Prinsessa Emmi

-- Prinsessa Emmiä ei saa lyödä!
-- No ei. Kuka häntä lyö?
-- Kuninkaallinen poliisi.
-- Voi ei.
-- Häntä ei myöskään saa raahata häkkiin!
-- Kuka niin on tehnyt?
-- Taikuri Temppu. Ja Papan pitää heittää pyssy pois
    tai lapset ottavat sen.

(Juttutuokio Helmin, 2 vuotta, kanssa; usein keskustelumme koostuvat viittauksista lastenohjelmiin, kuten tässä Dibitassujen jaksoon "Prinsessa Emmi kaapataan" ja Muumien jaksoon "Fenix-lintu")

Syntymäpäivämerkintä

viisitoista minuuttia ja on syntymäpäiväni, mutta ilman vastakohtia se ei tule: minun haluni, hänen haluttomuutensa, minun kieleni, hänen tyhjä suunsa, minun siemenettömyyteni, hänen matkustava siemenellisyytensä, me yhdessä uppoavassa elämässä, huutamassa minä, sinä, nämä hetket kun uskoo saavansa hetken kosketuksen.

syömme kakkua, mutta tämä päivä on arkipäivä, edessä repaleiset kirjaimet, kohta yö. ja minulle sekin on vain lisäaikaa, hyvä ruumiinulkoinen  matka, jolta lähetän terveiset huomiseen:

ilmassa oli kuva, minä nousin syksyyn ja kävelin ulos kaikkien päivieni sateessa.

Tahra

-- Noin, helpottiko jano yhtään?
-- Voisitko nostaa päätäni, ihoa särkee, oikealta, ota kiinni vaikka hiuksista.
-- Tästä päälaeltako?
-- Siitä. Käännä hiukan, niin näet oikean poskeni kokonaan. Siinä on jotakin märkää.
-- Odotas... Ehkä siihen valui mehua... No niin... Tosiaan...
-- Otatko vanua ja hanskan tuosta laatikosta, ylempää. En yletä tästä.
-- Kas tässä.
-- Voisitko? En tunne kättäni. Sormetkin... Ja voisit vaihtaa pussin...
-- Pelkäänpä, että joudun viemään sinut lääkäriin. Poski märkii leukaan asti.
-- Onko se niin paha?
-- Kauanko olet maannut noin?
-- Viimeksi täällä kävi joku maanantaina. Mikä päivä nyt on?
-- Torstai. Minä olin täällä maanantaina.
-- Pöydälle jäi jotakin. Se taisi olla hedelmä, ja sitten oli veitsi. Pudotitko sen jonnekin, tähän lähelle?
-- Väitätkö, että minä jätin veitsen poskesi alle ja käänsin sinut kylkiasentoon?
-- En... minä... Muistan vain kivun ja sulavan rasvan hajun.
-- Tulen taas maanantaina.
-- Ethän jätä minua näin.
-- En. Käännän sinut toiselle kyljelle ja avaan ikkunan.

Romua rakkauden valtateillä

Tienposki. Kuollut koira x 2, yhtä lihaa nyt. Arjen aallokko, muinaissuom. varikset, nykysuom. rotat, rep. silmät ja kielen, siirtäny 8 sojottavan jalan leposijaa.

Laskee reppunsa sivummalle: Pölyiset raadot nytkähtää rekkojen huojuessa ohi. En kutsuisi tätä varsinaisesti rakkauselämäksi, mutta näin tuotetaan romua rakkauden valtateille.

A & CO.

Apinan tuntee kaikki, apina ei ketään.
Anonyymi tuntee kaikki, anonyymiä ei ketään.

Minä en valinnut anonyymiä, anonyymi valitsi minut,
ja vaikka apina ei ketään tunne, oppii se vähitellen
                                   puremaan jokaista kättä.

Minä en valinnut anonymiaa, anonymia valitsi minut
kuin apinan, jonka välähtävät hampaat kaikki tuntevat.

Arvostelma

Tavallaan ymmärrän, miksi jotkut saavat kiksejä Arno Tamelinin teoksista ja toiset eivät. Voisin muotoilla asiani niinkin, että toisinaan ymmärrän ja toisinaan en. Joka tapauksessa olisi tärkeää, että hänestä puhuttaisiin nyt enemmän.

Näinä päivinä ei kuitenkaan ilmesty liikaa puolimustalaisten kirjoittamia kansallisia lukuromaaneja, jotka käsittelevät niinkin ajankohtaisia asioita kuin parkour ja kiristyneen esinahan syndrooma ja matka Oulusta Haminaan.

Suurin odotuksin, jep, suurin odotuksin!

Annas kun mä vähän kelaan

Joskus väsyneinä aamuina odotan, että uskaltaisin riisua aseet. Keskustelisin itsekseni niin kuin vanhan hyvän ystävän kanssa. Keittäisimme teetä, pitäisimme takassa tulta, olisimme hiljaa. Matkustan junalla, istun, luen ja puhun, matkustan taas, kävelen rappuja alas, toisia ylös, harpon kujaa ja käännyn takaisin hälyn kohdalla ja sujahdan tunneliin. Siellä on tyyppi, joka tahtoi ilmoittaa tunteistaan ja sitten padota ne joksikin muuksi. Hieno sotku, mutten saanut siitä paljoakaan irti. (Hän tahtoi olla yhtä tiikerin kanssa, mutta olosuhteet olivat antaneet odottaa, lopulta hän kyllästyi ja hyppäsi.) Joku kertoi, että osa halusi vain juosta ja että fantasia ryhmäseksistä oli yhteinen. Se toinen oli vaahdonnut julkisesti jutuista, joiden väitti kokonaan puuttuvan, vaikka kaikki näkivät, että se joka hänen kanssaan keskusteli, oli tehnyt juuri ne hommat ja tämä toinen oli ohittanut nekin, julkisesti, sanomalehdissä. Joskus elämä on halpamaisempaa kuin alikulkuun putoava viiden euron juna-asemapizza, kun on kauhea nälkä ja rasvakin on niin ylellistä ja rehellistä, että se parantaisi, jotakin siihen tapaan ja edes osa siitä voitaisiin kääntää, edes pieni osa nostaa esiin, kertoa miten tähän tultiin ja onko jälleen, onko jälleen vähän katsottava, kuka täällä oikein huitoo.

Runoutta käännekohdissa. Pentti Saarikosken runojen poliittisuudesta

Esitelmä Helsingin yliopistolla järjestetyssä Pentti Saarikoski –iltapäivässä 20.9.2012. (Tekstinä tämä on tietenkin ihan raakile, mutta aion kehitellä juttua pitävämmäksi.)

Jännitän esitykseni Pentti Saarikosken runojen poliittisuudesta kahden sitaatin varaan ja pohdiskelen hetken kahta käännekohtaa Saarikosken tuotannossa. Kumpikin sitaatti liittyy poliittiseen sitoumukseen ja runon tapaan muotoilla väitteitä maailmasta. Sitaatit vievät miltei jokaiselle kuulijalle tuttuihin ympäristöihin Saarikosken runoudessa, niihin kohtiin jotka usein mainitaan hänen runoutensa käännekohtina. Ensin siteeraan katkelman Saarikosken 60-luvun suurteoksesta Mitä tapahtuu todella? (1962):

”minä haluan / lakata olemasta / ja minä haluan / elää kommunistisessa maailmassa joka on yhtä eläintä"

Toinen sitaatti on Saarikosken Tiarnia-sarjaksi kutsutusta, kolmen teoksen muodostamasta kokonaisuudesta, sen ensimmäisestä osasta Tanssilattia vuorella (1977). Näin sitaatti kuuluu:

”meidän, kommunistien / on rakennettava luostari / näiden ajatusten ikoneille”

Rakennan sitaateille nopeasti ympäristöt, ja jälkimmäisen sitaatin ympäristön kuvattuani pohdin tarkemmin Saarikosken Tiarnian tapaa kommunikoida. Liikun siis runoilijan tuotannossa noin 20 vuoden jänteellä. Samalla nostan esiin Saarikoskea sellaisena poliittisena runoilijana kuin itse häntä arvostan. Tuon näkyviin piirteitä, jotka näen Saarikosken runoudessa yhä ajankohtaisina ja arvokkaina.

