Hajahuomioita eiliseltä päivältä

Aamulla vessassa yritin lukea Anhavan runoja. Ei siitä tullut mitään, paitsi että poistuin nopeasti ja päätin, että A. on parempi kirjallisena kätilönä, esittelijänä ja esseistinä. Anhava toteuttaa tietyn modernistisen repertuaarin niin tyylipuhtaasti, että lyriikkaan ei jää muuta kuin oman aikansa kuva. Mistä tämä tunne, että Anhava kirjoittaa hyvin ennalta arvattavaa säettä --- onko myöhempi modernistinen kirjoitus pilannut lukukokemusteni Anhavan? En kiistä Anhavan taitoa, mutta kyllä suurin osa lukemistani runoista on pikemminkin sormiharjoituksia kuin elävää lyriikkaa. Yritin myös varhaista Haavikkoa ja Manneria, ja reaktio oli saman kaltainen joskaan ei yhtä paha. (Tämä tapahtui jo olohuoneen puolella, mutta en löytänyt joka tapauksessa mitään mihin minun pitäisi kirjoittajana juuri nyt palata. Satunnaiset selailut muilla klassikoilla, kuten William Carlos Williamsilla, olivat saman suuntaiset. Spring and all tarjoaa kyllä mukavan pohjakaavan runoteokselle, plussat siitä WCW:lle) Tätä turtumusta pitää kelata vähän lisää auki, sinänsähän tässä ei ole mitään kummallista, paitsi tuo reaktion voimakkuus; miksi tietyistä runoista ei tule enää mitään läpi?

Iltapäivällä sattui hauska tapaus. Tyttäreni Helmi työnsi kummankin sieraimensa täyteen marsunpaskaa. Muutaman aivastuksen, suolahuuhtelun ja niistämisen jälkeen tyttö oli taas entisellään. Päivän poeettisin teko.

Huuhtelun lomassa mietin sitä vaivautumista, jota tunnen aina kun minun tahdotaan esitelmässä tai paperissa kertovan, miten radikaalia suomalainen modernismi on aikanaan ollut. Kun eivät ne temput välttämättä ole kovin kummoisia olleet, ja kun en saa radikaaliuteen otetta kuin vaivalloisen tulkinnan ja historiallisen konstruoinnin tietä. Paljon on todella emblemaattista, aikaansa istuvaa, ja sinne jätettävää. Tietyt esivaiheet ja jälkinäytökset ovat monesti kiinnostavampia. Niinpä luontevuuden ja taitojen väännössä Juvonen voittaa Mannerin, Saarikoski Haavikon ja Anhavan. Suomenruotsalaisella puolella Björling voittaa Diktoniuksen ja Södergranin, joka taas voittaa ison joukon muita, myös Diktoniuksen. Taidoissa kukaan tuskin pärjää Manniselle ja Mustapäälle. Mutta jos taas aletaan puhua Saarikosken postmodernistisuudesta, niin se on siinä ja siinä ja taas pitää määritellä, eikä koko jutun ydin mielestäni ole ollenkaan siinä onko Saarikoski modernisti vai postmodernisti. Kirstinästä ja Aronpurosta on helpompi puhua postmodernisteina, enkä tässä ole heitä arvottamassa, sanon vaan että Saarikoski on huomattavasti merkittävämpi kirjoittaja kuin Kirstinä tai esimerkiksi Seilonen, ei tosin yhtä hauska kuin nämä herrat.

Alkuillasta lueskelussa oli Anna Septemberin Oliko murhaaja enkeli? Sen innoittamana (tai lannistamana, miten vaan) ajattelin kirjoittaa dekkaricutuppia telkkaria katsellessa, mutta vanha läppäri oli niin raskas, etten viitsinyt pitää sitä sylissäni kiikkustuolissa (Tiina ja Helmi nukkuivat sohvalla). Sen sijaan sain aikaan runon, jota inspiroi Markuksen minulle lähettämä videoklippi Braco-nimisen kroatialaisen gurun tuijotussessioista. Olen varma, että se pelaa ristinollaa mielessään tai miettii jotakin tällaista: Tuolla ämmällä on aivan mieletön perse.

Olipa outo modernistinen päivä, johon mahtui kaikenlaista kirjallisuusblogien ja muun lukemista, tutkimuskirjallisuudessa kahlaamisesta puhumattakaan. Kotityötkin tuli tehtyä.