         vaan sitaatti poundilta)

kukaan ei kirjoita paljonkaan merkittävää runoutta

ja kukaan ei saa aikaan paljonkaan lopullista

silti löytöretkelle lähtemiseen ei tarvita
             sääntöjen varmistamia tietoja

(tästä en ole satavarma, seuraavasta kyllä)

suurimmalle osalle on parhaaksi tehdä
                         mahdollisimman paljon kokeita

ne ovat hyödyksi myöhemmin tuleville
ja niille jotka jäävät kopiokoneen ääreen

lopulta tekniikka koettelee vilpittömyyden

totta puhuen runo on aina eräänlainen kone
(tän hämäryyden laukaisi jo valéry)

joka yskii loputtomasti (kultaseni, tahtoisitko sinä avata
tämän sadannen broilerin...)

A poem in August

rub that maggot, my petal phantom,
and rib the buried druid

Eikuisukki

Eikuisukki, tuo Blaken Nobodaddy, viaton lammas ja raivo pyöveli, ei kukaan ja eiku isukki, mistä kummasta sanat saavat voimansa, Abba-isä ja Abban silli, ruotsalainen pumppu ja Kallen kaviaari, hassua miten hassua, miltei yhtä epätoivoista kuin Krusty The Clown ja tupakkalakko mätitahnalla; kun he viimein saivat arkun hautaan, pappi uskoi, että tässä oli kaikki, aivan kaikki.

Yksittäinen muisto

Oli kai jokin 80-luvun alun syyskesistä, TV:ssä Matkalla pohjoiseen, suuri kuisti ja ruohoratamopiha ja nokkospusikko, johon mustalaiset työnsivät kaverini kokousaikaan; sama haju kuin tädin kolmiossa, vessa jatkui kaikkialle, heteka ja mustat susikoirapatsaat kielet juoksuun jähmettyneinä kimpaleina; olin suunnilleen kymmenen, odotin syntymäpäivää ja tykkiä, joka ampui pingispallot ympäri huonetta.*


*Jokainen muisto on, niin kuin ihminen esittäessään on, teennäinen. Olipa muisto koottu miten hyvänsä, tunnistan sen kun esittelen sen itselleni. Nytkin kokoan monta maantieteellistä sijaintia ja tapahtumaa noin viiden vuoden repaleisesta pyörteestä. Minua ei  kiinnosta mikä oli ensin, mikä sitten ja minkä muistelu lisäsi jälkikäteen --- tapahtumat ja sijainnit ovat joka tapauksessa samalta henkiseltä tapahtuma-alueelta, esipuberteetista, eikä kaupungilla tai kylällä ole ohjaavaa merkitystä. Tärkeimpiä ovat kohteet, jotka voin osoittaa yksityiskohtaisesti, ja olennaista se että löydän ne itsestäni.
   Huomaan lisänneeni muistoon jälkikäteen sellaisen intentionaalisen elementin, jota ei ollut 1970- ja 1980-luvun vaihteen odotuksissani. Syntymäpäivien odotus ei kohdistunut mihinkään tiettyyn lahjaan, vaan itse syntymäpäivään. Lahjat olivat mitä olivat, ja siksi mainitsemani tykki on jäänyt erityisesti mieleeni. Lahjaan kohdistuva odostus tuli jälkikäteen: odotin koulussa pääseväni leikkimään lelulla, joka nykyisin olisi lapselle vain yksi muiden joukossa.
   TV:ssä soineesta Matkalla pohjoiseen -kappaleesta eli Junnu Vainion Syksyn sävel -sanoituksesta --- se taisi muuten tulla kolmanneksi --- jäi kertakuulemalla paljon mieleen; tämä vahvistaa vaikutelmaa esipuberteettisen kokijan vähitellen sukupuolisuuteen suuntautuvasta mielenkiinnosta, samoin kuin tarkemmin ajateltuna muistumat koirapatsaista ja tädin virtsanhajuisesta asunnosta.
   Ja nyt kun sain tuon uran auki, myös nokkosten polttamaan kaveriini liittyvät ensimmäiset muistamisen arvoiset eroottiset näkymät; nimittäin kaverini äiti, tuolloin noin 27-vuotias tumma, kauniiksikin ajateltava nainen astui alasti mökkisaunansa portaille, kun me pojat juoksimme venerannasta kesken yllättäen loppuneen saariretkemme; hän seisoi pihassa hieman häkeltyneesti hymyillen, rintojaan peitellen mutta samalla paljastuivat vatsa ja tumma häpy. Voisin lyödä vetoa, että hän oli rakastellut vain hetkeä aiemmin, hänen kasvonsa näyttivät täsmälleen siltä.