Runouden poliittisuuteen liitetään helposti ajatukset henkilökohtaisesta kannanotosta ja kriittisestä suhtautumisesta yhteiskunnan tapahtumiin. Toisaalta politiikka on yhteisten asioiden hoitoa ja yhteisyyden ja yhteisen kokemuksen ehtoihin puuttumista tai niihin myöntymistä, kuten Mitä tapahtuu todella -kokoelmassa, josta äsken siteerasin katkelman. Teoksen puhujahan ilmaisee halunsa elää kommunistina ja osana kommunistista maailmaa, jopa rakentaa sitä.

Saarikosken 1960-luvun runoissa näkyvät kaikkia edellä mainitut poliittisuuden aspektit, mutta ennen kaikkea niissä muodostuu tarina ryhmäytymisestä ja kommunistiksi tulemisesta. Edellä siteeraamani Mitä tapahtuu todella? -kokoelman ehkä tunnetuimmassa katkelmassa teoksen puhuja annihiloi itsensä ja liittyy uuteen yhteisöön eli idealisoituun maailmankansalaisuuteen, jonka unelmoidaan toimivan yhteen ainoaan eläimeen vertautuvana organismina. Tällaiset tunnustukset tuovat hyvin esiin sen, kuinka armottomasti aikaan sidottua tunnustuksellinen poliittinen runous on. Hieman armeliaammassa valossa Mitä tapahtuu todella? –kokoelman julistus näyttäytyy, kun sitä katsotaan sosiaalisen roolin ja identiteetin hakemisena. (Voisin kuvitella, että suunnilleen yhtä koomisena näyttäytyisi vuosien päästä se, että olisin itse ryhtynyt runoilijana suu vaahdossa kirjoittamaan jotakin vastaavaa kokoomuksen tai vihreiden joukoissa yhdessä asiastaan innostuneiden taiteilijoiden, iskelmänikkareiden ja kulttuuriväen joukossa viime keväänä – ymmärrettävä sosiaalinen ilmiö toki).

Tästä puhujan demonstraatiosta, kommunistiseen maailmaan syntymästä, päästäänkin mielenkiintoisempaan seikkaan, jolla on myös yleisempiä kirjallisia ulottuvuuksia.  Saarikosken 60-luvun teoksia on luettu yleensä yhteiskunnallistuvan runouden malliesimerkkeinä. Saarikoski oli yksi keskeisimmistä kirjallisista vaikuttajista, jotka muuttivat hiotun, oman autonomisen maailmansa luovan modernistisen runon yhteiskunnalliseksi toiminnaksi. Saarikoski  latasi uuteen, epärunollisia ja löydettyjä kielielementtejä yhdistävään kirjoitukseensa ajatuksen materiaalin tasavertaisuudesta ja dialektisuudesta.

Itse näen toki Mitä tapahtuu todella? -kokoelman kollaasin, epäpuhtaan runouden ja osallistuvan taiteen merkkiteoksena. Toisaalta se on määrätietoisen retorisesti sommiteltu kokonaisuus, jossa kuvat kasvavasta Helsingistä, Euroopan poliittisesta tilanteesta ja kylmästä sodasta, havainnoista ja puheenaiheista lukitaan kommunistisen aatemaailman horisonttiin. Tästä ei synny niinkään vapaan materiaalisuuden vaikutelmaa kuin vaikutelma harkitusta identifioitumisesta aatteeseen, johon tahdotaan uskoa. Monessa suhteessa Mitä tapahtuu todella? on yhden, melko staattisen runoilijahahmon matkaa kohti yhteiskunnallista utopiaa.

Oikeastaan Saarikoski ei hävitä itseään vaan pikemminkin luo itsensä (tai korrektimmin runon puhujan) kommunistin julkiseen roolin, vieläpä ylevöitettyyn rooliin.  Saarikoskelle on luonteenomaista kuvata kommunismin ja sen ihanteiden syntyä voimakkaan uskonnollisella retoriikalla. Saarikoski siteeraa esimerkiksi Lutherin taisteluvirttä ja Mooseksen sanoja tähdentäessään aatteensa ylivertaisuutta. Seuraava sitaatti on Mitä tapahtuu todella? -teoksen lopusta:

ne jotka näkevät lähelle ja kauas

kiiruhtavat rohkeasti levollisesti

niinkuin heidän päivänsä niin on heidän voimansakin

Runon lopetus hyödyntää Mooseksen israelilaisille antamaa siunausta, jota mm. virsirunous varioi runsaasti: ”Rautaa ja vaskea olkoot sinun salpasi; ja niinkuin sinun päiväsi, niin olkoon sinun voimasikin” (5. Moos. 33: 25). Puhuja antaa viimeisen säkeen uskonnollisella viittauksella kaikupohjaa poliittisen toiminnan arvioinnille, josta runo on muodostunut. Kirjallinen lainaus korostaa dialektista materialismia edustavan puhujan lähes profeetallista roolia paremman tulevaisuuden ehtojen näkemisessä.

Kirjallista kehitystä ajatellen Mitä tapahtuu todella? on paradigmaattinen teos runouden politisoimisessa ja runon avaamisessa arkiselle, epäpuhtaalle ainekselle, jopa siinä määrin että Saarikosken teos sekä avaa että sulkee tietyn teosmallin muodostaen itse ikään kuin sen edustavimman esimerkin. Hieman karrikoiden voidaan sanoa, että Saarikosken myöhemmät teokset 1960-luvulta lähinnä toistavat vuonna 1962 julkaistun dialektisen kollaasin mallia. Tämän runollisen paradigman muutokseen vastaavat vasta Tiarnia-sarjan teokset, jos ajatellaan runoilijan omaa tuotantoa.

Mitä tapahtuu todella? - teoksen ja Tiarnian välillä onkin runsaasti sanastollista, temaattista ja säeteknistä vertautuvuutta, kuten  esimerkiksi H. K. Riikonen ja Janna Kantola ovat osoittaneet. Samoin puhujatyyppi on tietyistä merkittävistä rekisterinvaihdoksista huolimatta samankaltainen. Jo Mitä tapahtuu todella –kokoelmaa voidaan pitää autofiktiivisenä tai vähintään omaelämäkerrallisena siinä mielessä, että se rakentaa kuvaa puhujasta, joka on hyvin lähellä Pentti Saarikoskena tuntemaamme julkista kirjailijapersoonaa tai -roolia. Sama henkilökohtaistamisen poetiikka hallitsee Tiarniaa. Tiarnia-sarjaksi kutsutaan siis Saarikosken Ruotsin kauden trilogiaa, joka on saanut nimensa Saarikosken asuinpaikan Tjörnin latinankielisen nimen eli Thiarnian mukaan.

Siitä huolimatta, että Mitä tapahtuu todella? avaa kirjoitusteknisesti ajantasaisen yhteiskunnallisen teostyypin, joka elää Saarikosken myöhäistuotannossakin, sen ilmeinen poliittinen ulottuvuus eli tunnustuksellinen tai manifestoitava kommunismi on juuri se elementti, joka tulee myöhemmin ongelmalliseksi. Laajemmassa mielessä on kyse maailmankatsomuksellinen kielen ongelmallistumisesta. Tiarniassa ei ole enää kyse maailmankatsomuksen ajasta vaan siitä, että ”maailman katsomuksesta on päästävä irti / että voisi nähdä maailman”, kuten Hämärän tanssit –teoksessa todetaan. Tiarnia näyttää monissa ironisissa katkelmissaan, miten maailmankuvan kieli muuttuu byrokratian kieleksi. Valtiot, hallitukset ja ministeriöt näyttäytyvät naurettavina laitoksina, ”hyvää tarkoittavat järjestelmät” alistavina, ”filosofiat ja politiikat katkeavat kuin kuivat oksat”, siteeratakseni  Hämärän tansseja. Tästä kaikesta seuraa etäisyydenotto ja haluttomuus keskustella vakavasti aikalaisten kanssa: ”vasemmisto puhuu kähisevällä / oikeisto röhkivällä äänellä / että tutkijat ovat todenneet” (Tanssiinkutsu). Poliittisten toimijoiden todellisuus on tavoitteiltaan niin etäällä arjesta ja ajattelusta, että runouden ja ideologioiden väliin repeää kuilu.

