Muutospelkoa*

Pelkoa maailman muutoksen edessä, tällaista fraseologiaa saa yleensä silmilleen nurkkaan ahdistetuilta kunnallispoliitikoilta, kun heidän tekemiään päätöksiä kylliksi haastaa --- näin ainakin minulle on käynyt --- mutta kun nämä puheenparret ilmestyvät kirjallisuuskeskusteluun, jossa lavastetaan edistyksellisyys ja taantumus lavealla rintamalla, niin enpä tiedä...

Itse ajattelen, että kirjallisuuden tulevaisuus on sen traditioissa sikäli kuin niiden uskalletaan antaa leikata omaa aikaamme "kuvitteellisena menneenä" (mieluummin monikossa) ja sikäli kuin ylipäänsä onnistumme löytämään historiasta jotakin muuta kuin automatisoituneita faktoja ja aikakausia: ne jotka höyryävät tulevaisuuteen ja ihmisen vapauttamiseen ja palauttavat kirjallisuuden ja maailman sarjaksi kumoutuneita ideoita ja ideologioita ymmärtämättä kieltä ja tyyliä ja asioiden omituisia yhdistymisiä, joissa on edes jonkinlainen vapautumisen mahdollisuus, sikäli kuin "vapautumisella" (eli liberaaleilla ihmisoikeuksilla) on mitään erityisen radikaalia merkitystä, tervemenoa! Ei siinä pakaasit paljon paina, eikä minua kiinnosta vähääkään moinen edistyksellisyys.

Nietzsche sanoi osuvasti (tosin jo 1800-luvulla hänkin), että historia on olennaisilta osiltaan löytämättä. Myös historia voi olla tulevaisuus tai tarjota sen kaltaisia hetkiä kuin joessa on suurten kivien ja monttujen muodostamia levähdys- ja tähystyspaikkoja kaloille. En voi pitää mitenkään pahana sitä, että joku nauttii löytäessään oman lepopaikan historiasta ja antaa jonkin löytämänsä idean valaista sitä, mitä tässä ja nyt näkee.

Edes runouden ja kirjallisuuden historiasta ei tarvitse poimia kuin pari ideaa, jotka ovat ainakin itseäni puhutelleet. Toinen on romanttinen runous Schlegelin tarkoittamassa mielessä (universaalirunous) ja toinen Baudelairen ajatus moderniteetista, jossa taiteilijan kannalta on olennaista tavoitella yhtä aikaa ohimenevää ja ohimenevässä näyttäytyvää pysyvää, jopa ikuista --- niin, jo näissä parissa vanhanaikaisessa ideassa riittää haastetta jokaiselle kirjoittajalle ennen muita puheita, mikäli haasteet otetaan vastaan ja sovelletaan niitä omaan tilanteeseen. Puhumattakaan paljon painavammista haasteista ja mahdollisuuksista, joita tarjoavat uskontojen ja ajattelun traditiot, jotka nekin ovat elävä osa kulttuuriamme jatkuvasti tulkittuina ja omaehtoisesti tyyliteltyinä (näen joidenkin runoilijakollegoideni parjaaman esseisti Nylénin paikan tässä kentässä, ja suurelta osin kritiikki, jota häntä kohtaan on esitetty, on kovin hupaisaa)...

Ei ole mitenkään sanottua, että kirjalliset ja uskonnolliset menneisyydet olisivat loppuneet ideoina tai keksijöidensä tarjoamina käytäntöjen esimerkkeinä (en puhu tietenkään minkään tradition monistamisesta, joskaan tätä vaaraa ei ole jos historiaa luetaan nimenomaan oman eksistenssin ja eetoksen suodattamana eli ymmärretään oman itsen koosteisuus ja historiallinen sidonnaisuus, sikäli kuin se on yhä relevanttia nopeasti paikkaansa vaihtavalle ja näyttäytyvälle nykyihmiselle).

Sitä paitsi se mitä kirjailija antaa kielensä lopulta puolustaa tai mitä hän näyttää konservoivan (idea johon kiireisimmät hänet helposti palauttavat) on vain yksi hänen käyttämänsä kielen efekteistä ja usein pitkälti vastaanottajiensa tuottama kuva.

On mahdotonta määritellä kategorisesti sitä, mikä on nykyajan romanttista (ei menneeseen hourailevaa ja nostalgisen konservatiivista vaan kriittistä, valistushenkistä ja selväpäistä) kirjallisuutta, ainakaan kovin uskottavasti ja siten, etteivät nämä määritelmät ja esimerkit näytä jo hetken perästä täysin naurettavillta.

* Juttu syntyi luettuani Jarkko Tontin arvion uudesta Heinrich Heine -käännöksestä Romantiikan koulu (Kiiltomato 8.8.2012). Tontin kritiikki oli asiallinen, mutta sen lopussa vedettiin sen verran isolla pensselillä aikalaisyhteenvetoa, että se riitti herättämään nämä muutamat vastahankaiset ajatukseni moista polarisointia kohtaan. Ennen kaikkea ajattelin sitä tapaa, jolla kirjoitus niputti yhteen hyvin eritasoisia asioita (kirjallisuus, uskonto, lajit) ja arvotti niitä sumeilematta. No, hipaisin tätä vyyhteä lähinnä kaunokirjallisesta näkökulmasta, kirjoittajan näkökulmasta. Tontin aikaa ja kehitystä jäsentävät metaforat, kuten takana paha, valheellisuus, kansallisvaltiot ja historia, edessä vapaus, järki ja tulevaisuus, tuntuu minusta kovin hahmottomalta lähestymistavalta edes populaarissa kirjallisuuskritiikissä.

PS. Antaakseni esimerkin omasta kannastani: kannatan kristillisiä arvoja (armo, hyvyys, ilo, lohtu, rauha, hirsipuuhuumori, uskollisuus) rakkauden kaksoiskäskyn mukaan sovellettuina, mutta minulle ei tuota älyllistä ongelmaa ajatella maailmaa myös järjen ja toiminnan näyttämönä (itsekritiikki) tai tuhon ja korruption näyttämönä (joihin tepsii lääkkeeksi vain kauneus). Voin myös ajatella maailman paikkana, jossa ei ole Jumalaa, vaikken tuota kantaa kokemuksellisesti jaakaan. Jos joku tahtoo elää ilman uskontoa läpi elämänsä, se ei ole eikä voi olla minun henkilökohtainen ongelmani tai jos joku uskoo, sekään ei ole seikka, jota tulisi erityisesti puolustaa. Mielestäni tämä on maltillinen kanta, ja olisi hyvä jos ihmiset uskaltaisivat vaikuttua toistensa ajatus- ja uskomustavoista, vaikkeivät niitä voisikaan jakaa.  En voi kuitenkaan millään käsittää, että vapaa ja liberaali ihminen, joka kohtaa kristityn, liittää häneen saman tien määreet keskiaikainen, taantumuksellinen ja rasistisia teoksia rakastava (en tiedä johtuuko tämä ko. henkilön persoonasta vai hänen edustamastaan maailmankatsomuksesta). Mielestäni tuollainen käytös ei eroa yhtään siitä itseään tyrkyttävästä vainosta, jota himouskovainen kohdistaa muihin ihmisiin ja näin rikkoo jo lähtökohtaisesti uskon ydintä.