lauantai 18. elokuuta 2012
Hajahuomioita eiliseltä päivältä
Aamulla vessassa yritin lukea Anhavan runoja. Ei siitä tullut mitään, paitsi että poistuin nopeasti ja päätin, että A. on parempi kirjallisena kätilönä, esittelijänä ja esseistinä. Anhava toteuttaa tietyn modernistisen repertuaarin niin tyylipuhtaasti, että lyriikkaan ei jää muuta kuin oman aikansa kuva. Mistä tämä tunne, että Anhava kirjoittaa hyvin ennalta arvattavaa säettä --- onko myöhempi modernistinen kirjoitus pilannut lukukokemusteni Anhavan? En kiistä Anhavan taitoa, mutta kyllä suurin osa lukemistani runoista on pikemminkin sormiharjoituksia kuin elävää lyriikkaa. Yritin myös varhaista Haavikkoa ja Manneria, ja reaktio oli saman kaltainen joskaan ei yhtä paha. (Tämä tapahtui jo olohuoneen puolella, mutta en löytänyt joka tapauksessa mitään mihin minun pitäisi kirjoittajana juuri nyt palata. Satunnaiset selailut muilla klassikoilla, kuten William Carlos Williamsilla, olivat saman suuntaiset. Spring and all tarjoaa kyllä mukavan pohjakaavan runoteokselle, plussat siitä WCW:lle) Tätä turtumusta pitää kelata vähän lisää auki, sinänsähän tässä ei ole mitään kummallista, paitsi tuo reaktion voimakkuus; miksi tietyistä runoista ei tule enää mitään läpi?
Iltapäivällä sattui hauska tapaus. Tyttäreni Helmi työnsi kummankin sieraimensa täyteen marsunpaskaa. Muutaman aivastuksen, suolahuuhtelun ja niistämisen jälkeen tyttö oli taas entisellään. Päivän poeettisin teko.
Huuhtelun lomassa mietin sitä vaivautumista, jota tunnen aina kun minun tahdotaan esitelmässä tai paperissa kertovan, miten radikaalia suomalainen modernismi on aikanaan ollut. Kun eivät ne temput välttämättä ole kovin kummoisia olleet, ja kun en saa radikaaliuteen otetta kuin vaivalloisen tulkinnan ja historiallisen konstruoinnin tietä. Paljon on todella emblemaattista, aikaansa istuvaa, ja sinne jätettävää. Tietyt esivaiheet ja jälkinäytökset ovat monesti kiinnostavampia. Niinpä luontevuuden ja taitojen väännössä Juvonen voittaa Mannerin, Saarikoski Haavikon ja Anhavan. Suomenruotsalaisella puolella Björling voittaa Diktoniuksen ja Södergranin, joka taas voittaa ison joukon muita, myös Diktoniuksen. Taidoissa kukaan tuskin pärjää Manniselle ja Mustapäälle. Mutta jos taas aletaan puhua Saarikosken postmodernistisuudesta, niin se on siinä ja siinä ja taas pitää määritellä, eikä koko jutun ydin mielestäni ole ollenkaan siinä onko Saarikoski modernisti vai postmodernisti. Kirstinästä ja Aronpurosta on helpompi puhua postmodernisteina, enkä tässä ole heitä arvottamassa, sanon vaan että Saarikoski on huomattavasti merkittävämpi kirjoittaja kuin Kirstinä tai esimerkiksi Seilonen, ei tosin yhtä hauska kuin nämä herrat.
Alkuillasta lueskelussa oli Anna Septemberin Oliko murhaaja enkeli? Sen innoittamana (tai lannistamana, miten vaan) ajattelin kirjoittaa dekkaricutuppia telkkaria katsellessa, mutta vanha läppäri oli niin raskas, etten viitsinyt pitää sitä sylissäni kiikkustuolissa (Tiina ja Helmi nukkuivat sohvalla). Sen sijaan sain aikaan runon, jota inspiroi Markuksen minulle lähettämä videoklippi Braco-nimisen kroatialaisen gurun tuijotussessioista. Olen varma, että se pelaa ristinollaa mielessään tai miettii jotakin tällaista: Tuolla ämmällä on aivan mieletön perse.
Olipa outo modernistinen päivä, johon mahtui kaikenlaista kirjallisuusblogien ja muun lukemista, tutkimuskirjallisuudessa kahlaamisesta puhumattakaan. Kotityötkin tuli tehtyä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Hauska tarina ja kiintoisaa analyysia näistä meidän edellä kävijöistämme. Hiukan aina tulee kadehtineeksi, kun jenkit saattavat aloittaa kahden tradition pohdintansa tutulla litanialla: Pound, Stein, Zukofsky, Olson, Creeley ja niin edelleen. Tarinat eivät tietenkään ole yhteneväisiä, eli suomalaisen vastineen löytäminen esimerkiksi Steinille on mahdoton tehtävä tai se on koottava useammasta osasta - vähän samaan tapaan kuin tuossa pohdiskelit Saarikosken merkitystä.