Tämä maailmankatsomuksellinen käänne on mielestäni 60-lukulaiseen politisoituvaan runouteen verrattavissa oleva käännekohta. Saarikoski muuttuu osallistujasta itse kommunismin idean pohtijaksi tilanteessa, jossa ei enää usko kommunistiseen maailmaan sellaisena kuin se näyttäytyy (taistolaisuus, sosialistinen Neuvostoliitto). Yhteiskunnallisen avautumisen ja kiinnittymisen sijaan tulee reflektoitu, etäisyyden päästä katsottu ja leikitelty idea historianfilosofisine kehittelyineen. Tiarnia olikin avaamassa uutta aikaa Suomen kirjallisuus- ja kulttuuripiireissä, joita oli hallinnut fanaattinen vasemmistolaisuus; juuri Saarikoski oli se runoilija, joka otti etäisyyttä ja kirjoitti vapaasti, pilaili toistuvasti pyhillä nimillä: ”Marxin virhe on Lenin / niin kuin Stalin on Leninin virhe / mutta Stalin ei tehnyt virheitä.” (Tanssilattia vuorella)

Kun Mitä tapahtuu todella? -kokoelma yhdisti kommunismin ylistämiseen uskonnon ja politiikan kielen, nyt samalla, joskin ironisesti jatketulla yhdistelmällä pilkataan Stalinia, ”joka murskasi gruusialaisen ruhonsa alle / tulevaisuuden jonka uskoin nähneeni /Opetuslapset varastivat hänen ruumiinsa haudasta vartijoiden nukkuessa / minä veistin puusta puhuvia nukkeja / hänen surijoilleen / ja jos joku halusi nussia elävän eläimen kanssa / järjestin senkin”. 60-luvun runojen ja Tiarnian väliset runsaat kirjoitustekniset ja sanastotasoiset yhtäläisyydet vahvistavat toistuvasti vaikutelmaa siitä, että Saarikoski asettaa vaakaan omat 60-luvun tärkeät teoksensa kirjoittaessaan Tiarniaa.

Jännitteistä huolimatta näyttäytyy lainaamani katkelma ”Meidän, kommunistien on rakennettava luostari näiden ajatusten ikoneille” yhä pätevänä mottona koko Tiarnia-sarjalle. Mielestäni Tiarniaa olisikin tutkittava aiempaa huolellisemmin juuri sarjana, josta voidaan hahmottaa seuraavanlainen rakenne:

1     Tanssilattia vuorella luo paikan (johon kuuluu Tjörnin saari, mutta myös runon alttari ja jatulintarha tai ajattelun labyrintti) ja sarjan historiallisia henkilökuvia ja hahmoja.

2     Tanssiinkutsu esittää nimensä mukaisesti kutsun eri aikojen ajattelijoille, runoilijoille ja yhteiskunnallisille vaikuttajille näiden omaa kielenkäyttötapaa jäljitellen.

3     Hämärän tanssit asettaa rakennetut paikat ja kutsut liikkeeseen, tanssin kaltaiseen virtaukseen (tässä muistuma Herakleitoksen eli Hämärän ajatuksesta "Kaikki virtaa").

Olennaista on, että Tiarnian muodostama maailma on prosessi vailla selkeää loppua, se ei jäsenny dialektisen materialismin mukaan, vaan runoilija asettelee rinnakkain erilaisia kielellisiä malleja ja etsii näin keskustelun mahdollisuutta, yhteisön mahdollisuutta ja luo samalla mahdottoman yhteisön, yhteisön jota ei ilman muuta ole: ”Eivät ne olleet mitään eläviä ihmisiä / kauan sitten kuolleita joiden kanssa minä puhelin / eikä kuolema erottanut heitä minusta / elämä erotti minut heistä”, kuten Hämärän tansseissa kirjoitetaan.

Kun Mitä tapahtuu todella? kurottaa tulevaan, ennustaa luonnonvoiman kaltaista muutosta: ”tuuli ennustaa ihmiskunnalle kevättä”, ”syyskuun jälkeen tulee toukokuu toisen kerran tänä vuonna”, ei Tiarnian puhujalle ei ole yhteisöä johon tunnustautua. Yhteisö syntyy puhujan itsensä kutsumana – tässä ja nyt, ja tuo yhteisö luo nykyhetken menneestä käsin. ”Meillä oli utopia, nyt olemme topos”. Se mitä kommunismista jää on ajattelijoiden kommuuni, ei museo vaan luostari, tila, jossa ikonit, pyhät kuvat ja esikuvat, saavat tulla esiin. 

Tässä näkyy kovin radikaali muutos suhteessa yhteisöllisyyteen ja ajallisuuteen. Saarikosken viimeisten vuosien runoudessa kommunismi onkin keskustelua toisaalta historian hahmojen kanssa, toisaalta arkipäiväisten hahmojen kanssa; tämä voisi olla ”kommunismia tähtien mittakaavassa”, ajatus jonka Saarikoski eräässä TV-haastattelussaan esittää.

Aivan lopuksi nostan esiin katkelman Tiarnia-sarjan päätännästä, joka yhdistää dramaattisesti henkilökohtaisen, myyttisen ja poliittisen merkityskentät. Hämärän tanssit päättyy jännitteiseen kohtaukseen, jossa runon puhuja nousee vuorelle teoksessa esiintyneen mystisen tytön kanssa. Tyttö on keskustellut läpi teoksen puhujan kanssa ja sanonut olevansa valo joka ”johdatan sinut pimeään”. Nyt puhuja aikoo tappaa tytön, johdattajansa:

Hän päättää tappaa tytön sillä hän pelkää kuolemaa

                                       hän panee tälle ulkovaatteet

                             ottaa puukon taskuunsa

       he lähtevät vuorelle

               karhunvatukat huurteessa ja tyttö sanoo

                                                      että olet jättänyt poimimatta

he nousevat vuorelle, Minotauros nukkuu, tyttö sanoo

                                    hän ottaa tätä kädestä

                                                      he kävelevät alas Teorian tietä

                           tulevat roskapöntön luokse

                                               ja näkevät jälleen tähdet, taivaan kappaleet

Runon puhujan kanssa keskustelevassa tytössä on nähty oikeutetusti Danten Jumalaisen näytelmän Beatrice, Valoksi nimetty ideaali nainen, joka johdattaa runoilijaa läpi taivaan ja näyttää tälle tähdet. Tosin tämä pohjateksti ei auta tulkintaa loppuun saakka. Hämärän tanssien yllättävään ja absurdiinkin lopetukseen yhdistyy kaksi muutakin tekstiä, nimittäin Abrahamin ja Iisakin tarina sekä tarina Minotauroksesta – molemmat viittaavat myyttiseen, sinänsä järjettömään uhriin.

Saarikoski tunsi hyvin Abrahamin ja Isakin tarinan, isän ja pojan tarinan. Isän ja pojan väkivaltainen suhde sekä abstraktimpi ja ideologisempi isänmurha ovat Tiarniassa, etenkin sen ensimmäisessä osassa toistuvia teemoja, jotka saavat niin biografisia kuin myyttisiä ja poliittisia juonteita. Saarikoski tunsi myös Søren Kierkegaardin tulkinnan Abrahamista, uskon, absurdin ja resignaation ritarista, joka sai Jumalalta tehtäväksi nousta Morian vuorelle, rakentaa alttari ja uhrata omakätisesti  ainoa poikansa osoittaakseen uskollisuutta. Abrahamin ja Isakin tarina, samoin kuin tarina Minotauroksesta, täydentävät mielenkiintoisesti Hämärän tanssien poliittista pohjavirtaa.

Jumala koetteli Abrahamin uskoa ja vaati epäinhimillistä uhria. Saarikosken runossa on rinnasteinen tilanne: kuolemanpelko aiheuttaa puhujan halun uhrata tyttö. He nousevat puukko mukanaan vuorelle. Kuva uhrista täsmentyy myytillä labyrintissaan asuvasta Minotauroksesta, jolle uhrattiin ateenalaisia nuorukaisia. Yhtä kaikki runon puhuja on eettisen ratkaisun edessä:  Tyttö, joka edustaa runoelmassa Beatricen tai Ariadnen kaltaista sankarin johdattajaa, on vaarassa tulla uhratuksi hirviömäisen järjestelmän alttarilla kuolemanpelon vuoksi.