Tämä

tässä haavassa salaisuus. tämän lohkeama. tämä ennen mukulakivien reunaa jään alla. kolme vuotta. kymmenen vuotta. aina jokin olevaisten vetäjä. olevan osa. olevan sohjoa.

kasvaako parta tässä korissa tai annanko kasvaa. tämä ei ole ainoa tapa ohjata. on seikat jotka koskevat. te näette mutta ette tunne, te sekoitatte tämän johonkin muuhun.

täytyyhän olla näkyvää, sillä hän on kokonaan näkyvä, kokonaan hän.

sää, lottoarvonta. tämä alku on kokonaan rukouksen.

Toinen sunnuntai

kahdestaan pojan kanssa. kuivan heinän takana joki hampaineen, viimeiset sykäykset ruskeassa aivorungossa. viileä ilta, kivien ilta. pian olemme ylittäneet sillan ja tulemme okraan. lentokoneet, peltojen hehku, emme puhu mitään. käännymme ja uskomme kuulevamme huminaa ja sen jälkeistä hiljaisuutta. mutta kaikki on saaliseläimen pelkoa, pitenee heti aamusta.

Tärkeimmät ensin

Tauski pani talon myyntiin.

Mitäpä siihen lisäämään, klikkailkaa.

Pakopisteitä (miten vaikeaa kuvata todella nähtyä)

uni / unio / onion / ioni / omen / oi

nemo / nomen / uuni / noin / unioni / omena



kuin siirtäisi paikkaansa lasihelminauhassa
tai sulkisi musiikin muutamalla kirjaimella

Pääministerin suusta

Älkää antako kärsivän ilmeen hämätä, tämä kaveri
on haudutettu niin monessa aromipesässä, ettei hän vähästä hätkähdä.

-- Minulle, sekä johtamalleni Kokoomukselle, politiikka on arvolähtöistä toimintaa. Arvojen pohjalta rakennetaan yhteiskuntaa, joka ottaa jokaisen ihmisen huomioon. Toivon, että ruokakeskustelu jatkuu, laajenee ja kerää erilaisia näkökulmia yhteen.

Lähde: http://www.kokoomus.fi/jyrkin_sivut/

Sininen uni

-- Unkarilainen lihakeittoko ja tummapaahto, kysyit, ja näin sinusta pelkän varjon, joka irvisti sinistä valoa.
-- Ihmiset ovat yhä kiireisempiä ja teknisesti vaativampia, totesit kuivasti ja ojensit lautasellisen Campbelliä, -- mutta tämä on nyt vain tällaista tarjoilijan vihapuhetta.

Jokin vanha sananparsi

Jos ajattelen mitä hyvänsä olemista, minun on vaikea ymmärtää ihmisen vakavia ponnisteluja erojen neutralisoimiseksi (en tarkoita tässä yhteiskunnallisen tasavertaisuuden ihanteiden rapauttamista hyvinvoinnin pelastamisen nimissä --- seikka jonka eteen tälläkin hetkellä tehdään hartiavoimin työtä).

Mutta se mihin mittaan länsimainen ihminen on kadottanut mahdollisuutensa kokea uskon ja myytin ja erillisten realiteettien ja ristiriitojen todellisuutta muuna kuin typerinä päähänpinttyminä, uhkaavien valtarakenteiden puheena tai lapsellisuuksina on tavattoman surullista. Niin typerä on ihminen, että hän käyttää aikaansa ylpeilläkseen näkemyksillään ja puhuu varmuudesta. Edes jumalallinen voima ei viitsisi rankaista moisesta typeryydestä.

Nämä ajatukset eivät tietenkään siirrä vastuuta elämän mahdollisuuksista millekään metafyysiselle taholle, sillä sellainen ei ole oletettavissa yleisenä realiteettina, vain yksityisten ja rituaalisten kokemusten pohjana.