Lopun viittaus Bracon "tuijotussessioihin" toi väistämättä mieleen taannoisen tv-katseluprojektini ja sen tuloksena syntyneen teoksen "Töllötin", eräänlainen keskittymisharjoitus sekin. Tarkoitushan oli, että raportoin vain objektiivisesti näkemästäni ja vältän "kertojan" kommentointia. Mutta kuinka ollakaan, se osoittautui pian mahdottomaksi. Niinpä myös "Töllöttimestä" löytyy mielipiteitä ympärillä näkyvästä. Häveliäs kun olen päädyin kuitenkin lauseisiin tyyppiä: "Tuon [ämmän mielettöämän perseen] kanssa voisi viettää lopun elämänsä."
Moi Karri!
ja hauska kuulla sinusta. Mietin juuri tässä, että mikähän mahtaisi olla se traditio, johon seuraavaksi vähän paremmin tutustuisin, että löytyisi paukkuja uuteen kirjaan. Epäilemättä se menee tuonne Yhdysvaltoihin + klassisiin runoihin (lähtökohtaisesti mittojen ja mallien tasolla). Toki suomessakin on paljon hienoja runoilijoita (nykyäänkin, ja varsinkin!), menneessä ne ovat tuon tiukimman modernistikärjen takana. Arvostan aika monia mittaan kirjoittaneita tyyppejä, joista edellä joitakin mainitsinkin. Pellisen ja Kuuskajaskarin unohdin mainita: käy niin sumeilematta Haavikon "kimppuun" ja menee ohikin monessa kohtaa. 60-luvun Pellinen on ehdoton suosikkini.
Töllöttimen idea ja toteutus olivat minusta loistavia. Olen itsekin havainnut saman metodin kiinnostavaksi, joskaan en tietenkään tee / aio tehdä ihan samaa kuin sinä, mutta on todella hauska nähdä, miten jostakin Irene Hussista tai CSI:sta irtoaa hauskaa kamaa pienellä leikkaamisella. Palaillaan!
Sangen kiinnostava kirjoitus, varsinkin kun olen keskellä projektia joissa yritän perehtyä useaan mainitsemasi kirjailijan teoksiin.
Minulla heräsi tästä useita kysymyksiä, mutta tyydyn yhteen: määrittyykö Saarikosken (mahdollinen) postmodernisuus muutaman 60-luvun teoksen perusteella? Kun minusta tuntuu että hänen runoutensa ominaiset (ja moninaiset) piirteet tekevät pientä aaltoliikettä, tulevat, menevät, eivät pysy, eivät ehkä tahdo määrittyä?
Nähdäkseni Saarikosken runouden postmodernististen piirteiden on nähty syntyvän Mitä tapahtuu todella? -teoksessa, ehkä osin jo vuotta aikaisemmin ilmestyneessä Maailmasta-teoksessa (1961), kuten esimerkiksi Janna Kantola esittää tai siis lukee sitä ainakin modernin tulkintana (Runosta runoon -antologiassa, 2004). On totta, että seuraavissa 60-luvun teoksissa on vastaavia juttuja ja käytännössä, kirjoitustekniikoissa, Saarikoski palaa näihin 60-luvun keinoihin sitten Tiarniassa, väliin sopii "perinteisempää" ja modernistisempaa.
Saarikosken Mitä tapahtuu todella? -teosta voi yrittää lukea esimerkiksi Brian McHalen The Obligation toward the Difficult Whole (2004) -teoksen kriteereitä vasten, jolloin huomaa helposti, että ainakaan yhdysvaltalaisen postmodernistisen lyriikan pohjalta rustatut kriteerit eivät täyty. Toki McHalen ajatuksia täytyy sovittaa suomalaiseen kontekstiin. Minun mielestäni Saarikoski huojuttaa ilman muuta tiettyä suomalaista perusmodernistista otetta, joka vakiintui ja kehittyi 50-luvun myötä, mutta onko hänen teoksensa esimerkiksi eurooppalaisessa / yhdysvaltalaisessa vertailussa postmodernistinen, en kyllä väittäisi kovin vahvasti niin. Mutta nämä ovat määrittelykysymyksiä. Itsestäni on kuitenkin silmiinpistävää, miten paljon Saarikoski palaa Tiarniassa 60-luvulle, tekniikoita ja jopa yksittäisiä säeratkaisuja ja ilmaisuja myöten. Hänen parhaat tekstinsä löytyvätkin varmasti MTT:sta ja Tiarniasta, joskin muitakin hienoja hetkiä on.
Siis piti sanoa, että McHalen kriteerit eivät täyty puhtaasti: Saarikosken lyriikka heiluu modernistisen ja postmodernistisen välillä. Tietty huumori ja asenne, "yhteiskunnallisuuskin", kielivät erosta modernistiseen ilmaisuun, mutta paljon mukana on poundilaista fragmenttia, modernistisen kuvataiteen inspiroimaa settiä jne. Puhuja on suhteellisen yhtenäinen eivätkä runot itsessään metaile tekstuaalisina konstruktioina. Toki suomalaisen modernismin hillitty säemuoto ja hermeettisyys ovat tiessään kaupunkifragmenttien siirtyilyssä.
Lähetä kommentti