Tiarnian fragmentaarinen ja intertekstuaalisesti erittäin haastava lopetus vaatisi huolellisen analyysin, mutta oikaisen hieman ja totean, että labyrintti, joka on Tiarniassa toisaalta runouden, toisaalta ideologian ja rakennetun maailmankuvan petollisuuden symboli, muuttuu tytön sanojen myötä vaarattomaksi. Abrahamin ja Iisakin tarinan ratkaisuksi on vaadittu enkelin väliintulo ja sijaisuhri, Minotauroksen tarinassa hirviön kuolema. Tiarniassa tyttö herättää puhujan todellisuuteen: hän huomauttaa arkisesti poimimatta jääneistä karhunvatukoista mutta näkee myös myytin ja kirjallisen allegorian todellisuuteen eli siihen, että Minotauros nukkuu. Tytön sanojen vaikutuksesta uhrin sijaan tulee yhteinen paluu havaintojen ja ajateltavissa olevaan asioiden maailmaan. Teorian tie, jota pitkin vuorelta palataan, ei vie pakottavaan ideologiseen paradigmaan, vaan maailman katseluun ja näkemiseen.

Tiarnia-sarja päättyy siis siihen, ettei uhria tarvita, sillä ”Minotauros nukkuu”. Lopetus resonoi voimakkaasti Tanssilattia vuorella kokoelman ajatuksen kanssa: ”vasta kun minotauros on tuhottu / ja labyrintti muuttunut tanssiksi / on politeia ja politiikka taas mahdollista” Tiarniassa ei sanota, että Minotauros  eli ihmistä otteessaan pitävän tai ihmisen tuhoavan järjestelmän vaatimus olisi ratkaistu lopullisesti. Uhrista kieltäytyminen ja maailmaan havahtuminen herättävät kuitenkin politeian mahdollisuuden, ”tähtien näkemisen mahdollisuuden”, joka resonoi Saarikosken tekstissä uuden kommunismin ideaan (pitäen sisällään maallistettuina mutta yhä utopistisina mahdollisuuksina jumalallisen lupauksen jälkeläisistä ja dantelaisen vision).

                                                                    *

Tiarnian runot eivät ole politeian mahdollisuuden heräämisestä huolimatta poliittisten tulevaisuuden kaavailujen läpitunkemia. Niitä leimaavat ”ajatus ja muisti”, kuten runoilija itse kirjoittaa. Runous on tulkitun historian ja historiallisen keskustelun aluetta, johon kuuluvat Tiarnian tapauksessa Homeros ja Hesiodos, kreikkalaiset epigrammit ja myytit, Catullus ja Dante, Kierkegaard ja Kafka, Pound ja Wittgenstein ja monet muut sekä arkiset, koomisetkin kohtaamiset.

Mielestäni Saarikoski kirjoittaa Tiarniassa kokemusta olemisesta, joka tulee hyvin lähelle omaa aikaamme;  elämme poliittisen ja taloudellisen kielen hallitsemassa maailmassa, jossa utooppinen tai paikallinen yhteisö on usein ainoa toivoa herättävä vaihtoehto. Runoilijan toivoksi jäävät paradoksaaliset puhetilanteet, arkiset ja heikot yhteisöt ja historia – on helppo allekirjoittaa juuri tämänkaltaisen heikon kommunismin idean oikeiston ja vasemmiston ja virkamiesten röhkiessä ja kähistessä ihmisestä ja vastuusta taskulaskin ja optimointikaaviot järjen ja sydämen paikalla.

Posttraumaattinen romaani ja muita neurologisia seikkailuja

 TIETEELLISIÄ TOSIASIOITA

1. Nykytiede tuntee 2 erillistä vainoharhan tasoa.

2. Ihmissyöjä haluaa syödä henkilön, jota ihailee.

3. Riekkinen Señor ei pitänyt ainoatakaan lomapäivää.

4. Yleisradio rikkoo perustuslakia.

5. Nopeat syövät, hitaat kemoterapiat.

(Harry Salmenniemi 2012)


Jos uskot, että nämä väittämät löytyvät Patricia Cornwellin Kootuista teoksista, mene lähimpään divariin ja tee se minkä dekkarin täytyy tehdä; jos taas ajattelet, että nämä tosiasiat on ongittu Jaakko Yli-Juonikkaan uudesta hengentuotteesta Neuromaani, siirry osoitteeseen http://www.otava.fi/kirjat/kotimainen/2012/fi_FI/neuromaani/ ja klikkaile omasi pois kuleksimasta.


KIRJALLINEN KESKUSTELU

Paikka: Bussipysäkki Koivukyläntiellä.
Henkilöt: Leijona-pulloa repustaan kaivava mies ja kotiinpalaava lehtori, joka on noussut väärään bussiin lukiessaan Neuromaania ja odottaa nyt uudella pysäkillä toista bussia, koska lukeminen jatkui ja seuraavakin bussi ajoi ohi.

- Onko tuo joku uskonnollinen teos?
- Ei, tämä on itse asiassa romaani.
- Mistä se kertoo?
- Aivoista, tämä tapahtuu erään kaverin aivoissa.
- Minäkin luen paljon, Alistair MacLeania ja sellaista, öisin, joskus myös Tex Willereitä ja Aku Ankkoja, jos ollaan ihan rehellisiä. Olen sen verran lapsellinen ihminen.
- Tämä teos käy läpi kaikkia juttuja, mitä ihmisen aivoissa voi tapahtua.
- Katohan tuohon, otsaan. Minulla on siinä titaanilevyä.
- Oho, onpa otsanahka mennyt rullalle.
- Sanos muuta. Putosin hissikuiluun. Paikkasivat titaanilla. Mistä se kirja kertoikaan, onko se uskonnollinen teos?
- Ei, tämä on romaani, kaverini on kirjoittanut sen.
- Romaanin pitää rullata, se ei saa jäädä pyörimään paikalleen, minä luen öisin kirjallisuutta, minä olen lukumiehiä. Joskus luen myös Nakkeja ja sen sellaista, mutta juoni ei saa jäädä paikalleen.
- Jep.
- Kyllä tarinan pitää kulkea. Otatko huikan?

(Vesa Haapala, 2012)

Luihuuden ylistys (II)

Ihminen on luihu, niin luihu pullukka huilu,
ettei hänen nimensä litteys huolestuta minua lainkaan.

Karva seuraa seminaaria kirjesalaisuuden rikkomisesta,
Luna nauttii itseänsä viisaampien seurasta.


-- Mä en saanut  ihan kiinni noista säkeistä. Luihu huilu, ok, mutta pullukka - siis laihaläski huilu. Haistatellaanko tässä jollekin tyypille? Että sillä ei kaikki toimi vaikka se pullistelee.

-- Se on vaan tuollaista sanaleikkiä.
-- Jaa. Sitten tuossa toisessa säkeistössä on selvä kirjoitusvirhe. Pitäisi olla varmaan harva seuraa. Tuollaisia seminaareja järjestetään, vaikkei juuri kukaan mene kuuntelemaan.
-- Kyllä minä nimenomaan karvaa ajattelin. Mutta olen kanssasi samaa mieltä siitä, että harva menee ja harva itse asiassa kuuntelee, karvat siellä kuuntelee, kun pitää vaan esittäytyä tietyissä paikoissa.
-- Entäs tää Luna? Kuka se on? Joku Leina tai Leila?
-- Luna viittaa kuuhun, ja kuu on naisen symboli, eroottinen sellainen. Eroottisia naisia riittää. Ehkä se selventää edeltävää säettä.
-- Ai miten?
-- No vaikka siten että joku nainen on jossakin seminaarissa siksi että se nähtäisiin.
-- Ja se piti sanoa sitten näin?
-- Ööh. No jos vaikka joku paikalla oleva tyyppi katsoo sitä naista ja ajattelee, että sekin on täällä vaan näyttäytymässä ja sen ajatuksen on menneet siihen naiseen, koska puhuja on todellinen ääliö, siis tällainen luihu huilu.
-- Eli?
-- On ehkä totta, että jos jutun tulkitsee noin, kahden ekan säkeen syytös tuntuu typerältä.
-- Ihmeellistä misogyniaa. Että joku muija olisi tuollainen. Huilu ei sovi siinä tapauksessa ollenkaan.
-- No tolla mun erottelulla kyllä itse asiassa sopii. Sitä paitsi monilla naisilla on lattea nimi, ja mikä pahinta, näennäisestä laihuudesta huolimatta ne voivat olla sellaisessa rapakunnossa, ettei edes huilunsoitto ota onnistuakseen. Mutta minä kyllä puhuin tässä ihmisestä yleensä.
-- Suurin osa täälläkin olevista tyypeistä on vimpan päälle trimmattuja. Oletko ihmisvihaaja?
-- No en minä sillä tavalla, ainakaan suoraan. Siksi kai puin tunteenikin näin outoon asuun.
-- Niin, tämä voisi herättää hämmästystä, ellei juttu olisi niin läpinäkyvän typerä, ettei siihen saa tolkkua edes puhumalla.
-- Mun pitäis varmaan lähteä kohta puoliin, on vähän tekemistä.