Muutospelkoa*

Pelkoa maailman muutoksen edessä, tällaista fraseologiaa saa yleensä silmilleen nurkkaan ahdistetuilta kunnallispoliitikoilta, kun heidän tekemiään päätöksiä kylliksi haastaa --- näin ainakin minulle on käynyt --- mutta kun nämä puheenparret ilmestyvät kirjallisuuskeskusteluun, jossa lavastetaan edistyksellisyys ja taantumus lavealla rintamalla, niin enpä tiedä...

Itse ajattelen, että kirjallisuuden tulevaisuus on sen traditioissa sikäli kuin niiden uskalletaan antaa leikata omaa aikaamme "kuvitteellisena menneenä" (mieluummin monikossa) ja sikäli kuin ylipäänsä onnistumme löytämään historiasta jotakin muuta kuin automatisoituneita faktoja ja aikakausia: ne jotka höyryävät tulevaisuuteen ja ihmisen vapauttamiseen ja palauttavat kirjallisuuden ja maailman sarjaksi kumoutuneita ideoita ja ideologioita ymmärtämättä kieltä ja tyyliä ja asioiden omituisia yhdistymisiä, joissa on edes jonkinlainen vapautumisen mahdollisuus, sikäli kuin "vapautumisella" (eli liberaaleilla ihmisoikeuksilla) on mitään erityisen radikaalia merkitystä, tervemenoa! Ei siinä pakaasit paljon paina, eikä minua kiinnosta vähääkään moinen edistyksellisyys.

Nietzsche sanoi osuvasti (tosin jo 1800-luvulla hänkin), että historia on olennaisilta osiltaan löytämättä. Myös historia voi olla tulevaisuus tai tarjota sen kaltaisia hetkiä kuin joessa on suurten kivien ja monttujen muodostamia levähdys- ja tähystyspaikkoja kaloille. En voi pitää mitenkään pahana sitä, että joku nauttii löytäessään oman lepopaikan historiasta ja antaa jonkin löytämänsä idean valaista sitä, mitä tässä ja nyt näkee.

Edes runouden ja kirjallisuuden historiasta ei tarvitse poimia kuin pari ideaa, jotka ovat ainakin itseäni puhutelleet. Toinen on romanttinen runous Schlegelin tarkoittamassa mielessä (universaalirunous) ja toinen Baudelairen ajatus moderniteetista, jossa taiteilijan kannalta on olennaista tavoitella yhtä aikaa ohimenevää ja ohimenevässä näyttäytyvää pysyvää, jopa ikuista --- niin, jo näissä parissa vanhanaikaisessa ideassa riittää haastetta jokaiselle kirjoittajalle ennen muita puheita, mikäli haasteet otetaan vastaan ja sovelletaan niitä omaan tilanteeseen. Puhumattakaan paljon painavammista haasteista ja mahdollisuuksista, joita tarjoavat uskontojen ja ajattelun traditiot, jotka nekin ovat elävä osa kulttuuriamme jatkuvasti tulkittuina ja omaehtoisesti tyyliteltyinä (näen joidenkin runoilijakollegoideni parjaaman esseisti Nylénin paikan tässä kentässä, ja suurelta osin kritiikki, jota häntä kohtaan on esitetty, on kovin hupaisaa)...

Ei ole mitenkään sanottua, että kirjalliset ja uskonnolliset menneisyydet olisivat loppuneet ideoina tai keksijöidensä tarjoamina käytäntöjen esimerkkeinä (en puhu tietenkään minkään tradition monistamisesta, joskaan tätä vaaraa ei ole jos historiaa luetaan nimenomaan oman eksistenssin ja eetoksen suodattamana eli ymmärretään oman itsen koosteisuus ja historiallinen sidonnaisuus, sikäli kuin se on yhä relevanttia nopeasti paikkaansa vaihtavalle ja näyttäytyvälle nykyihmiselle).

Sitä paitsi se mitä kirjailija antaa kielensä lopulta puolustaa tai mitä hän näyttää konservoivan (idea johon kiireisimmät hänet helposti palauttavat) on vain yksi hänen käyttämänsä kielen efekteistä ja usein pitkälti vastaanottajiensa tuottama kuva.

On mahdotonta määritellä kategorisesti sitä, mikä on nykyajan romanttista (ei menneeseen hourailevaa ja nostalgisen konservatiivista vaan kriittistä, valistushenkistä ja selväpäistä) kirjallisuutta, ainakaan kovin uskottavasti ja siten, etteivät nämä määritelmät ja esimerkit näytä jo hetken perästä täysin naurettavillta.

