Istunto

-- Eiköhän lopeteta tältä päivältä.
-- Minun on pakko sanoa vielä yksi asia.
-- Voisitko miettiä sitä seuraavaksi kerraksi?
-- En usko. Minun on pakko... Tämä koskee sinua.
-- Mitä nyt?
-- Oletko ajatellut miten siirrät katseesi minuun?
-- En.
-- Miten kosketat kirjoituslaitettasi.
-- Tein kaiketi jo alussa selväksi, että se on minulla merkintöjä varten. Toivottavasti se ei häiritse sinua.
-- Saisinko nähdä laitteesi. Minusta tuntuu, että tuijotat.
-- Valitettavasti en voi näyttää merkintöjäni sinulle, se vaarantaisi välillemme syntyneen luottamuksen ja koko prosessin, kaiken minkä olemme saaneet aikaan.
-- Aiotko vietellä minut?
-- Mikä saa sinut uskomaan niin?
-- Katseesi, kokoat sen vähitellen kuin teltan, jossa vain me kaksi makaamme.
-- Tuota...
-- Monestiko olet riisunut minut, milloin aioit koskea?
-- Tuollainen ei kuulu mitenkään tapaamisiimme, tiedät sen hyvin.
-- Voisin lyödä vetoa, että olet piirtänyt reiteni ja vittuni ja runkkaat heti kun poistun ja mietit kuumeisesti kaikkia maailman keinoja, joilla voit vahingoittaa minua.
-- Tiedätkö, olen kuullut kaikki nuo puheet monta kertaa aiemmin, mutta minä kuuntelen vain sinun puhettasi ja sinun hiljaisuuttasi. Ne ovat ainoat seikat, jotka minua kiinnostavat. Niistä yritämme löytää yhdessä lähtöpisteen. Sitä paitsi tiedät, että menetin näkökykyni vuosia sitten eikä merkintätapa, jonka olen kehittänyt, paljastaisi sinulle mitään.
-- Entä jos sanon, että olen valehdellut sinulle ammattini, etten olekaan pikkukaupungin huora, vaan analyytikkosi ja ainoa perhe, joka sinulla on.
-- No mutta jos olet vaimoni ja tyttäreni ja isäni, niin ole hyvä, siinä tapauksessa voimme lopettaa tämän leikin.