Vuori

Juuri ennen nukahtamistaan tyttäreni sanoo:

"Hän on lentänyt korkealle vuorelle,

hän asettaa kätensä vatsalleen

ja hengittää tasaisesti."

Musta tuuli

Musta tuuli ottaa kankaan kerros kerrokselta, koivujen taipuvia jousia, humina kaukaa aukkojen takaa, männyt ja liike joka ei näy vaan työntää; sade repii kaarnaa, rusahduksia ja hetkessä nurin kuoriutuvaa maata, olen jossakin rinteellä, leppiä, puu kaatuu ohi ja toinen kauempana, ääni ja pimeys kuin ylitse kulkisi valtamerilaiva;

kiven takana mehiläispesä on leikkautunut irti, parvi kuhisee asumuksellaan kahtena suppilona, olen siinä ja hyönteiset ovat kadonneet, pesä harmaa, märkä, viikkoja maassa lojunut, huoneet ja sydän kuin leikattu ja syöpynyt rinta,

vaatteeni nopeasti etenevän homeen peitossa, rihmoja, sieniä, kosteus värittää kivet ja neulaset, metsästä juoksee kaksi karhua, liha irtoaa niistä sitä mukaa kuin ne nostavat jalkojaan ja huutavat.

Merkittävä huomio

Aamulla kolmevuotias katsoo tihkuun ja toteaa:
"Aurinko on jo laskenut, enää ei tule pimeä."

Jossakin taipuu säie, ei tarvita ironiaa,
on vippifirmat, jotka kiristävät ja luovat yhteydet.


ihan vitun outoo joo. porukka äänestää kokoomusta ja sdpedejä ja kattoo junior master chefiä ja super diettiä ja jääkiekkoilee ja buffetin jälkeen unelmoi jospa mekin joskus talvemmalla. bussissa kiltti viiksekäs mies: "bb on kovempi juttu ku armeija, leinakin lähti, kenen naamalle mä nyt runkkaan." mut tää ei oo 90-luku ja gladiaattorit, se horisontti on rapaa jo, tää on vaan siitä rakennettu kulissi.

Aamun ensimmäinen mainos

"Ihmismieli on kuin kiukutteleva lapsi, jolloin kiellot saavat vain rikkomaan käskyjä entistä varmemmin." En näe tätä ensimmäisillä silmilläni mutta toisilla kyllä, kun otan kynän ja korjaan VitalCarb-mainoksen koukuksi tarkoitetun mainospätkän rakennetta: "Ihmismieli on kuin kiukutteleva lapsi, jonka kiellot saavat rikkomaan käskyjä entistä varmemmin."

Que cherchent-ils au Ciel, tous ces aveugles? Mitä karppaajat etsinevät ruumiista? Ehkä turvallista tilaa tai horjahdusta, jota ruumis karttaa, ja ihmepilleriä, joka estää jopa 66 % hiilareista imeytymästä.

Vai luinko sittenkään mainosta kyllin huolella: "jolloin kiellot saavat vain rikkomaan käskyjä..."? Mitä pillerit oikeastaan pelastavat, tarkoittaako "jolloin" "aina", sillä "ihmismieli" kuvataan ikuisesti "kiukuttelevaksi lapseksi"?

Kun meidät pelastetaan hiilareilta ja ruumiimme parhaassa tapauksessa laihtuu, jääkö kuitenkin ihmismieli entiseen tilaansa eli onko kyseessä vain onnistunut lihan huijaaminen? Vai käsittääkö mainos muistin perustan osaksi ruumiista eli Freudin, Proustin ja Benjaminin tapaan "muiksi systeemeiksi", jotka ohittavat mielen kiukuttelevan lapsen? Onko tässä vahvistettu, aina ruokailujen yhteydessä toistettu rinnakkaistapaus sille, mistä Proust kirjoittaa puhuessaan ruumiinjäseniin tallennetuista muistikuvista, jotka vähääkään tajuntaan kuulumattomina tunkeutuvat välittömästi siihen, kun sääri, käsi tai vatsa joutuu sängyllä tahattomasti tiettyyn asentoon, jossa se on kerran aikoja sitten ollut?

Vai onko kyse pelkästään sisäisen lapsen, ihmismielen, betonoimisesta vankilaansa (mihin, missä tämä selli sijaitsee, onko sitä varsinaisesti muuna kuin mainosmiehen kielikuvana?), kun sen on näyttäydyttävä yhä vaarallisempana (käskyjen rikkojana) kokemusten ja tavoitteiden muokkaamisen kentällä, jota hallitsevat ruumiin hyväksi luodut pillerit? VitalCarbin tehoa lisää muuten se, että käyttäjä suosii vähähiilihydraattista ravintoa ja liikkuu riittävästi (ja mikähän mahtaa olla riittävästi).

Enpä tiedä. Ehkä tämän karppaustuotteistuksen esittelemä ruumiskokemuksen rakenne on muuttunut olennaisesti joksikin sellaiseksi, etten saa sen perusteista otetta ja näen vain mainoksen, jossa jokin kuitenkin ikävästi hiertää. Tai sitten tämä on vain jälleen yksi aivopieru terveessä ruumiissa...

Sokki joka aika lopulta on

Tyhjän paperin ja tyhjän ajatuksen sietää, niissä ei ole mitään kammottavaa. Tila täyttyy ennen pitkää ja jos ei, sen ei ole ollut syytä täyttyä. Tyhjä tulevaisuus menettelee, tila ennen kuolemaa. On silti mahdoton ajatella tyhjää menneisyyttä. "En tullut mistään" on järjetön ja merkitsee itsensä kieltämistä ja sen tunnustamista, ettei ollut mitään tuhottavaa siinä sokissa, joka aika lopulta on.

Nainen

Tänään, juuri ennen syksyn ensimmäistä luentoa, hankasin silmälasejani kuivausliinaan ja nostaessani yhä sangoistaan kosteat lasit nenälleni, sain päähäni naisen, joka liikkui jäykästi mutta täydellisen ryhdikkäästi päärakennuksen kirjastoissa ja käytävillä. Hänen vilkkaasti nykivät kasvonsa ryöpsäyttivät sanoja keskelle hiljaisuutta. Usein puhe kiersi täysin toisissa aiheissa kuin ympäröivät tilanteet olisivat antaneet olettaa, äkillisinä vastauksina, täsmennyksinä, huomautuksina arkipäiväisiin asioihin, aivan kuin nainen olisi ollut irti ruumiistaan, jossa hän kuitenkin syystä tai toisesta yhä oli  -- niin, naisen puheen, olemuksen ja liikkeiden välillä vallitsi loputon epätahtisuus.

Se, että nainen -- hän ei ollut enää aivan nuori, ehkä nelikymppinen, kuten minä nyt, -- ei kyennyt rajaamaan puhettaan, on kaiketi tyypillistä tapauksissa, joissa itsen ja ympäröivän todellisuuden tai ainakin niitä säätelevien normien rajat alkavat muuttua merkityksettömiksi tai joissa ne eivät enää saa valvoa lakiensa toteutumista. Vaikka tuollainen rajattomuus oman persoonan ja ympäristön välillä on luultavasti tuskallista, nainen ei näyttänyt sanottavammin kärsivän siitä. Sen sijaan hänen tilansa oli hämmentävä meille, jotka jouduimme sen vaikutuspiiriin.