* Juttu syntyi luettuani Jarkko Tontin arvion uudesta Heinrich Heine -käännöksestä Romantiikan koulu (Kiiltomato 8.8.2012). Tontin kritiikki oli asiallinen, mutta sen lopussa vedettiin sen verran isolla pensselillä aikalaisyhteenvetoa, että se riitti herättämään nämä muutamat vastahankaiset ajatukseni moista polarisointia kohtaan. Ennen kaikkea ajattelin sitä tapaa, jolla kirjoitus niputti yhteen hyvin eritasoisia asioita (kirjallisuus, uskonto, lajit) ja arvotti niitä sumeilematta. No, hipaisin tätä vyyhteä lähinnä kaunokirjallisesta näkökulmasta, kirjoittajan näkökulmasta. Tontin aikaa ja kehitystä jäsentävät metaforat, kuten takana paha, valheellisuus, kansallisvaltiot ja historia, edessä vapaus, järki ja tulevaisuus, tuntuu minusta kovin hahmottomalta lähestymistavalta edes populaarissa kirjallisuuskritiikissä.

PS. Antaakseni esimerkin omasta kannastani: kannatan kristillisiä arvoja (armo, hyvyys, ilo, lohtu, rauha, hirsipuuhuumori, uskollisuus) rakkauden kaksoiskäskyn mukaan sovellettuina, mutta minulle ei tuota älyllistä ongelmaa ajatella maailmaa myös järjen ja toiminnan näyttämönä (itsekritiikki) tai tuhon ja korruption näyttämönä (joihin tepsii lääkkeeksi vain kauneus). Voin myös ajatella maailman paikkana, jossa ei ole Jumalaa, vaikken tuota kantaa kokemuksellisesti jaakaan. Jos joku tahtoo elää ilman uskontoa läpi elämänsä, se ei ole eikä voi olla minun henkilökohtainen ongelmani tai jos joku uskoo, sekään ei ole seikka, jota tulisi erityisesti puolustaa. Mielestäni tämä on maltillinen kanta, ja olisi hyvä jos ihmiset uskaltaisivat vaikuttua toistensa ajatus- ja uskomustavoista, vaikkeivät niitä voisikaan jakaa.  En voi kuitenkaan millään käsittää, että vapaa ja liberaali ihminen, joka kohtaa kristityn, liittää häneen saman tien määreet keskiaikainen, taantumuksellinen ja rasistisia teoksia rakastava (en tiedä johtuuko tämä ko. henkilön persoonasta vai hänen edustamastaan maailmankatsomuksesta). Mielestäni tuollainen käytös ei eroa yhtään siitä itseään tyrkyttävästä vainosta, jota himouskovainen kohdistaa muihin ihmisiin ja näin rikkoo jo lähtökohtaisesti uskon ydintä.

Minä otan sinun paikkasi

siellä missä joku näkee jumalan sormen, toinen kuulee

hänen pakonsa äänen eikä kosketus tai hiljaisuus selitä

sitä mitä voidaan kutsua olemiseksi tai kuolemaksi.

sen että on jossakin voi sanoa niin monella tapaa:

minä en seiso tässä, minä otan sinun paikkasi.

Pieni kysymys kesken kaiken

Nyt kun alamme kaikki muistuttaa Paul Krugmania

ja Kofi Annania, kumpi halusitkaan olla,
                                     
                             maksalaatikko vai lihamakaronilaatikko?

Kirjoittamisen loppu

en pidä lainkaan mahdottomana ajatusta etten enää löydä syytä kirjoittaa. tämä ajatus kävisi yksiin loputtoman elämän hypoteesini kanssa; heidän jatkaessaan jään metsän reunaan ja käännän lauseen sieltä, toisen täältä. ehkemme kuitenkaan voi muuttaa kuin jotakin ulkoista kielessä, ja jollekin se on voima, jollekin pelkoa.

monistan näkymästä mahdollisimman symmetrisen: lopulta jokaisen on mentävä julkisiin sairaaloihin ja katsottava kuinka vierailut sieltä voidaan järjestää.

Neljäs ulottuvuus

kuvittelen keksineeni
jonkin heikkouden fraseologiassa

valtava kultakaivos

neljäs ulottuvuus
osa kommunikaation rakennetta

malttamattomuus  williams kutsui sitä tiedon loputtomuudeksi

valtava avolouhos
jos pysyisin edes hetken ajatuksen hengityksen ruumiin tasalla

ja kaikkein parasta    kukaan ei tiedä
mitä tällä kullalla ostetaan

Sentimentaalinen hetki

Joskus sen on loputtava, joku kääntyy kadulta tähän
ja kuulee melankolian huminan
särkyneiden lecaharkkojen juurella.

Anakoluutti / 2

Miksi aloin vihata ihmisiä, joita en tunne lainkaan ---

miksi en etsinyt sitä kohtaa historiassa, jossa en tunne itseäni, ketään,
                                                                            ja rakastu?

Jos jossakin on meri se on täällä. Jos polymeeri, etsin jonkin paikan historiasta, seilaan ja tahdon nähdä miten runous tapahtuu. Jos jotakin seuraa vielä kerran, parempi niin. Mitä he tarkoittavat sanoessaan: ”Esiintyisit, en pidä runoistasi.” Tarkoittavatko: Kenelle puhuisit, kuvittelukyvyllesikö, eikö kevyt lehmus mystisine kelmuineen sanoisi saman siedettävämmin.

Nimi

Nimelle jota en tunne, nimelle joka on minun nimeni;

nimelle joka irtaantui ja savusi pois.


Kuolemalla ei ole kiire, Jumalalla ei ole kiire,

maailma on valmis. Ja minun nimeni   ei kiirehdi.


En osaa ääntää sitä eikä se kulje mukanani.

Ehkä se hengittää, kun ajelehdin lähemmäs

ja pysyn aina uutena.

Kolme muistumaa

Hyytävä pelko lauantaina kello 7, kun kiipeän tikkaille ja poimin ensimmäisen kirsikan. Poika lataa kivääriään ja osaa sen jo paremmin kuin sitoa kenkänsä.





Kun psykiatri lopettaa esitelmänsä, olen varma, että hänen ensimmäiset sukupuolikokemuksensa sijoittuvat 30 ja 40 ikävuoden vaiheille, oletettavasti lähemmäs jälkimmäistä. Hiukan vanhempi nainen, mentori tai muu luottamuksellinen henkilö, joka on nykyisin saavuttanut eläkeiän.



Tapa jolla hän esittelee ipodiaan ja konferenssimatkaansa länsirannikolle, varmistaa, että hyytelö, johon hänet on pakattu, läpäisee minimimäärän siitä, mitä voidaan kutsua sisällöksi; sekoitus Leijonakuningasta ja osastorutiineja.

Lukumerkki

Käsialat vaihtelevat. Jumalan ja Hitlerin avulla.

Kaksi kehiteltävää ajatusta

Ei ole varmuutta, joka selittäisi ristiriidan.

Siksi ristiriita on ajateltava uudelleen, perusvalintana.


*


Myös teos tulee leikata kesken kuin elämä.

Valkoinen kivi

Uskonnollisten lauseiden merkitys on niiden antamassa lohdussa. Mihin tämä lohtu perustuu, koska järkeemme tai edes helposti määriteltäviin kokemuksiin tai tunteisiin se ei tunnu istuvan? On esimerkiksi ajatus ruumiin ylösnousemuksesta, joka on niin keskeinen, että se on kirjattu osaksi uskontunnustusta. Kenelläkään ei ole fyysistä kokemusta tästä lohdusta, mutta silti ajatus ruumiin ylösnousemuksesta koskettaa sitä osaa minussa, joka kurottaa järjellisesti mahdottomaan tapahtumaan --- ollakseni rehellinen kurottaminen on liian aktiivinen ilmaisu tälle toivolle, joka minussa ajatusta miettiessäni herää, ja toisaalta en edes tiedä, mihin tarvitsen ajatusta tästä kokemuksesta tai mitä teen tällä ylösnousseella ruumiilla sen jälkeen kun tuntemani ruumis on poltettu, jos pyyntöni lopulta toteutetaan.