Muistan erään vanhemman opettajan, joka tuskastui silminnähden oppilaansa läsnäolosta -- sain seurata tilannetta kokonaisen syksyn. Opettajalle nainen aiheutti kieltämättä hankaluuksia. Ei ollut syytä sulkea naista luennoilta, sillä hän ei häirinnyt tahallisesti opetusta. Toisaalta kukaan ei voinut kieltää sitä, etteikö naisen puhe olisi ajottain hukuttanut alleen opettajan sanat, jotka vaipuivat kuulumattomiin hänen vaihtaessaan kiivaasti kalvoja kasvot alas luotuina. Välillä naisen puhe oli aggressiivista, jopa uhkaavaa. Silloin hän pohtia tulevaa lounastaan.

Naisen olemukseen sisältyi kuitenkin erinäisiä muita sivuilmiöitä, jotka hämmensivät minua enemmän kuin yksinpuhelu. Kaikkein oudoimpana koin ihmisten aistimisen tilassa. Aistiminen aktivoitui yleensä silloin, kun tietyn tilan henkinen koostumus muuttui.

Saatoin saapua jonakin talviaamuna kirjastoon palauttamaan yöksi lainaamani teokset. En ollut puhunut sanaakaan astuessani sisään, salissa oli jo ihmisiä. He olivat kumartuneet pöytiensä yli eivätkä voineet huomata oven avautumista, sillä he olivat selin minuun. Lisäksi lainaustiskin ja salin välisen näköyhteyden estivät täysinäiset, kaksipuoleiset kirjahyllyt ja lehtitelineet.

Kerran nainen alkoi puhua voimakkaasti oikeanpuoleisessa lukusalissa. Voin vannoa, että hän istui paikassa, josta ei ollut näköyhteyttä minuun ja ilmoitti, että olin tullut kirjastoon. Jokin kirjastotilassa tapahtunut muutos sai aikaan tunnistamisen. Mielestäni tällainen havaitseminen ylitti normaaliuden rajat, ja kun tapauksia sattui siellä ja täällä, ei kyse voinut olla pelkästä sattumasta.

Toisinaan olen miettinyt, lisääkö skitsofrenia ihmisen aistiherkkyyttä luonnottomiin mittoihin ja mihin kaikkeen sairastuneen puhe yltää. Nämä ajatukset vaivasivat minua tänäänkin, kun kävelin kohti toistaiseksi tuntematonta oppilasryhmää. Samalla minua alkoi kalvaa epäily.

Kuinka uskottavia ovat muistot, jotka syntyvät lavuaarin yllä, hetkellä jolloin olen vetämässä kangasta telineestä ja satun näkemään vilahduksen omaa heijastustani huoneenlevyisestä peilistä? Entä jos minä istuinkin kirjastossa ja luin Benjaminin esseetä ja olin juuri löytänyt tahdonalaisen muistin käsitteen, kun takaani, pöytärivien ja uutuushyllyn välistä joku lausui nimeni kesken kakofonisen puhetulvan kuin olisi antanut rytmisen iskun  käsittämättömälle, sille joka väistämättä murentaa muistojen muokkaamisen ja jättää kaiken ylle tunteen, joka siirtyy älyn liikkuma-alueen ja vaikutuskentän tuolla puolen todellisessa hahmossa. Ja on kiinni sattumasta, törmäänkö siihen ennen kuolemaani vai tapaanko sitä koskaan.

Pieni ero

"Olin kommunisti." on toki laadullisesti aivan eri seikka
kuin se minkä moni nykykirjailija toteaa: "Olin kolumnisti."

Limbus n:o 3

Ei ruumista tai ruumis, joka tahtoo etäisyyttä. WC:ssä valo on punainen, valkeassa vaasissa krysanteemeja, auki vasemmalle, luhistumaisillaan, mustassa liljoja, suppiloina, ylös kuin kypärän läpi. Seinillä, nurkassa ja lattialla vähitellen risuiksi vääntyvää pimeää. Kuolema ei asettele kukkia, kukaan ei katso: tässä helvetissä saat juuri sen etäisyyden, jonka haluat.

Limbus n:o 2

Haen kimpun tyhjästä metsästä, kuukausien metsästä, nostan esiin etanoiden kalvamat teriöt, hedelmien leikatut pinnat ja lihan, jonka muurahaiset ovat valmistaneet tuntemattomalle. Tässä kuume ja kuolema ovat sinun.

Herra, jos vielä hallitset aikaa ja tilaa, tahdon jälkikäteisen puudutuksen, vaikka vain yhdelle yölle, sille viimeiselle, kun hänen keuhkonsa eivät jaksaneet seuloa ilmaa läpi muovilakanan.

Ja antaisitko pienen ihmeen: että hän tuntee, miten hiukset kasvavat takaisin ja käsi, joka repi kasvot, hajoaa tuhkana huoneeseen.

Limbus

Hoikkakaulainen tinamalja tai maljaksi valettua terästä, hopeinen verenpisara kuin irralleen revitty kirsikan oksa. Valkea seinä, heijastuksen litteä aalto. Koneella kaluttu lehmänlonkka, rotaation suunta hävinnyt, jostakin tuotu: kukka on valunut luulle verenriekaleet, mutta painovoima ei päde.

Hän antaa katseen leijailla tummiin vaatteisiin, punaisiin hiuksiin. Rajattuja silmiä ja suita, parfyymeja, kunnes kaikki pysähtyy kahteen vihreään silmuun: hän on samassa tilassa kymmenen kaltaisensa kanssa.

Sohvalla vihreää muovikangasta, isä nostaa videokameran ja kuvaa: tänäkin iltana nippusiteet nilkkoihin ja ranteisiin, keltainen lammikko leviää, kun tyttö laskee alleen ja painaa silmänsä kiinni.

Kädet ja jalat nykivät, hän ynisee pressua vasten. Nainen ottaa lakanan ja sieppaa jalat. Tyttö kääntyy vastaan, nostaa päätään, hikinen iho liukuu hetken sormissa. Läimäytys, isku jonnekin äänen suuntaan. Sopurrusta, tukehtunutta itkua, joku sanan kaltainen, jonka naisen käskytys ja kämmen nielevät. Nyt hän saa painettua kunnolla vatsasta.

Hän naurahtaa kuivasti, kun tytöstä näkyy enää päälaki. Käärö tärisee, ja nainen menee hakemaan kahvia ja vaihtaa kanavan uutisiin. Isä tukee tyttärensä tyynyillä selkäasentoon. Hän sulkee kameran, ottaa pöydältä tupakat ja tuuppaa parvekkeen oven auki.

Istun keittiön pöydän ääressä. Tytär syö nektariinia, jonka juuri paloittelin hänelle.

Ensimmäisen kuoleman jälkeen ei ole toista. Ei ole kuin lasi vettä ja lattialle murentunut keksi.

Nimbus (versio 2)

Jos onnistun tallomaan tähän polun, sen kauluksille saattaa kasvaa vahveroita, ajan kanssa kuusi ja koivu ja sienten rihmat tekevät yhteistyötä, kauempana rannalla keltaista on valtoimenaan, sammalen ja matalan heinikon seassa, kangas kuin mausoleumi näyttää vähän järveä, tattien sipulikirkot, viileä tuuli teettää tällaista luontolyriikkaa, minä joka olen aina ollut kuin mato kääntyneenä asfalttipinnoille ja kirjoille osaan mennä metsään vain kerätäkseni ja kaataakseni, mutta tässä olen kuin karhu tai teeri kääreittä etsimässä ravintoa, ehkä eläimet heräävät levottomuuteeni ja kostavat, olen häätänyt ne sanoakseni jotakin maan omistamisesta, mitä sanon, että saan muokata sitä, rakentaa varastoja ja lepopaikkoja keskelle mustikanvarpuja, rautalapio ja kanki ylöskaivettua kiveä vasten, tärisevät hartiat ja edessä vasta päälaki kansasta joka on asuttanut rinnettä tuhannet vuodet ja jää tähän kun minä olen tuhkaa tai toukat ovat imeneet hikeni, maa on aina syvä, syvempi kuin se mitä sille teen, ja silti sekin on sirpaleina, ainoa mitä osaan sanoa: vesi tulee alas ennemmin tai myöhemmin, kun puuta kaataa on otettava lukuun myös latva, mihin tuuleen se nojaa, miten se pitää käsiään, äkkiä saha huutaa jumissa leikkuuhaavassa eikä ketju enää pyöri, nämä ovat aloittelijan virheitä, joita hän tekee aivan alkeellisimpia seikkoja laskiessaan, taivas, yhä rikkaampi sävytys, ei sanoja pilven tai tulen muodoille, kuin kaukaa karkaava lapsen itku, alhaalta ruskea, latvasta miltei musta ukkosmänty, vettä seilaa yli, tulee tihkuttaen, paarmaparvi pysyy kauempana ja pellot ja niiden reunat ovat täynnä omenoita, pähkinöitä, viljaa, ja kurpitsat ja hunaja kokoontuvat, tässä maa on tyhjä ja pyhä ja kiirehtii laonneena eteenpäin kuin Keatsin runo