Sama käsittämättömään kohdistuva lohtu kuin ajatuksessa ruumiin ylösnousemuksesta on kertomuksessa, jossa sanotaan, että aikojen alussa Jumala on antanut jokaiselle nimen ja kirjoittanut sen kirjaansa. Vain Jumala tuntee kirjansa sisällön, mutta meille kerrotaan, että jokaisen ihmisen nimi on kirjoitettu sen lehdille. Syntyessämme vanhempamme antavat meille nimen, jolla meitä kutsutaan ja lopulta tuo nimi kirjoitetaan hautaamme ja sillä ihmiset kenties muistavat meidät. Se ei kuitenkaan ole nimi, jonka Jumala aikojen alussa on kirjoittanut kirjaansa ja jolla hän meidät tuntee. Kirjoittaessaan nimemme Jumala on kutsunut meidät olemiseen, joka ylittää ajan, ja tuo ajaton nimi on se, jota Raamattu kutsuu uudeksi nimeksi ja jonka Jumalan kerrotaan kerran ojentavan meille valkoiseen kiveen kirjoitettuna. Hän siis kirjoittaa meille uuden nimen, joka on aina ollut.

Uskonnon kielessä mythosta ja logosta ei saa irti toisistaan, ja sama pätee uskonnolliseen kokemukseen: se siirtää meidät ajattomuuteen muutamalla yksinkertaisella sanalla. Luultavasti tällainen kokemus on käynyt mahdottomaksi suurelle osalle nykyihmisiä tai se on korvautunut jollakin muulla kokemuksella tai kertomuksella, joita riittää niin ihmisen sisäavaruudessa kuin tähtitieteessä. Ehkä uskonnon kieli kuitenkin yhä käsittelee jollakin olennaisella tavalla kokemusta siitä, mitä voidaan kutsua rajaksi ja rajan ylittämiseksi tai lähenemiseksi (olipa raja sitten fyysisen olemassaolon, matemaattisen idean tai jonkin muun käsitteistämämme rakenteen tai suhdeverkoston raja, joka kumma kyllä usein siirtyy ja jonka luonteesta meillä ei ole koskaan aivan täsmällistä käsitystä --- joka tapauksessa olemassaolomme keskeisimmästä rajasta eli kuolemasta emme koskaan pääse selvyyteen).

Kivi, nimi ja ruumis tulevina lahjoina, ehkä siinä on kaikki, mitä tarvitsen uskomiseen.

Ratkaisu hengen ongelmaan

Paavali: "Jos olemme panneet toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, olemme säälittävimpiä kaikista ihmisistä" (1. Kor. 15: 19). Jospa siis kuitenkin koettaisin sitä Ifin henkivakuutusta (tässä vakuutetaan rahalla henki joka lunastetaan fyysisellä kuolemalla --- toisaalla usko käsittää hengen palaavan Jumalan luo) ja saartaisin ikuisuutta molemmin puolin rajaa ja suuntaisin sen myös käytännölliseksi huoleksi toisista (laskeskelisin tuloni, vaimoni tulot ja vastuullamme olevat velat sekä vakuutustarpeen ja osallistuisin jokeriarvontaan ja kuittaisin nettialennuksen, auttaisin paitsi perhettäni mutta myös ja ennen kaikkea suomalaista vakuutusyhtiötä), koska ikuisuus ja markkinatalous, niin, se on todella säälittävä yhtälö puhuttaessa hengestämme ja kuolemattomasta sielustamme, mitä ikinä se sitten tarkoittaa...*


* Rahat ja henki kyllä menevät joka tapauksessa, toinen vakuutusyhtiölle (se välittää vain rahasta) ja pienemmille saajapuolille, toinen Jumalalle (joka ymmärtää vain hengen päälle), mutta sielu, tuo elävä, persoonallinen osa minuuttamme, miten on sen ikuisuuden laita ja perustuuko uskonnollinen ajattelu lopulta edes tällaiselle jaolle, jossa on kolme tekijää: (eläimellinen) ruumis, (sosiaalisissa ja uskonnollisissa jne. valinnoissa rakentuva) tajunta (joka toisaalta on ikuisesti vastuullinen) eli sielu ja henki, jolla Jumala on elävöittänyt sielun antaen sille eksistenssin mahdollisuuden --- etenkin raja sielun ja hengen välillä on hämärä, ja mitä sitten voitaisiin sanoa tästä metafyysisestä sielusta psykologian osalta olisi joka tapauksessa jotakin muuta kuin tuntemaamme psykologiaa, joka viettää biologiaan ja neurotieteisiin.