[- - -]


Kohta pidän tunnin tauon, ihminen joka ei ole tottunut ruumiinsa kurittamiseen työllä hoippuu kahden tunnin metsäharvennuksen jälkeen yli kaatuneiden oksien märkänä ja huumaantuneena, tuolla jossakin seassa on juomapullo ja kirves ja vesuri, olen edennyt oksasahan kanssa, karsinut männyt ja koivut neljään metriin, oikea käsi puuduksissa ja kipu, jokaisesta puusta kolmisenkymmentä oksaa, vähitellen syntyy tila, katson latvaa ja annan käsien käydä, valoa on yhä enemmän, montako puuta tontin yläosassa, en välitä, minä kuljen jokaisen juurelle ja sahaan, käyn joka neliöllä että opin, nousen mättäälle kun jatkovarsi ei riitä, välillä tutkin joko sienet nousevat, poimin suuhuni mustikoita siirtolohkareen edessä, viisitoista metriä aukolle päin pihlajassa herhiläispesä, kuin harmaa vahattu miehen pää pinnallaan mustat kiiltävät sukkulat, kierrän ja yritän kaataa ympäriltä niin paljon kuin voin pesään koskematta, edes lakoavat oksat eivät saa hipaista, ja minä merkitsen näihin puihin reitin, jos maan alla olisi lähde, näiden kivien kupeessa on kosteaa ja tuolla kohoaa Lähteenmäki ja oja saa alkunsa piiloutuneesta suonesta, ehkä jokin niistä ulottuu tännekin, minä avarran maata tästä, lepät ja vaahterat ja pienemmät kuuset ja koivut, joilla ei ole voimaa lehtiä, jätän tähän kauniit ja suorat rungot, jotka ovat melkein minun ikäisiäni, männyn ruskeat ja koivun valkoiset pinnat, kuten sanoin siloitan ne neljään metriin, leikkaan niiltä kynsiä, typistän kauniit hydrat, maapohja miltei kokonaan risun, lehtien, oksien peitossa, minun jälkeni tässä maisemassa, siirtolohkareella kasvaa vadelmaa, juurella pieniä kuusia, kova kuiva maa, paitsi tuon yhden kiven juuressa, jokin uran kaltainen tulee metsästä, ei ihmisen vaan veden tekemä, järveltä kuuluu moottorin ääntä ja puhetta, ehkä ne huomaavat sahani, lauluni, kumma mitä ruumis muistaa kun teen työtä tässä ja laulan, itse tekemiäni ja vanhoja virsiä, ruumis muistaa jonkin rytmin, että sielu voi olla juuri tuo rytmi, kuin vesilintu lahdella, täällä se on kuikka, pysyy kauan sukelluksissa, sen ääni on arkaainen, minun rytmini yksitoikkoinen kuin työlaulu, kun voimat loppuvat otan pullosta ja irrotan paitaa, huudan ääneen, sana on kirkas, ja äkkiä tulen siihen että Jumala antoi ihmiselle ensin nimeämisen sitten seksin lahjan kun mies kyllästyi pelkkään nimeämiseen mutta kauan runoilu ja nussiminenkaan eivät riittäneet ihminen tahtoi tietää saman minkä Jumala tuntea kielletyn maun jota sittemmin kutsui hyväksi ja pahaksi ja väitti käärmeen ja naisen kavaltaneen sopimuksen, me olemme tuon alkuperän vaahtoa, miksi emme tyytyneet antamaan nimiä ja nuolemaan pillua, oliko pakko alkaa hengailla ja esittää älykästä, kun ajattelen vaahtoa oli ehkä hyvä että kaikki tapahtui jo silloin, sillä seudulla oli karhuja vartioimassa laumojaan, suurpetokanta Itä-Suomen luokkaa, kuudesta seitsemään karhua, sudet tulevat hitaammin mutta pihaan saakka, emokarhu ja sen kaksi poikasta, uros, ja kaksi erausta, ne ovat olleet aivan lähellä, viljapellossa, keväällä jäljet olivat rinteessä, kauempaa aukosta pienen metsän takaa kuului vihellys, kun karhu nousee jaloilleen ja haistaa tuulta, siinä tuulessa oli meidän hajumme, kiskoimme tukkeja urasta sivuun.

Kun kirves osuu nuorta haapaa vielä kerran se antaa periksi ja kaatuu ja lyö kyljellään pihlajaa yläoksiin ja alemmas ja tulee kipu kuin myrkkyä injektoitaisiin kasvoihin puutuminen minä juoksen siitä missä vielä vähän aikaa sitten oli ryteikkö yksi ainut musta nuoli tunnen miten kipu kiertää huulen alla ja kasvattaa kudosta kuin sientä ja myös suun sisällä tulee kielen päälle pesän pinnalta juoksen aukkoa kuin nurinkäännettyä hautaa ja auton takaluukulle kaivan esiin kyypakkauksen kolme nappia vettä antihistamiinia menen hiljaa pitkäkseni penkille kolmekymmentä kilometriä kylälle turvotus nousee yhä entä jos se ehtii kurkkuun katson peilistä ylähuulta ei näy ja pisto on sentin verran suun alla entä jos se olisi lentänyt suuhuni olisin tukehtunut juuri nyt ei edes pilliä jonka kautta hengittää olisin pistänyt itseäni puukolla kurkkuun ja työntänyt jotain sisään hengittääkseni mitä täällä olisi ollut rauhoitun kun pinkeys asettuu ja pysyy aloillaan helvetinkoneen myrkky ei enää etene jää siihen mihin ehti    kun olen puoli tuntia näin alkaa turvotus laskea ja syön vähän   taas kuuluu surkuhupaisa metsämiehen laulu


[- - -]

Sama mikä ampiaislaji minua pisti, syksyllä poltan pesän tiellä risujen joukossa, minä luonnon monimuotoisuuden raiskaaja. . .

[- - -]

Ajattelu ainoa laji joka lakkaa kun puhe lakkaa ja ihmiskieli ainoa kieli joka hajoaa siinä mitä tekee.

[- - -]

11:05 istun aukossa jonka raivasin rantaan vapaaksi oksista, kivi, ainoa tehtävä nähdä aerosolipöly joka vaeltaa ylitseni 11:10 se mitä kutsumme taivaaksi näkyvyyden mukaan paljaalla silmällä katsoen, se vähä ja alkeellinen mikä eniten miellyttää kuten paljaat ruumiinosat miellyttävät toisiaan, voimme hetkittäin liioitella niitä kiihotuksen lisäämiseksi, kieli muuttuu etanaksi ja nuolee klitoriksen pystyyn, tanssimaan kanssaan, tätä samaa muovailuvahaa ovat pilvet, olivat jo ennen syntiinlankeemusta 11:15 repeilevää harsoa, horisontaalisesti niemen päällä nimbus joka jatkuu toiselle rannalle saakka ja alkaa tihkuttaa, kuten Wordsworth myöhemmin kertoi he olivat ylittäneet Alpit vaunuilla keskustellen kiivaasti, ympäröivää luontoa huomaamatta, tämän menetyksen spekulointi oli synnyttänyt ajatuksen ylevästä, se tapahtui seuraavana iltana alangolla, jota joki seuraili, kaupungista ei löytynyt yhtään kunnon kapakkaa, huuru tiivistyi ikkunoihin, tämä uusi esteettinen kategoria, alunpitäenkään he eivät olleet kokeneet vaaran kauhua, mittaamattoman vaikuttavuutta, he olivat lukeneet siitä Burkelta, Kantilta, varvukotkin tuulenvireessä 11:20 ja sitten puuska heittää taustalta esiin kauniit valaanluun tähdykät, syysasuurilla kaksi nopeaa poikittaista viiltoa, joista voi heti ennustaa, jätti joka asettelee kivääriään varovasti suohautaan, taittaa hillan kukan, näkeekö hän siinä kauneutta joka ei voinut jatkaa, käytännössä kyse on yhteenpakkautuneesta vesihöyrystä joka härmistyy jääkiteiksi tiivistymisydinten ympärille 11:25 mustien pohjakasvien lehdet, taivaalla ei tällaisia fysikaalisia ilmiöitä ole, se on varattu kokonaan taialle, järvi on vain toinen nimi tälle vapaaksi abstraktioksi palautuneelle tilalle, sitä katsoessani tahtoisin ravita jonkin kauniin ruumiin magnaanilla ja sinkillä, elimeni oksitosiinilla ja tyreotropiinilla

[- - -]

Tällä järvellä sarvet  / jo nyt osaan kertoa jotakin sen ravuista.

[- - -]

Aina samasta kohtaa ilmestyy suolta kaksi koppeloa tien laitaan herkuttelemaan kivillä.

[- - -]


Kaksi kantarellia keskellä ajouraa. Naapurimökin heinikossa niitä on parvittain, eivät kerää.


[- - -]

Pestessäni käsiäni vedellä ja hiekalla tajuan: runoilijana Saarikoski kuoli onnellisella hetkellä. Neljäs osa ei olisi lisännyt mitään olennaista Tiarniaan. Vain oikeissa suhteissa nautittujen viinasten ja miniatyyrifragmenttien kirjoittamisajan täydellinen yhteensattuminen olisi tarjonnut jonkin mahdollisuuden, ja silti tulosten olisi tullut poiketa laadultaan kolmen aikaisemman kokoelman rihmastoista. En usko, että Saarikoski olisi kyennyt tuossa kunnossa ratkaisevaan hyppyyn.


[- - -]


(Sarjasta, jossa tutkitaan peruselementtejä: maata, vettä, tulta, taivasta, päivitän tätä sitä mukaa kuin bussissa tai muualla ehdin kirjoittaa)

Kadulla kuultua

-- Avioliitossa elämisen hienoja puolia on sekin, että saa olla välillä puutteessa. Niin ei kävisi koskaan, jos olisin poikamies.

Vieläkö joku väittää, ettei suomalainen mies kykene ajattelemaan syvällisesti ja myönteisesti.

Nimbus (versio 1)

11:05 istun aukossa jonka raivasin rantaan vapaaksi oksista, kivi, ainoa tehtävä nähdä aerosolipöly joka vaeltaa ylitseni 11:10 se mitä kutsumme taivaaksi näkyvyyden mukaan paljaalla silmällä katsoen, se vähä ja alkeellinen mikä eniten miellyttää kuten paljaat ruumiinosat miellyttävät toisiaan, voimme hetkittäin liioitella niitä kiihotuksen lisäämiseksi, kieli muuttuu etanaksi ja imee klitoriksen pystyyn, tanssimaan kanssaan, tätä samaa muovailuvahaa ovat pilvet 11:15 repeilevää harsoa, horisontaalisesti niemen päällä nimbus joka jatkuu toiselle rannalle saakka ja alkaa tihkuttaa, kuten Wordsworth myöhemmin kertoi he olivat ylittäneet Alpit vaunuilla keskustellen kiivaasti, ympäröivää luontoa huomaamatta, tämän menetyksen spekulointi oli synnyttänyt ajatuksen ylevästä, se tapahtui seuraavana iltana alangolla, jota joki seuraili, kaupungista ei löytynyt yhtään kunnon kapakkaa, huuru tiivistyi ikkunoihin, tämä uusi esteettinen kategoria, alunpitäenkään he eivät olleet kokeneet vaaran kauhua, mittaamattoman vaikuttavuutta, he olivat lukeneet siitä Burkelta, Kantilta, varvukotkin tuulenvireessä 11:20 ja sitten puuska heittää taustalta esiin kauniit valaanluun tähdykät, syysasuurilla kaksi nopeaa poikittaista viiltoa, joista voi heti ennustaa, jätti joka asettelee kivääriään varovasti suohautaan, taittaa hillan kukan, näkeekö hän siinä kauneutta joka ei voinut jatkaa, käytännössä kyse on yhteenpakkautuneesta vesihöyrystä joka härmistyy jääkiteiksi tiivistymisydinten ympärille 11:25 mustien pohjakasvien lehdet, taivaalla ei tällaisia fysikaalisia ilmiöitä ole, se on varattu kokonaan taialle, järvi on vain toinen nimi tälle vapaaksi abstraktioksi palautuneelle tilalle, sitä katsoessani tahtoisin ravita jonkin kauniin ruumiin magnaanilla ja sinkillä, elimeni oksitosiinilla ja tyreotropiinilla

(Sarjasta, jossa tutkitaan peruselementtejä: maata, vettä, tulta, taivasta)

Kehys

Näetkö miten hän vie huulensa lähelle naisen korvaa ja kuiskaa tasaisella, mullan peittämällä suulla miltei kuulumattomasti:
-- Sfinksi.

Sinäkin olet nähnyt tämän taulun, sen vahamaiset kerrokset, munamaiset kerrokset (ja kehystävän puun rystyt ovat kauniimmat kuin lihan poikkileikatut syyt ja jänteet, hampaiden tasaamat kasvot ja hiki ja veri, joka yhä valuu kurkusta).

Joka aamu hän tulee tähän. Joka aamu hän tulee juuri tähän: Tavallinen maalaismies suussaan tuollainen sana.

Vedestä

Vuode täynnä satuja, uusia, vanhoja, seinät tihkuvat ysköksistä, sirittävät kuin painekello. Ulkona on valoa. Se täyttää kuusten oksat, asettelee harsoja, kaikki on piirretty tarkasti satama-altaaseen: veneet, joiden alla mustekalan, purren ja polkupyörän lumomaailma, kasa peltipurkkeja, jokainen pohjaan vajoamisen kuva lapsenomaiseen geometriaan aseteltuna, akvariaanisessa tasaisuudessa ja silti täsmällisenä kuin laiturin kivet matkalla ohi marmoripöytien. Nojaan verkkoaitaan. Tämän virran alla vesi on niin syvää ja nopeaa, ettei läpileikkausta ole, jopa kuohuista jää vain keltainen, tuskin havaittava rihma. Lähellä rantaa on kala, jonka kidukset vuotavat verta ja kuvaavat kaiken juuri näin.

Sopimusneuvottelu

-- On vääjäämätöntä, että jossakin vaiheessa elämä vain saavuttaa pisteen, jossa kaikki alkaa hiipua, sille ei mahda mitään.
-- Tarkoitatko kenties meitä?
-- Heitä, noita, naapureita, meitäkin.
-- Tämäpä syvällistä. Mistä nyt kiikastaa?
-- Minä hiivun tavallani, sinä tavallasi.
-- Minun pitäisi siis käydä useammin lenkillä ja meidän pitäisi harrastaa useammin seksiä pitkän työrupeaman jälkeen?
-- Sekin voisi auttaa.
-- Minua kyllä kummastuttaa miesten elämä. Ihmiset jotka ovat saaneet vaikka mitä herkeävät yhtäkkiä mielettömiin tyhjyydentuntoihin ja ratkaistakseen asian alkavat vongata seksiä, niinhän se menee. Jopa Sting sanoi, että seksi on hänen elämänsä tärkein asia.
-- Miksei olisi?
-- Miksi pitäisi olla.
-- No sinua se ei ainakaan kiinnosta.
-- Mietipä miten se menee. Milloin viimeksi huomasit minua tai milloin ylipäänsä huomaat minua paitsi kun tahdot vongata?
-- Älä viitsi.
-- Istut koneellasi ja tyydytettyäsi kirjoittamisen tarpeet turhaudut hetkeä ennen nukahtamista. Ainoa seikka, joka silloin tulee mieleesi on, että minulla voisi olla sinulle jotakin annettavaa, tarkemmin ottaen sehän on ilmiselvää kello 23.55 maanantai-iltana hermoja raastavan työpäivän jälkeen. Kävelin kaksi edellistä iltaa mustassa kimonossa ilman pikkuhousuja pitkin huoneistoa, etkä reagoinut mitenkään...
-- Iskurepliikkini taitavat olla vähän ruosteessa.
-- Muistelehan hetki, miten sitä pyydettiinkään nätisti. Jos nyt ylität itsesi kahtena seuraavana päivänä, sinua saattaa onnistaa...